Vankila - Максим Горький 2 стр.

Mischa tunsi ruumiissaan jonkinlaista hammassäryn tapaista kolotusta; mutta tarkemmin ajatellessaan alkoi häntä vähän hävettää mokoma tunne; heilauttaen päätään, työntäen kätensä syvälle housunsa taskuihin ja kovasti vihellellen alkoi hän kävellä pitkin komeronsa lattiaa.

Ovireikään ilmestyi vanginvartijan kuollut silmä ja vanhuksen kuiva ääni kuului rauhallisena:

 Viheltää ei saa!

 Ei saa?  toisti Mischa seisahtuen.

 Ei  vastasi päättäväisesti vanginvartija.

 Hyvä ollaan viheltämättä!  sanoi Mischa hymähtäen ja vähän olkapäitään kohottaen.

Silmä kiilsi himmeästi vielä muutamia sekunteja oven ympyriäisessä reiässä, sitten se alkoi verkalleen kohota ylös. Oven takaa kuului poistuvia pehmeitä askeleita Viereisestä komerosta, jossa pakkotyöläisiä säilytettiin, kuului epäselvää yksitoikkoista huminaa aivan kun joku olisi rukoillut vai lieneekö satuja kertoellut Mischa meni akkunan luo, tarttui käsillään rautaristikkoon, nousi akkunalaudalle, painoi otsansa vasten kylmää ristikkoa sekä alkoi tähystellä syksyisen yön pimeyteen Yö oli niin synkän pimeä, että jos olisit kätesi pistänyt akkunasta ulos, olisi sekin näyttänyt aivan nokimustalta Jostakin kauempaa näkyi pieni värähtelevä tuli rohkean iloisesti palaa tuikkivan, mutta ollen yksinäisenä, synkän pimeyden ympäröimänä näytti sekin olevan aivan kuin vankilaan suljettuna

III

Hievahtamaton hiljaisuus joka ikäänkuin vartioitsi kaikkia ääniä ja oli valmis säälimättä paljastamaan jokaisen risahduksenkin vaikutti Mischaan että hänen ylpeytensä alkoi uudestaan herätä.

Keskellä satoihin nousevan ihmisjoukon, ainoastaan hän yksin uskalsi rohkeasti nousta väkivaltaa vastaan!.. Hänen mieleensä johtuivat tytön kosteat silmät mihin on hän joutunut? Varmaankin ehti hän päästä sieltä pois ja nyt, istuen omassa pienessä kamarissaan, kertoilee ystävilleen mitenkä komea vaaleaverinen ylioppilas vihasta säihkyvin sinisin silmin piti innokkaan puheen kehoittaen kaikkia taisteluun väkivaltaa vastaan ja kuinka se puhe sytytti kaikkien sydämissä halun taistoon Ja kuinka tytön kalpeat kasvot nyt hehkuvat innostuksesta

 Kohtaankohan hänet vielä joskus? kysäsi itsekseen Mischa naurahtaen samalla ajatuksissaan. Äärettömässä korkeudessa mustalla taivaalla välähtelivät pienet tähtöset  niitä vaan oli vaikea nähdä läpi likaisen akkunaruudun. Mischa pisti kätensä akkunaristikon välistä, aukasi ilmareiän  kylmä öinen ilma virtasi hänen kasvoilleen ja koppiin alkoi kuulua vakavien rauhallisten askelten kopinaa.

 Vartija Vankila eihän tämä ole ollenkaan raskasta eikä peloittavaa!  arveli Mischa, muistellessaan synkkiä kertomuksia vankiloista. Heilauttaen päätään lisäsi hän halveksivasti naurahtaen:

 Neurastikkoja

Hänestä oli hauskaa tunnustaa, että ei vankila ollenkaan lamauttanut, hänen sydämensä sykki kuten ennenkin, säännöllisesti ja levollisesti.

