Maakansaa kulki ohitseni pelloilla istuessani siinä ojan reunalla, mutta minulla ei ollut halua tervehtiä heitä. Vihdoin meni aurinko mailleen, ja silloin huomasin kellertävää taivasta vasten savua kohoavan ohuena kiemurana talosta. Minulle ei savu näkynyt juuri selvempänä kuin kynttilän suitsu, mutta se ilmaisi minulle kuitenkin, että sisällä oli tulta, lämpöä ja keittopuuhia sekä joku elävä asukas, joka tulen oli sytyttänyt. Se tyynnytti sydäntäni.
Läksin noudattelemaan pientä polkua, joka matkani suuntaan kiemurteli heinikossa. Polku oli todellakin vähäpätöinen ollakseen ainoa tie ihmisasuntoon; mutta muuta en löytänyt. Se vei minut kohta kivestä hakattujen pilarien luo, joiden vieressä oli pieni, katoton hökkeli. Pilarien päälle oli asetettu vaakunakilvet. Pääkäytävää siitä nähtävästi oli aiottu, mutta jätetty keskentekoiseksi. Rautaporttien asemesta oli pari säleaidan palasta kiinnitetty olkiköydellä pilarien väliin, ja kun ei jälkeäkään puutarhamuurista tahi käytävästä näkynyt, johti polku, jota myöten olin tullut, oikealta puolen pilarien ohi taloa kohti.
Kuta lähemmä taloa tulin, sitä synkemmäksi se muuttui. Se näytti puolivalmiin talon sivurakennukselta. Pääty, jonka olisi pitänyt liittyä päärakennukseen, oli lattiasta asti seiniä vailla ja taivasta vasten se näytti portaineen ja tikapuineen muurauspaikalta, jossa työ oli kesken. Useissa ikkunoissa ei ollut laseja, yölepakot lentelivät niistä ulos ja sisään kuin kyyhkyset kyyhkyslakasta.
Yö alkoi jo olla käsissä päästessäni talon luo. Kolmea alimmaista ikkunaa, jotka olivat pieniä ja jotenkin korkealla maasta, valaisi sisällä palavan pienen liekin lepattava kajastus.
Tämäkö se nyt oli tuo herraskartano, johon minun oli taivallettava? Noidenko seinien sisällä minä olin löytävä uusia ystäviä ja alkava onnellisemman elämän? Niinköhän! Minun isäni talosta Essendeanissa loisti valo jo peninkulman päähän ja sen ovi avautui kerjäläisenkin kolkuttaessa!
Lähenin taloa varovasti, ja tarkasti kuunnellessani keksin jonkun sisällä kalistelevan astioita ja yskivän kuivasti. Mutta puhelua ei kuulunut eikä koiran haukuntaa.
Sikäli kuin pimeässä näin, oli ovi tehty yhdestä ainoasta suuresta puumöhkäleestä ja vahvasti raudoitettu. Sydän kurkussa kopautin kerran ja jäin odottamaan. Talossa syntyi synkkä hiljaisuus eikä äänettömyyttä hetken aikaan häirinnyt muu kuin yölepakot pääni päällä. Kopautin uudelleen ja jäin taas kuuntelemaan. Korvani olivat jo silloin niin äänettömyyteen tottuneet, että selvään voin erottaa kellon naksutuksen sisästä sen hitaasti sekunteja laskiessa. Jos talossa joku oli, pysyi hän hiljaa kuin hiiri ja pidätti henkeään.
Olin jo vähällä lähteä tieheni; mutta viha sai minussa silloin vallan. Rupesin voimaini takaa ryskyttämään ovea ja huutamaan Mr Balfouria. Olin juuri täydessä touhussa, kun kuulin yskintää suoraan pääni päältä. Peräydyttyäni kiireesti jonkun matkaa ja silmättyäni ylös, näin eräässä ennenmainituista ikkunoista suureen yömyssyyn verhotun miehen pään ja pyssyn piipun.
