Ja lihaa ja leipää ja jotain muutakin aika kasa! kuului "ylioppilaan" iloinen ääni.
Lempo sinusta huolikoon, heitä henkesi. Käydään syömään, ystävät! huudahti sotamies.
Minä otin revolverin miehen kädestä. Hän lakkasi korisemasta ja virui liikkumattomana. Revolverissa oli vielä yksi luoti jälellä.
Me söimme uudestaan, söimme ääneti. Mies makasi myöskin äänettömänä eikä liikuttanut ainoatakaan jäsentä. Emme välittäneet hänestä ollenkaan.
Ihanko te vain, rakkaat veljet, leivän tähden näin? kuului äkkiä kähisevä, väräjävä ääni.
Me vavahdimme. "Ylioppilas" oikein lekahti ja kumartuen maahan alkoi rykiä.
Sotamies nieli palan alas ja alkoi haukkua.
Koiran kutkale jottapa sinut tikahtaisi paikalleen. Nylkemäänkö tässä on sinua ruvettu? Nahkaasiko luulet tarvittavan? Senkin paksuturpa pakana on sillä sisua, tuossa on muka lyijyä nahkaanne! Kirottu
Hän sätti ja sylki, josta sättiminen menetti merkityksensä ja voimansa.
Maltahan aikaa, kyllä tässä sinusta selvitään, kun on syöty, selitti "ylioppilas" pahaa ennustavasti.
Silloin kuului yön hiljaisuudessa vihlovaa nyyhkytystä, josta me säikähdimme.
Hyvät ystävät mistäs minä tiesin? Ammuin siksi, että pelotti Tulen Uudesta Athonista, menossa Smolenskin lääniin. Ohhoh, hyvä Jumala! Horkka tappaa; auringon laskettua raatelee se pahiten Horkka se ajoi Athonistakin nikkaroin siellä olen nikkari Kotona on vaimo, kaksi tyttöä vähilleen neljään vuoteen en ole heitä nähnyt ystävät! Syökää kaikki
Syödään, älä käske, sanoi "ylioppilas".
Herra Jumala, jos olisin tiennyt, että olette hyviä, rauhallisia ihmisiä olisinko ampunut? Aro yö olenko syyssä?
Hän puhui itkien tai oikeammin päästeli haikeita voivotuksia.
Sillä mahtaa olla rahojakin, huomautti "ylioppilas".
Sotamies siristi silmiään, katsahti häneen ja hymähti.
Olet hyvä arvaamaan Kuulkaapas, tehdään nuotio ja sitte nukkumaan!
Entä hän? kysäsi "ylioppilas".
Lempo hänestä! Paistamaanko häntä, vai
Kylläpä sietäisi, arveli "ylioppilas".
Nyt viritimme nuotion. Hiljaa leimuili se tyynessä yössä ja valaisi sen pienen alan, jolla istuimme. Meitä nukutti, vaikka vielä olisimme voineet syödä yhden iltasen.
Ystäväiset! huudahti nikkari, joka virui kolmen askeleen päässä meistä.
No? virkkoi sotamies.
Saisinko tulla sinne tulen luo? Kuolemani lähestyy luitani särkee Herra Jumala, en taida jaksaa enään kotiin
Ryömi tänne! käski "ylioppilas".
Varovasti, aivan kuin peläten, että häneltä putoaisi käsi tai jalka, alkoi nikkari ryömiä nuotiolle. Hän oli pitkä, kauhean kuihtunut mies. Näytti kuin joka jäsen hänessä riipattaisi irti, suuret, hämärät silmät ilmaisivat kovan tuskan jäydettä. Kasvot olivat vääristyneet, luiset, ja tulenkin valossa oli niillä mullankellahtava, kalman väri. Hän vapisi ja herätti halveksivaa sääliä. Ojentaen nuotion yli pitkät, laihat kätensä, hän hieroi luisevia sormiaan ja niiden jäsenet taipuivat veltosti, vähitellen. Viimein alkoi inhottaa katsoa häneen.