 Jospa kaikki ihmiset yhteisvoimin, rohkeasti kuten minä hyökkäisivät aina sitä vastaan, mikä heidän elämäänsä ahdistaa  ajatteli Mischa innostuen,  niin varmaankin sellaisen rynnistyksen jälkeen muuttuisi elämä iloiseksi, kauniiksi ja rauhalliseksi sitten johtui hänelle mieleen hänen kortteerinsa emäntä,  joka piti arvossa hänen yksinkertaista tasaista luonnettaan ja kohteli aina häntä kuten omaa poikaansa. Kyllä kai se tulee kovin pahoille mielin kun kuulee minun vangitsemisestani Tokkohan se hoksaa lähettää minulle tänne päivällistä, makuu- ja liinavaatteita? Kaikki olen maksanut hänelle kuukaudesta jo edeltäkäsin Kyllä maar se sisarenikin säikähtää ja hänen miehensä tapansa mukaan hieroo kaljua päätänsä sekä huoaten äännähtää:

 Thja? Sehän siitä piti viimein tulla

Inhoittava ihminen tuo sisareni mies eikä hän itsekään ole sen parempi. Elävät siellä omassa Kalugassaan, nostavat kolmetuhatta vuodessa palkkaa eivätkä välitä muusta mistään

Tähdet piiloutuivat sukkelasti kulkevien mustien pilven lohkareitten taakse ja loistelivat taasen uudelleen kylmän taivaan tumman sinisillä palasilla Silmiään räpäyttämättä katseli Mischa ylös korkeuteen ja ajatukset seurasivat toinen toistaan pyörien ympäri hitaassa rinkitanssissa.

 Kyllä tulee hauskaa kertoella vankilan oloista, sitten kun täältä vapaaksi pääsee arveli hän.  Ehkä kohtaan vielä sen tyttösenkin Hänen eteensä kuvastuivat uudelleen tytön kalpeat kasvot mustien kiharojen muodostamissa puitteissa surullisen ja suuttuneen näköisenä. Mischalle tuli yht'äkkiä halu kirjoittaa hänelle runo. Puristaen silmänsä kovasti kiinni vaipui hän ajatuksiinsa ja hetken kuluttua kuiskaili haltioissaan:

Nelisäkeinen runo tuntui hänestä kauniilta ja hyvin keksityltä. Iloissaan tästä, hyppäsi hän pois akkunasta, käveli edestakaisin komerossaan ja alkoi ääneensä lausua runoa silloin tällöin innoissaan nauraa hymähtäen:

 Ei saa puhella!  kuului hätäinen kuiskaus.

Mischa pysähtyi ja katseli äänetönnä muutamia sekuntteja vanginvartijan silmään joka kiilsi keskellä ovea.

 Miksi ei saa?  kysäsi Mischa viimein tahtomattaan hiljentäen ääntään.

 Se on kielletty!  kuiskasi vanginvartija,  Hillitkää itsenne!  lisäsi hän vieläkin kuiskaamalla.

Mischasta näytti, että vanginvartijan silmä katsoi tällä kertaa tykkänään toisella tavalla siinä välähti eloa sekä myöskin jonkinlaista naurettavaa pelkoa.

 Minkätähden?  kysyi Mischa hiljaa naurahtaen ja lähestyi samalla ovea.  Eihän sitä kukaan kuule  paitsi te vai häiritsenkö ehkä teitä?

Kyyristyessään ovelle tunsi Mischa lämpimän hengityksen ohella kasvojansa koskettavan omituiset ankarat sanat:

 Mitä te nauratte, herra ylioppilas? Häh!.. Luuletteko, että teidät on tänne nauramaan tuotu?

 Olkaa hyvä, sanokaa  alkoi Mischa.

Mutta vanginvartijan silmä katosi ja oven takana vallitsi kuolon hiljaisuus. Mischa tirkisti oven pyöreästä reiästä eikä nähnyt käytävän himmeässä hämärässä muuta kuin paksusti keltaisella värillä maalatun vastaisen seinän, siinä mustan jykevän rautaoven suurine lukkoineen ja keskellä ovea ympyriäisen valoisan aukon

Maksim Gorky

Vankila

I

Päivä oli kostean kylmä. Synkät harmaat liikkumattomat pilvet peittivät taivaan, hienoina pisaroina lankesi sade hiljakseen maan pinnalle kietoen kaupungin kadut ohueeseen värähtelevän himmeään sumuverkkoon

Likaisen märkää katukäytävää ja kylmää hohtavien kosteitten kivitalojen seinävierustaa pitkin kulki hitaasti eteenpäin vahvan poliisiketjun ympäröimänä yhteen sullottu taaja ihmisjoukko kumpaakin sukupuolta. Kulkueen kohdalla tuntui ilma aivan kuin aaltoilevan kansajoukon synnyttämien epäselvien äänien humusta.