»Tämä on latingissa», sanoi ääni.
»Minulla on täällä kirje Mr Ebenezer Balfourille, Shawsin herralle. Onko hän täällä?»
»Keneltä?» kysyi pyssymies.
»Ei hän ole siellä eikä täällä», vastasin, sillä vihani alkoi kiehua.
»Hyvä!» kuului vastaus, »voit jättää sen kynnykselle ja korjata luusi sieltä.»
»Sitä en tee», huudahdin. »Tahdon jättää sen Mr Balfourin käteen, kuten minua on käsketty tekemään. Tämä on tärkeä kirje.»
»On mikä?» kysyi ääni terävästi.
Minä toistin sanani.
»Kuka sinä itse olet?» kuului seuraava kysymys hetken äänettömyyden jälkeen.
»Nimeäni en häpeä», vastasin. »David Balfouriksi minua nimitetään.»
Olen varma, että vastaukseni sai hänet säpsähtämään, sillä minä kuulin pyssyn kolahtavan ikkunalautaa vasten; ja vasta pitkän aikaa vaiettuaan hän kysyi omituisella äänenpainolla:
»Onko isäsi kuollut?»
Hämmästyin tästä niin suuresti, etten saanut sanaakaan suustani, vaan jäin seisomaan kuin puusta pudonnut.
»Hän on kuollut», jatkoi mies, »epäilemättä, ja sentähden sinä olet siis tullut oveani jyskyttämään.»
Taaskin äänettömyys, mutta sitten hän lopetti päättäväisesti:
»No niin, ukkoseni, minä päästän sinut sisään.»
Sen sanottuaan hän hävisi ikkunasta.
3 LUKU
Tutustun setääni.
Hetken perästä kuulin jonkun koluuttelevan salpoja ja ovi avattiin hyvin varovasti ja suljettiin taas heti kun olin päässyt sisään.
»Mene keittiöön eläkä koske mihinkään», sanoi ääni, ja sillä aikaa kuin talonisäntä itse asetteli salvat takaisin paikoilleen, haparoin minä pimeässä eteenpäin ja pääsin keittiöön.
Himmeästi palava kynttilä valaisi minulle autioimman huoneen, mitä koskaan olen nähnyt. Puoli tusinaa ruoka-astioita oli hyllyllä. Pöytä oli katettu illallista varten, johon kuului vadillinen kauravelliä ja kuppi kaljaa. Sarvesta tehty lusikka odotti vadin vieressä. Paitsi jo mainitsemiani, ei tässä suuressa, kivestä muuratussa, autiossa kamarissa ollut muita esineitä kuin joukko lukittuja kirstuja pitkin seiniä ja munalukolla varustettu ruokakaappi nurkassa.
Heti kun viimeinen salpa oli paikallaan, tuli mies luokseni. Hän oli keskikokoinen, kumaraselkäinen, kapeaharteinen ja kasvoiltaan savenkarvainen olento. Iältään hän oli arvattavasti viiden- ja seitsemänkymmenen välillä. Yömyssy oli hänellä flanellista ja takin ja liivien asemesta oli yönuttu heitetty repaleisen paidan päälle. Partaansa hän ei näyttänyt pitkiin aikoihin ajaneen. Mikä minua kuitenkin enimmän kiusasi ja pelästytti oli se, ettei hän hetkeksikään jättänyt minua silmistään, vaan ei myöskään katsonut suoraan silmiini. Hänen ammattinsa ja sukuperänsä oli arvoitus, jota järkeni ei kyennyt ratkaisemaan, mutta enimmän hän näytti minusta Vanhalta, kunnottomalta palvelijalta, joka oli jätetty tähän suureen taloon ruokarahoillaan elämään.
»Onko sinun nälkä? kysäisi hän vilkaisten vatsapuoleeni, »jaksat kai syödä tuon vadillisen kauravelliä?»
Vastasin arvelevani, että se oli hänen oma illallisensa.