Mikä sinut on tuommoiseksi tehnyt ja kulet jalan? Oletko saita? kysyi sotamies synkästi.
Neuvottiin sillä tavalla älä lähde, sanoivat, vettä myöten, mene Krimin kautta, ilma muka sanoivat. Vaan kulkea en, veliseni, voi kuolen. Yksin kuolen arolle, linnut raatelevat ruumiini eikä kukaan tunne minua Vaimo lapset odottavat kirjoitin niille ja luitani aron sateet huuhtelevat Voi, Herra Jumala!
Ja hän päästi haavoitetun suden valittavan voivotuksen.
Ah, paholainen! kirosi sotamies jaloilleen hypähtäen. Mitä siinä möliset? Miksi et anna rauhaa ihmisille? Jos henkeäsi haukottelet, niin haukottele minusta nähden, mutia pidä suusi kiinni Kenelle olet tarpeen? Suu kiinni!
Anna ikenille, esitti "ylioppilas".
Käydään nukkumaan, sanoin minä. Ja jos sinä haluat olla tulen luona, niin ole ulisematta, tosiaankin
Kuulitko? sanoi sotamies tuikeasti. Pane mieleesi! Luuletko, että tässä säälimään ja hoitamaan sinua ruvetaan sillä, että leipää viskasit ja luotia lennätit? Pallinaama piru! hyi
Sotamies valkeni ja ojensihe pitkälleen.
"Ylioppilas" jo loikoi. Minäkin asetuin maahan. Säikähtynyt nikkari kyyristyi yhteen käppyrään ja siirryttyään nuotion ääreen alkoi katsoa siihen. Minä viruin hänestä oikeaan ja kuulin, miten hänen hampaansa kalisivat. "Ylioppilas" oli painaltunut vasemmalle ja taisi jo vedellä unia. Sotamies oli pannut kätensä päänsä alle ja makasi kasvot ylöspäin taivaaseen katsellen.
Ompa tämä yö Miten paljo tähtiä lämmin, sanoi hän minulle hetkisen kuluttua. Kas tuota taivasta se on peite eikä taivas. Minä rakastan tätä kulkurin elämää Kylmää ja nälkäistä se on, mutta vapaata Ei ole päälliköt käskemässä, itse on oman elämänsä herra. Puri vaikka päänsä poikki, niin ei ole kenenkään sanaa sanomista Kyllä kelpaa On nälkäkin näinä päivinä kurninut, vihaksi on pistänyt mutta nyt saa tässä loikoilla ja taivaaseen katsella Tähdet tuikkivat minulle aivan kuin sanoisivat: älä ole milläsikään, Lakutin, maleksi vain maita, äläkä anna kenellekään perään Niin Ja sydämestä tuntuu hyvälle. Entä sinä, hoi, nikkari! Älä huoli olla minulle vihoissasi äläkä pelkää mitään Ei se mitään, jos leipäsi söimme. Kun sinulla sitä oli ja meillä ei ollut, niin ei auttanut muu kuin syödä Sekö sinut ampumaan riivasi kuin minkäkin villin? Etkö ymmärrä, että luoti voi vahingoittaa Minä suutuin sinuun taannoin kovasti ja ellet olisi kaatunut, olisit saanut aika löylyn uhmastasi. Mitä leipään tulee, niin saat sitä ostaa Perekopista, kun huomenna pääset sinne, rahoja sinulla on, se on tietty Joko se tauti kauvan sinua vaivaa?
Kauan kuului vielä sotamiehen ääni korvissani ja nikkarin surkea uikutus. Pimeä, melkein musta yö laskihe yhä lähemmä maata ja rintaan virtasi raikas, mehevä ilma.
Nuotio levitti tasaista valoa ja raitista lämmintä Silmiä raukasi ja torkunnan läpi väikkyi niissä jotain tyynnyttävää, puhdasta.
* * * * *Ylös, joutuin! Matkaan!
Pelästyneenä aukasin silmäni ja hypähdin ylös.
Joutuin, mars! komensi sotamies.
Hänen kasvoillaan oli synkkä, levoton ilme. Katsahdin ympärilleni. Aurinko teki nousuaan, sen ensimäinen vaaleanpunerva säde lepäsi nikkarin jäykillä, sinisillä kasvoilla. Hänen suunsa oli auki, silmät olivat pullistuneet ulos kuopistaan ja niissä oli lasimainen, kauhua ilmaiseva katse. Puku rinnan kohdalta oli kokonaan revitty ja hän lepäsi luonnottoman köyristyneessä asennossa. "Ylioppilas" oli kadonnut.
Älä töllistele enään! sanoi sotamies ja tarttui minua käteen.
Onko hän kuollut? kysyin.
Tietysti. Jos sinut kuristaisi, et suinkaan sinäkään jäisi eloon, selitti sotamies.
"Ylioppilasko" se, vai? huudahdin minä.
Kukas se sitte? Sinäkö ehkä tai minä? Siinä sen nyt näki lukeneen miehen Tekonsa teki miehelle ja toverinsa pulmaan jätti Jos sen tiesin, niin eilen minä sen "ylioppilaan" Olisin tappanut yhdellä lyönnillä. Pötkäys nyrkillä ohimoon ja maailmassa olisi ollut yhtä heittiötä vähemmän! Ymmärrätkö, mitä hän on tehnyt?.. Meidän täytyy liikkua nyt niin, ettei ainoakaan ihmissilmä näe meitä arolla. Ymmärrätkö? Katso, kun vihdoin nikkari löydetään, niin nähdään, että hänet on kuristettu ja ryöstetty ja meikäläisiä ruvetaan vaanimaan. mistä muka tulet ja missä olet yötä ollut? Joutuu kiinni, vaikka meillä ei ole mitään hänen revolverinsa on tosiaankin povellani.
Viskaa se pois! kehoitin.
Poisko? sanoi hän ajattelevasti. Kalu on arvokas ja kuka sen tietää, joudummeko kiinni? Ei, en viskaa, mistä ne tietävät, että nikkarilla oli ase? En viskaa Se maksaa kolmeen ruplaan. Siinä on vielä yksi luoti Nyt laskisin sen suoraa päätä rakkaan toverini kalloon Paljokohan se koira ryösti rahoja?
Niin se nyt kävi nikkarin tyttöjen, sanoin.
Tyttöjen? Kenen? Aa, tuon Ne kyllä kasvavat, joutuvat naimisiin toisellaisille kuin me olemme; siitä ei ole puhettakaan Vaan nyt lähdetään joutuin Mihin olisi mennä?
En tiedä Saman tekevä minusta.
En minäkään. Lähdetään oikealle, siellä pitäisi olla meren.
Ja me läksimme.
Katsahdin jälelle. Kaukana aavalla yleni kumpare, vaan sen yllä säteili aurinko.
Katsotko, olisiko mies noussut kuolleista? Älä pelkää, ei se perästä tule. Oli se lukumies tosiaankin terävä Oli siinä toveria! Ohhoh, veli! Huononevat ihmiset, vuosi vuodelta yhä huononevat! sanoi sotamies surullisesti.
Aro, ääretön ja autio ja kylpien aamuauringon kirkkaissa säteissä, aukeni ympärillämme ja yhtyi kaukana taivaaseen, missä valo oli niin kirkasta, hymyilevää ja runsasta, että jokainen likainen ja väärä teko tuntui mahdottomalta keskellä tuota vapaan tasangon ääretöntä lakeutta, jota sinervä taivas hyvyydellään kattoi.
Minulla on haikea nälkä, sanoi toverini mahorkasta paperitöllöä käärien.
Mitähän saisi tänään syödä ja missä?
Se oli arvoitus!
* * * * *Tähän lopetti kertoja naapurini erään sairashuoneen kopissa kertomuksensa ja lisäsi:
Siinä kaikki. Meistä tuli hyvät ystävät sen sotamiehen kanssa ja me saavuimme yhdessä Karssin alueelle. Hän oli hyväntahtoinen ja paljon kokenut poika, tyypikäs paljasjalka-kulkuri. Minä kunnioitin häntä. Vähään-Aasiaan asti kulimme yhdessä, siellä sitte hävisimme toisistamme.
Muistatteko koskaan nikkaria? kysyin minä.
Kuten näette tai kuten kuulitte
Ja miltä tuntuu?
Hän naurahti.
Mitäs minun pitäisi tuntea? Ei ollut minun syyni, että hänen niin kävi, samoin kuin ei ole teidän syynne, miten minun on käynyt Eikä mikään ole kenenkään syy, sillä kaikki olemme me samallaisia elukoita.
AJAN RATOKSI
Raskaita, harmaita savukierteitä tuprutellen painui matkustajajuna suunnattoman matelijan kaltaisena keskellä viljapeltojen merta aron syvyyteen. Savun kanssa hajosi paahteiseen ilmaan äkäistä ryminää, joka hetkeksi oli häirinnyt avaran, aution lakeuden velttoa äänettömyyttä ja pienen aseman seutua, minkä yksinäisyys keskellä tasankojen hiljaisuutta herätti raskaita tunteita.
Ja kun kumea, mutta elämää tietävä junan humu oli haihtunut pilvettömän taivaan holveihin, vallitsi aseman seudulla jälleen jäytävä raukeus ja aron unelias yksitoikkoisuus tuntui enenevän.
Aro kuumotti kullankeltaisena, taivas helakan sinisenä. Kumpikin tuntui käsittämättömän suurelta. Ruskeat asemarakennukset, jotka olivat viskotut näiden väliin, tekivät arkipäiväisen vaikutuksen, joka turmeli tuon raukean kuvan keskustan, minkä mielikuvista ja aatetta vailla oleva taiteilija oli piirtänyt.
Joka päivä sukeltaa arolta asemalle 12 ja 4 aikaan junia pysähtyen siihen pariksi minuutiksi. Nämä neljä minuttia ovat aseman ainoa ja päähuvitus. Ne tuottavat vaihtelua palveluskunnan yksitoikkoiseen elämään. Jokaisessa junassa on joukko kirjavapukuista yleisöä. Ne ilmestyvät tuokioksi. Vaunujen ikkunoista vilkkaa heidän väsyneet, kärsimättömät ja veltot kasvonsa. Helähtää kellon soitto, kimeä pillin vihellys kuuluu, veturi puhkaa ja he kiitävät pois, kauas kaupunkeihin, missä kiehuu meluinen elämä.
Aseman palveluskunnasta, joka on turtunut ikävän yksitoikkoisuudessa, on huvittavaa nähdä noita kasvoja ja junan mentyä on puhetta kotvaksi yhdestä ja toisesta tuokion huomiosta. Heidän ympärillään levitteleikse äänetön aro, yllä kaartuu taivas välinpitämättömän näköisenä ja heidän mielissään asuu samea kade niitä ihmisiä kohtaan, jotka joka päivä kiitävät heidän ohitsensa jättäen heidät elämään ja olemaan aivan kuin osattomiksi elämästä.
Ja siinä ne junan mentyä seisovat asemasillalla seuraten silmillään tumman juovan katoamista kullalle hohtavien viljapeltojen äärettömyyteen, mykistyneinä ohi vilahtaneen elämän vaikutuksesta.
Siinä ovat melkein kaikki. Asemapäällikkö, hyväntahtoinen, lihava, vaaleatukka mies, jolla on tuuheat viikset kuin kasakalla; hänen apulaisensa, ruskeaverinen ja teräväpartainen nuorimies; asemavahti Luka, pientäkättä oleva, nokkela, viekas mies, sekä eräs vaihdemies, Gomosov, tanakka, leveäpartainen ja juro musikka, jonka naama on aina vakava ja pullea.
Asemahuoneen oven vieressä istuu penkillä päällikön vaimo, pieni, paksu nainen, joka on haleta kuumuudesta. Hänen polvillaan nukkuu lapsi, jonka posket ovat yhtä pyöreänpullakat kuin äidinkin.
Juna painuu ylänteen taa ja näyttää kuin se sukeltaisi maan sisään.
Silloin asemapäällikkö virkkaa vaimolleen:
Jokos se tee on valmista, Sonja?
Tietysti, vastaa tämä hiljaa ja vetelästi.
Luka! Kuuleppas, ota ja lakaise asemasilta ne ovat taas tiputelleet sen roskaa täyteen
Kyllä, Matvei Jegorovitsh
No, Nikolai Petrovitsh, mentäisiinkö teetä juomaan?
Niinhän se on ollut tapa, vastaa apulainen.
Kun iltapäivän juna on lähtenyt, kysäsee Matvei Jegorovitsh vaimoltaan:
Jokos se päivällinen on valmis, Sonja?
Sitte hän antaa Lukalle käskyn, joka aina kuuluu vanhaan tapaan ja kutsuu apulaistaan, joka on heillä ruokamiehenä:
No, mentäisiinkö päivälliselle?
Ja apulainen vastaa yksikantaan:
Kuten ainakin
He poistuvat huoneeseen, jossa on paljo kukkia ja vähän huonekaluja, mutta paljo keittiön ja lapsen kääreiden hajua. Täällä keskustellaan pöydän ympärillä siitä, mitä äsken oli vilauksella nähty.
Näittekö, Nikolai Petrovitsh, toisen luokan vaunussa erästä vaaleatukkaista naista, jolla oli keltainen puku? Oli se aika hempukka!
Mukiin menevä, mutta mauttomasti puettu vastaa apulainen.
Hän puhuu aina lyhyeen ja vakuuttavasti, sillä hän pitää itseään kokeneena ja sivistyneenä miehenä. Hän on päättänyt kymnaasin. Hänellä on mustakantinen vihko, johon hän kirjoittelee kaikenmoisia ajatelmia penkoen niitä sanomalehtien nurkkanovelleista ja kirjoista, jotka sattumalta joutuvat hänen käsiinsä. Päällikkö tunnustaa kaikessa ja tinkimättä hänen auktoriteettinsa, kun se vain ei koske virka-asioita, ja kuuntelee häntä hartaasti. Varsinkin ovat hänen mieleensä Nikolai Petrovitshin vihkoon kirjoitetut viisaudet ja niitä hän aina sydämensä yksinkertaisuudella ihmettelee. Apulaisen huomautus puvun johdosta saa Matvei Jegorovitshin kysymään:
Eikö sitten keltainen sovi vaaleaveriselle?
Tarkoitin kuosia enkä väriä, selittää apulainen ammentaen marjahilloa lautaselleen lasimaljakosta.
Kuosia sitähän minäkin, säestää päällikkö.
Puheeseen tarttuu vaimo, jota asia koskee lähemmin. Mutta kun nämä ihmiset ovat keskinkertaisella kehityskannalla, venyy keskustelu hitaasti ja saa harvoin liikkeelle tunteita.
Melkein joka tunti tulee tavarajunia, joiden palvelusväki on tuttua joukkoa. Kaikki nuo konduktöörit ovat unisia nahjuksia, ikävien aromatkojen veltostamia. Joskus nämä kertovat radalla kohdanneista tapauksista tai tietävät uutisia; niin ja niin monennella virstalla jäi joku junan alle, sitä ja sitä on sakotettu virkavirheestä tahi on joku saanut ylennystä. Tämmöiset tiedot ahmitaan herkkupaloina.