Harmaita huolestuneita kasvoja, lujaan puristettuja leukapieliä, synkkiä alasluotuja katseita, joitakuita hajamielisesti hymyileviä, toisia jotka sukevalla leikkipuheella koettavat peittää kovasti loukattua raskasta ja masentunutta voimattomuutensa tuntoa. Aika ajoin kuuluu suuttumuksen tukahdettuja huutoja, mutta ne kajahtavat himmeän epävarmasti, ikäänkuin ihminen ei olisi selvillä siitä onko nyt juuri sopiva hetki ryhtyä äänekkääseen vastustavaan mielenosoitukseen tai olisiko se ehkä jo liian myöhäistä.

Poliisien väsyneet kasvot näyttävät huolestuneilta ja suuttuneilta, ainoastaan muutamat heistä seisovat välinpitämättömän jäykkinä ikäänkuin puuäijät ja hienot vesipisarat kiiltävät heidän lakeillaan sekä viikseillään. Mutta kattojen yläpuolia riippuu raskaana harmaa, kylmää kosteutta itseensä imenyt uhkaava taivas lisäten puolestaan vitkaan putoilevilla isoilla märillä lumihöytäleillään tuossa taistelutta voitetussa kansajoukossa jo muutenkin synkän surulliseksi käynyttä mielialaa.

 Aja heidät pihaan!  kiljasi joku käheällä äänellä.

Poliisit alkoivat röyhkeästi työntää masennettua märkää ihmisjoukkoa halkopihan portista sisään. Syntyi kova ahdinko. Ihmiset työntäytyivät kuin lampaat toinen toisensa kylkeen yhä ahtaammalle ja vyöryivät mustana virtana pihalle. Heidän harmistuneet huutonsa kaikuivat yhä kovemmin ja hermostuneemmin; joukosta kuului vihaisia itkun sekaisia kirpeitä ja kimakoita naisääniä

Iloinen hyväsydäminen roteva ylioppilas ensimäiseltä kurssilta, Mischa Malinin, kulki keskellä joukkoa katsellen lempeillä sinisillä silmillään sääliväisesti kalpeita vihaisia ja pelokkaita kasvoja. Naisten huudot, hermostunut nauru ja masennettu tyytymätön nurina saivat hänet kokonaan kuohuksiin; raskaasti hengittäen keskellä ahdinkoa, sydän täynnä harmin ja häpeän tunnetta oli hän valmis itkuun purskahtamaan. Työnnellen ihmisiä edestään koetti hän niin pian kuin mahdollista päästä portista sisälle ja piiloutua pihalla johonkin sopukkaan erilleen kaikista.

Jonkun pienet hennot kädet tarttuivat lujasti hänen palttonsa hihaan ja hän huomasi edessään kalpeat kasvot ja suuret kosteat silmät. Nämä kyyneltenkö vaiko sateen kostuttamat kasvot kääntyivät suoraan häneen ja heleänpunaiset yhteenpuristetut huulet suonenvedon tapaisesti värähdellen alkoivat sopertaa:

 Minä  en mene!.. minä en voi, en tahdo! Hän tyrkkäsi minua hän ei saa sillä tavoin sanokaa se hänelle

Tyttönen ravisteli päätään läähättäen, mustat kiharat hajaantuivat itsepäisesti hänen märille poskilleen ja valkoiselle korkealle otsalleen.

 Kuinka hän uskaltaa!  kiljahti tyttönen yht'äkkiä ja hänen äänensä kohosi yli kaiken ympärillä olevan nielun ja heilauttaen kättään oikasi hän säihkyvin silmin itsensä suoraksi aivan kuin teräsvieteri.

Silloin Mischankin rinnassa leimahti tuli, joka poltti pois kaiken häveliäisyyden ja palavana virtana vyöryili veri hänen suonissaan. Hänen silmänsä pimenivät hetkeksi ja rintansa täyttyi rajulla nuoruuden rohkeudella, Mischa rynnisti eteenpäin,  ja musta väkiliuta hajaantui aivan kuin lika rapakkoon putoavan kiven tieltä Hän näki edessään pitkäkasvuisen harmaaseen virkapukuun puetun miehen ja kiljasi tälle kovalla kajahtavalla äänellä:

 Teillä ei ole oikeutta lyödä!

 Mi kuinka! Kuka on lyönyt?  äännähti ärtyneenä käsiään heilauttaen harmaanuttuinen mies. Väsynyt naama ruskeine viiksineen virnistyi vinoon ja halveksivalla hymyllä laski hän kätensä Mischan olalle lausuen:

 Pyydän, olkaa hyvä eteenpäin!