»Siitä ei väliä», sanoi hän, »minä tulen kyllä toimeen ilmankin. Minä pidän sitävastoin huolen oluesta, sillä se helpottaa yskääni.»
Hän joi kupin puolilleen, tähystellen juodessaan herkeämättä toisella silmällään minua, ja ojensi sitten äkkiä kätensä tokaisten: »Näytäppä se kirje tänne.»
Sanoin, että kirje oli Mr Balfourille eikä hänelle.
»Kenenkä sinä sitten luulet minun olevan?» sanoi hän, »Anna Aleksanderin kirje minulle!»
»Tiedätte isäni nimen?»
»Merkillistä olisi, jos en tietäisi», vastasi hän, »sillä minä olen isäsi oikea veli, ja niin vähän kuin näytätkin pitävän minusta, talostani ja hyvästä kauravellistäni olen sinun oikea setäsi, David poikaseni, ja sinä minun oikea veljenpoikani. Anna nyt kirje tänne ja rupea aterioimaan.»
Jos olisin ollut muutamaa vuotta nuorempi, niin häpeissäni, masentuneena ja pettyneenä olisin purskahtanut itkemään. Mutta nyt en saanut suustani sanaakaan, en pahaa enkä hyvää, vaan annoin hänelle kirjeen ja istuuduin vellivatini ääreen niin peräti haluttomana, kuin nuori mies konsaan voi olla syömään käydessään.
Sillä välin setäni käänteli kirjettä käsissään tulta vasten puolin ja toisin.
»Tunnetko tämän sisällön», kysäsi hän äkkiä.
»Näettehän itsekin», vastasin, »että sinetti on ehyt.»
»Näen kyllä», sanoi hän, »mutta miksi sinä tänne tulit?»
»Näettehän itsekin», vastasin, »että sinetti on ehyt.»
»Näen kyllä», sanoi hän, »mutta miksi sinä tänne tulit?»
»Kirjettä tuomaan.»
»Vai niin. Mutta epäilemättä on sinulla ollut joitakin toiveita», jatkoi hän viekkaasti.
»Myönnän todellakin toivoneeni varakkaiden sukulaisteni, joita minulla kerrottiin olevan, auttavan minua. Mutta mikään kerjäläinen minä en ole. Minkäänlaista apua en teiltä odota enkä halua mitään, jota ei vapaatahtoisesti minulle anneta. Niin köyhältä kuin näytänkin, on minulla tosi-ystäviä, jotka ilolla auttavat minua.»
»So, so!» sanoi Ebenezer setä, »elähän nyt sentään nenälleni hyppää! Kyllä me vielä hyvin sovimme. Ja nyt, David, jos sinä jo olet saanut kylliksesi sitä kauravelliä, niin pistelisin minäkin sitä vähän illalliseni täytteeksi. Voi, voi», jatkoi hän saatuaan minut jättämään tuolin ja lusikan »tämä on maukasta ja terveellistä ruokaa, tämä on erinomaista ruokaa, tämä kauravelli.» Hän murisi hetken itsekseen ja jatkoi sitten: »Isäsi oli muistaakseni aika herkkusuu; hän oli vankka syöjä, joskohta ei mässääjä, mutta minä en saattanut kuin maistaa ruokaa.» Hän otti kulauksen kaljaa ja se kai huomautti häntä isännän velvollisuuksista, sillä hän jatkoi: »Jos sinua janottaa, niin vettä on tuolla oven takana.»
Siihen en vastannut mitään, seisoin vain jäykkänä ja katsoa tuijotin vihasta kiehuen setääni. Hän puolestaan jatkoi syöntiään kuin mies, jolla ei ole aikaa vitkastella, ja silmäili milloin kenkiini milloin kotikutoisiin sukkiini. Ainoastaan kerran, kun hän uskalsi katsoa ylemmäksi, yhtyivät meidän katseemme. Ei edes varaskaan, joka on yllätetty toisen taskuja kopeloimasta, voi näyttää niin hämmästyneeltä kuin hän silloin. Se pani minut arvailemaan, johtuiko tuo arkuus liian pitkästä erakkoelämästä, vai oliko se häviävä jonkun aikaa yhdessä oltua ja setäni muuttuva aivan toiseksi mieheksi.
Näistä mietteistäni herätti minut hänen terävä äänensä.
»Onko siitä jo pitkä aika kuin isäsi kuoli?» kysyi hän.
»Kolme viikkoa.»
»Hän oli salaperäinen mies, tuo Aleksander, salaperäinen ja vaitelias mies», jatkoi hän. »Nuorena ollessaan ei hän juuri paljoa puhellut. Ei kai hän koskaan kertonut minusta?»
»Ennenkuin te itse minulle ilmoititte, en edes tiennyt, että hänellä oli veli.»
»Hyvänen aika, eikä Shawsistakaan, arvelen?»
»Ei hän maininnut sellaista nimeäkään», vastasin minä.
»No kaikkea!» huudahti hän. »Lujaluontoinen mies!
Kaikkeen tähän hän näytti olevan erittäin tyytyväinen; mutta itseensä, minuun, vaiko isäni käytökseen hän oli tyytyväinen, se jäi minulle arvoitukseksi. Joka tapauksessa näytti kuitenkin vastenmielisyys ja ilkeys, joka hänessä minua kohtaan oli alussa herännyt, vähenevän, sillä hän hyppäsi seisoalleen, tuli huoneen yli taakseni ja löi minua olalle.
»Kyllä me vielä hyvin sovimme», puhkesi hän puhumaan. »Minä olen jo iloinen, että päästin sinut sisään. Tulehan nyt makuupaikallesi.»
Ihmeekseni ei hän sytyttänyt kynttilää eikä lamppua, meni vain muutamaan pimeään käytävään, alkoi ähkien ja puhkien kompuroida ylös pitkiä portaita ja pysähtyi avoimen oven eteen. Minä olin seurannut hänen kintereillään parhaani mukaan hapuillen ja tunnustellen tietä. Hän pyysi minua astumaan sisään, ilmoittaen tämän olevan minun huoneeni. Seurasin hänen pyyntöään, mutta pysähdyin muutaman askeleen otettuani ja pyysin tulta voidakseni käydä nukkumaan.
»Mitä vielä», sanoi hän, »onhan nyt kirkas kuutamo.»
»Eihän nyt valaise kuu eikä tähdet. Täällähän on pimeä kuin haudassa», koetin minä selittää. »En minä voi nähdä sänkyäkään.»
»Joutavia!» sanoi hän. »Tulta en minä kärsi huoneessa. Minä pelkään pahasti tulta. Hyvää yötä vain, David poikaseni.»
Ennenkuin ehdin tehdä uusia vastaväitteitä, paiskasi hän oven kiinni, ja minä kuulin hänen lukitsevan sen ulkoapäin. Nyt en tiennyt pitikö minun nauraa vai itkeä. Huone oli kylmä kuin kellari, ja vuode, jonka lopulta löysin, kostea kuin suosammal. Onneksi olin kuitenkin ottanut mukaan myttyni ja peitteeni, ja käärien viimemainitun ympärilleni, heittäydyin suuren sängyn viereen ja vaivuin raskaaseen uneen.
Päivän koittaessa heräsin ja huomasin olevani suuressa huoneessa, jonka seinät oli verhottu nahalla ja huonekalut koruompeluksilla varustettu. Valoa virtasi sisään kolmesta suuresta ikkunasta. Kymmenen tahi parikymmentä vuotta sitten se oli varmaan ollut niin miellyttävä makuukamari kuin toivoa voi, mutta kosteus, lika ja huono hoito sekä hiiret ja hämähäkit olivat sen sillä välin piloille turmelleet. Moni ikkunanruutu oli sitäpaitsi rikki ja siivo huoneessa oli todella sellainen, että minä päätin setäni täällä viettäneen jonkun aikaa vihastuneiden naapuriensa piirittämänä mahdollisesti Jennet Cloustonin piiritystä johtaessa.
Ulkona paistaa hellitteli aurinko, ja kun kurjassa huoneessani oli tavattoman kylmä, aloin koputtaa ja huutaa siksi kuin vanginvartiani tuli laskemaan minut ulos. Hän vei minut kaivolle rakennuksen takapuolelle ja kehoitti minua »pesemään naamani, jos halusin». Sen tehtyäni osailin omin neuvoin keittiöön, jossa setäni oli tehnyt tulen ja keitti parhaillaan kauravelliä. Pöydälle oli nyt asetettu kaksi vatia ja kaksi sarvilusikkaa, mutta kaljaa oli vain yksi kupillinen. Mahdollisesti ilmaisi katseeni kummastusta sen johdosta, ja setäni huomasi sen, koskapa hän kysyi ikäänkuin vastaukseksi mietteisiini, tekikö minun mieleni olutta siksi hän kaljaansa nimitti.
Sanoin niin olevan asianlaidan, mutta hänen ei tarvitsisi siitä välittää.
»No, no!» tokaisi hän. »En minä tahdo kieltää sinulta mitään tarpeellista.»
Hän otti hyllyltä esiin toisen kupin. Mutta sen sijaan, että olisi täyttänyt sen kalja-astiasta, hän kaasi hämmästyksekseni siihen puolet toisesta kupista. Se oli jotain sellaista jalomielisyyttä, joka sai minut pidättämään henkeäni. Jos setäni todellakin oli saituri, oli hän niin juuriaan myöten, että hän miltei sai paheen arvokkaalta näyttämään.
Syömästä päästyämme setäni aukasi erään laatikon ja veti sieltä esiin savipiipun ja tupakkaa, josta otti piipun täyden, ennenkuin sulki takaisin laatikkoon. Sen tehtyään hän istuutui äänettömänä piippuaan imien ikkunan ääreen auringonpaisteeseen. Silloin tällöin hän käänsi harhailevan katseensa minuun, kysäisten aina silloin jotakin. Kerran hän virkkoi: »Entä äitisi?» Ilmoitettuani, että hänkin on kuollut, huudahti hän: »Hän oli kaunis tyttö!» Pitkän vaitiolon jälkeen hän kysyi: »Keitä ystäviä sinulla sitten on?»
Kerroin hänelle, että niitä olivat kaikki Campbell-nimisen perheen jäsenet, vaikka heistä ainoastaan yksi, pappi, oli autellut minua. Mutta silloin aloin tuumia, että setäni sai liian tarkan selon asemastani, ja kun olin hänen kanssaan kahden kesken, en olisi tahtonut hänen pitävän minua turvattomana.
Hän näytti mietiskelevän itsekseen tätä seikkaa, ja hetkisen kuluttua hän lausuikin: »David, poikaseni, sinä olet osunut oikeaan paikkaan tullessasi setä Ebenezerin luo. Minulla on suuret tuumat sukumme suhteen ja minä aion kohdella sinua oikeudenmukaisesti. Mutta sillä välin kuin minä mietiskelen, mikä sinulle olisi paras toimi lakimiehen, papin vaiko sotilaan, josta pojat enimmän pitävät en kärsi Balfourien alentuvan ylämaalais-Campbellien joukon edessä, ja pyydän sentähden sinua pitämään kielesi lukossa. Ei yhtä kirjettä, ei minkäänlaista viestiä, ei niin sanaa kellekään: taikka tuossa on oveni.»
»Setä Ebenezer», lausuin minä, »minulla ei ole pienintäkään syytä epäillä teillä olevan muita kuin hyviä aikomuksia minun suhteeni. Siitä huolimatta pitäkää mielessänne, että minä tunnen oman arvoni. Omasta tahdostani en suinkaan tullut luoksenne. Ja jos ajatte minut ulos, lähden empimättä.»