Mischa, nähtyään tämän virnistyksen, tunsi sydämessään terävän loukkaavan pistoksen.

 Minä  en mene!  huusi hän raivoissaan.  Me emme mene emme me ole mikään karjalauma! Riittää jo väkivalta!

Kaikki kauniit mahtavat sanat vapaudesta ja ihmisarvosta, jotka vaan mieleen johtuivat, tulvivat tulivirtana hänen rinnastaan, säihkyivät säkeninä keskellä kansajoukkoa sytyttäen toisissa suuttumusta, toisissa vihaa. Puheensa huumaamana, kuurona kansajoukon kirjavista huudoista joutui hän keskelle ihmispyörrettä kuten kipinä keskelle mustaa savupilveä eikä huomannutkaan milloin ja miten hänet kansajoukosta pois raastettiin ennenkuin oli ajurin rattailla, matkalla poliisikamariin.

Tiliä tekemättä itsellensäkään kaikesta siitä, mitä oli tapahtunut, aukasi hän silmänsä seljälleen, vetäen ahnaasti ilmaa keuhkoihinsa ja koko ruumiinsa vavahdellessa tunsi hän rintansa täyttyneen terveestä iloisesta liikutuksen tunteesta.  Hänen vieressään istui nuori mustaviiksinen ylipoliisi, jolla oli arpi oikeassa poskessa ja piteli häntä vyötäisistä. Saattajan kasvot olivat synkät, huulet yhteen puristetut, silmät piirullaan. Katsellen eteenpäin kosketteli tämä alituisesti poskeansa vasemmalla kädellään.

 Minnekäs te minua?  kysäsi Mischa hyväntahtoisesti.

 Ppp  poliisikamariin vastasi läpi hampaittensa ylipoliisi ja hänen kasvonsa värähtivät sairaloisesti.

 Onko teitä  lyöty?  kysyi Mischa osanottavaisesti.

 Hh  hampaita särkee piru vie! murahti ylipoliisi tyrkäten samassa nyrkillään ajuria selkään ja hysteerisesti voihkien ärjyi:

 Aja sukkelammin senkin kirottu!

Ajuri pieni harmaapäinen ukkorähjä käänsi häneen rypynuurtamat kasvonsa ja räpyttäen punaisia vetisiä silmiään, vastasi lohduttavasti:

 Ky  yllä me ennätämme, teidän ylhäisyytenne eihän vankila ole kirkko  ainahan sinne ennättää

 Ääntele sinä siinä!  sihisi kiukusta ylipoliisi.

Ajuri nyki pelokkaasti ohjaksista ja mutisi hiljaa hevoselleen:

 No, sinä katsos nyt mitä sinä nyt siinä?

Kadulla sakeassa tarttuvantahmeassa sumussa vilahteli lakkaamatta sinne tänne hyöriviä ihmishahmoja näytti siltä kuin he olisivat poikenneet pois tieltä ja äänettöminä tuskallisesti harhailleet milloin minnekin päin tuossa synkänharmaassa kosteassa hämyssä löytämättä kuitenkaan oikeata suuntaa. Hiljaisella jyminällä silloin tällöin vähän kovemmin kolahdellen kulkivat raitiovaunut katua pitkin, pyörien alta välähteli säkenöiviä sinertäviä kipinöitä ja vaunuissa istui ääneti ketä lienekin liikkumattomia mustia ihmisiä. Katukivillä kuului lakkaamatta väsyttävä hevoskavioitten kapse, ilmestyivät lyhtyjen keltaset tulet, tuikkivat värähdellen mitään valaisematta kunnes taasen katosivat kokonaan kylmään liikkumattomaan sumumereen. Ajopelin gummipyörät keikahtelivat kiiruusti kiitäessä epätasaisella kivikadulla ja Mischan rinnassa alkoi tuntua jonkinlaista epämieluista väristystä, mutta tämän väristyksen ohella joka masensi kiihtynyttä mieltä alkoi hänessä hehkua hiljakseen jalo ja ylpeä itsetietoisuus täytetystä velvollisuudesta.

Poliisiaseman portilla eräs pienehkö olento, paksu ja harmaa kuni sumu, lausui kähisevän sortuneella välinpitämättömällä äänellä: