Torni oli luullakseni kuusikulmainen ja jokaiseen rappujen käänteeseen oli asetettu erilainen suuri kivi, joka yhdisti eri porrasjaksot toisiinsa. Kerran olin juuri pääsemässä sellaiseen nurkkaukseen, kun tapani mukaan tietä eteenpäin tunnustellessani, käteni luiskahtikin kivenkulman yli eikä sen takana tavannut muuta kuin tyhjyyttä. Portaat loppuivat siihen. Lähettää tottumaton kapuamaan niitä ylös pilkkoisen pimeässä oli sama kuin lähettää hänet varmaan kuolemaan, ja vaikka minä olinkin turvassa, siitä kiitos salamoille ja omalle varovaisuudelleni sai jo paljas ajatuskin siitä perikadosta, johon olin joutumaisillani ja siitä kammottavasta korkeudesta, josta olisin pudonnut alas, minut kauhusta hikoilemaan ja herpasi minun jäseneni.
Mutta nyt tiesin mitä minun oli tekeminen. Minä käännyin takaisin ja läksin kopeloiden laskeutumaan alas vihasta kirvelevin sydämin. Puolimatkaan päästyäni tuli äkillinen ja ankara tuulenpuuska, joka tornia hetkisen puisteltuaan kuoli pois. Alkoi sataa ja ennenkuin pääsin maahan, tuli vettä taivaan täydeltä. Minä pistin pääni ovesta ulos ja katsoin pitkin seinää keittiöön päin. Ovi, jonka minä lähtiessäni olin sulkenut, oli nyt auki ja heikko valon kajastus virtasi siitä ulos. Minä olin näkevinäni miehen haamun seisovan sateessa ikäänkuin kuuntelemassa. Silloin leimahti häikäisevä salama, ja sen valossa näin selvään setäni seisovan juuri siinä missä olin otaksunutkin. Salamaa seurasi tärisyttävä jyrinä.
Arveliko nyt setäni jyrinän syntyneen minun putoamisestani vai kuuliko hän siinä Jumalan äänen huutavan murhaa, jätän lukijan arvattavaksi. Varmaa vain on, että hänet valtasi kamala pelko ja että hän syöksyi sisään huoneeseen jättäen oven auki. Minä kiiruhdin niin hiljaa kuin mahdollista hänen jälkeensä ja päästyäni huomaamatta keittiöön, seisahduin tarkastelemaan häntä.
Hän oli jo ehtinyt avaamaan nurkkakaapin, ottanut sieltä suuren taskumatin paloviinaa ja istui nyt pulloineen pöydän ääressä selin minuun. Tuontuostakin puistatti väristys hänen ruumistaan ja hän ähki raskaasti. Vähänväliä hän vei pullon huulilleen ja joi raakaa väkijuomaa pitkin siemauksin.
Minä astuin likemmäksi, menin ihan hänen taakseen ja lyöden häntä olkapäille huudahdin. »Aha!»
Setäni päästi määkinän tapaisen parahduksen, levitti sylinsä ja tupertui lattialle kuin kuollut. Säikähdin siitä hiukan; mutta ennen kaikkea oli minun pidettävä huolta itsestäni enkä sentähden ollenkaan epäillyt jättää häntä virumaan siihen, mihin oli kaatunut. Avaimet riippuivat nurkkakaapissa, ja aikomukseni oli varustautua aseella ennenkuin setäni tointuisi ja kykenisi keksimään uusia konnuuksia. Nurkkakaapissa oli muutamia pulloja sisältäen nähtävästi lääkkeitä, sekä laskuja ja muita papereita, jotka minä kyllä olisin kernaasti lähemmin tarkastanut, jos vain minulla olisi ollut siihen aikaa. Vielä oli kaapissa joitakuita minulle arvottomia tarvekaluja. Kävin nyt arkkujen kimppuun. Ensimäinen oli täynnä jauhoja, toisessa oli olkilyhteisiin kätkettynä rahapusseja ja papereita; kolmannesta löysin monenlaisten tavaroitten seasta enimmäkseen olivat ne pukutarpeita ruostuneen, kurjannäköisen ja tupettoman ylämaalais-tikarin. Piilotin sen liivieni sisäpuolelle ja käännyin setääni päin.
Hän virui samassa asennossa mihin oli tupertunutkin, kokoon kyyristyneenä ja toinen polvi ja käsi ojennettuna sivulle. Hänen kasvonsa olivat sinertävät ja hengityskin näytti lakanneen. Aloin peljätä hänen kuolleen. Noudin vettä ja kaasin sen hänen kasvoilleen. Siitä hän näytti vähän tointuvan ja alkoi liikutella huuliaan ja räpäytellä silmiään. Viimein hän katsahti ylös, ja kun hän huomasi minut, kuvastui hänen silmistään yli-inhimillinen pelko.
»Oletko sinä elossa?» sopersi hän. »Kuule mies, oletko sinä elossa?»
»Olenpa tietenkin», vastasin, »enkä siitä juuri teitä kiittele!»
Hän oli alkanut syvään huokaillen haukkoa henkeänsä.
»Sininen lasipullo », sammalsi hän, »kaapissa sininen lasipullo .»
Hänen hengityksensä kävi yhä harvemmaksi.
Minä kiiruhdin kaapille ja löysinkin sieltä sinisen, reseptillä varustetun lääkepullon. Juoksutin sen kiireimmän kautta sedälleni.
»Se on entinen kipuni», sanoi hän toinnuttuaan hiukan. »Sydänvaiva,
David.»
Minä asetin hänet istumaan tuolille ja silmäilin häntä. Toden totta kävi säälikseni noin sairaannäköinen mies, mutta minussa kiehui oikeutettu viha ja minä esitin hänelle kysymykset, joihin tahdoin selitykset: Miksi hän valehteli minulle joka sanassaan, miksi hän pelkäsi minun jättävän hänet; miksi hänestä oli vastenmielinen viittaus siihen, että hän ja isäni olivat kaksoset »Siksikö, että se on totta?» kysyin. »Miksi hän oli antanut minulle rahaa, johon minulla varmasti ei ollut mitään oikeutta, ja lopuksi, miksi hän oli koettanut surmata minut.»
Hän kuunteli kaikki kysymykseni vaieten ja pyysi sitten päästä levolle.
»Minä vastaan sinulle huomenna», vakuutti hän »yhtä varmaan kuin tahdon kuolla.»
Hän oli niin heikon näköinen, etten voinut olla pyyntöön myöntymättä. Lukitsin kuitenkin hänet omaan huoneeseensa ja pistin avaimen taskuuni. Sen tehtyäni menin takaisin keittiöön, laitoin sinne sellaisen tulen, jota siellä ei moneen pitkään vuoteen oltu pidetty, ja kääriytyen peitteeseeni laskeuduin levolle arkkujen päälle ja vaivuin uneen.
5 LUKU
Minä lähden Queens Ferryyn.
Sinä yönä satoi paljon ja seuraavana aamuna puhalsi purevan kylmä luodetuuli ajaen repaleisia pilvenhattaroita edellään. Ennen auringon nousua ja viimeisten tähtien sammumista kävelin kuitenkin purolle ja uin eräässä sen syvässä pyörteessä. Kylmän veden vielä ihoani kihelmöidessä menin sisään, korjailin tulta, istuuduin sen ääreen miettiäkseni perinpohjin asemaani.
Nyt olin varma siitä että setäni oli viholliseni. Varmaa oli myöskin, että elämäni oli minun kädessäni ja että setäni oli paneva parhaansa saattaaksensa minut perikatoon. Mutta minä olin nuori ja uskalias ja kuten useimmilla maalaispojilla oli minullakin suuret käsitykset viekkaudestani. Olin tullut hänen ovelleen kerjäläisenä ja melkein lapsena. Hän oli kohdellut minua kavalasti ja väkivaltaisesti. Paras päätös asialle olisi, jos minä rupeaisin käskijäksi ja ohjaisin häntä kuin lammasta.
Istuin siinä tulen ääressä imien polveani ja naureskellen itsekseni. Ajatuksissani kuvittelin itseni puristavan häneltä salaisuuden toisensa perästä ja pääseväni tuon miehen käskijäksi ja ohjaajaksi. Kerrotaan, että Essendeanin noita oli tehnyt peilin, josta saattoi nähdä tulevaisuutensa. Sellaisen peilin täytyi olla valmistettu jostain muusta aineesta kuin hehkuvista hiilistä, sillä minä en nähnyt yhdessäkään niistä tulevaisuuden kuvista, joita siinä istuessani katselin, laivaa, karvalakkista merimiestä, kivusta lyijynraskaaksi käynyttä päätäni, enkä merkkiäkään niistä kärsimyksistä, jotka odottivat minua.
Hetken kuluttua läksin pää täynnä ajatuksia nousemaan portaita vapauttaakseni vankini.
Hän toivotti minulle kohteliaasti hyvää huomenta. Minä vastasin alentuvasti ja itsetietoisesti hymyillen. Pian istuimme aamiaispöydän ääressä, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut.
»No, sir», kysyin minä ivallisella äänellä, »eikö teillä ole mitään sanomista minulle?» Ja kun en mitään selvää vastausta saanut, jatkoin: »On jo aika tulla ymmärtämään toisiamme. Te pidätte minua maalaispojan pöllönä, jolla ei ole enempää tervettä järkeä eikä rohkeutta kuin vellikapustalla. Minä taas luulin teitä hyväksi mieheksi, tai en ainakaan muita huonommaksi. Näyttää siltä kuin molemmat olisimme erehtyneet. Mitä syytä teillä on pelätä minua, pettää minua ja vaania henkeäni ?»
»No, sir», kysyin minä ivallisella äänellä, »eikö teillä ole mitään sanomista minulle?» Ja kun en mitään selvää vastausta saanut, jatkoin: »On jo aika tulla ymmärtämään toisiamme. Te pidätte minua maalaispojan pöllönä, jolla ei ole enempää tervettä järkeä eikä rohkeutta kuin vellikapustalla. Minä taas luulin teitä hyväksi mieheksi, tai en ainakaan muita huonommaksi. Näyttää siltä kuin molemmat olisimme erehtyneet. Mitä syytä teillä on pelätä minua, pettää minua ja vaania henkeäni ?»
Hän murisi jotain leikistä ja että hän piti pienestä pilasta. Mutta nähtyään minun hymyilevän, hän muutti puhetapansa ja vakuutti minulle tekevänsä kaikesta selon heti kun olimme syöneet. Minä näin hänen naamastaan, ettei hänellä ollut valmista valhetta, minkä minulle syöttäisi, vaan että hän nyt oli täydessä touhussa jotain kelpaavaa keksiäkseen. Olin juuri aikeissa sanoa hänelle huomioni, kun joku koputti ovelle.
Pyytäen setääni pysymään paikallaan menin avaamaan ja näin oven takana puolikasvuisen, merimiespukuun puetun poikasen. Heti kun hän näki minut, tanssi hän muutamia askeleita merimiestanssia, josta en koskaan tähän asti ollut kuullut puhuttavankaan, sitä vähemmin nähnyt, näpäytellen sormiaan ja viskellen jalkojaan erittäin nokkelasti. Siitä huolimatta hän oli kylmästä sinisenä. Ja hänen kasvoillaan oli puoleksi itkevä, puoleksi naurava ilme, joka näytti kovin surkuteltavalta eikä ollenkaan sopinut yhteen tuon iloisen tanssin kanssa.
»Kuinkas voit, toveri?» kysyi hän narrimaisella äänellä.
Minä kysyin tyynesti syytä hänen iloonsa.
»Ah, iloani!» sanoi hän, ja alkoi sitten laulaa:
»Se mulle on huvi, kun tullut on suvi,
se vuoden aika parhain»;
»No niin», sanoin minä, »jos sinulla ei ole mitään asiaa, jätän minä, julmasti kyllä, sinut oven taa.»
»Seis, veli!» huudahti hän. »Etkö sinä ollenkaan leikkiä ymmärrä? Vai tahdotko sinä, että minä saisin kuuman selkäsaunan? Minulla on kirje ukko Heasy-oasyltä Mr Belflowerille3.»
Puhuessaan hän näytti kirjettä.
»Ja kuule, toveri», lisäsi hän, »minä olen nälkäinen kuin susi.»
»Hyvä», sanoin minä, »tule sisään, niin saat palan haukataksesi, jos sinä siitä mielevämmäksi tulet.»
Minä vein hänet sisään ja asetin istumaan omalle paikalleni, jossa hän ahnaasti kävi aamiaisemme jäännösten kimppuun, iskien tuon tuostakin minulle silmää ja kujehtien naamallaan tavalla, jota tuo hullu parka piti luullakseni miehekkäänä.
Sillä aikaa oli setäni lukenut kirjeen ja istui nyt ajatuksiinsa vaipuneena. Yhtäkkiä hän hyppäsi vilkkaasti ylös ja vei minut huoneen etäisimpään nurkkaan.
»Lueppa tämä», sanoi hän pistäen kirjeen käteeni.
Kirje, joka nyt on tuossa edessäni, kuuluu sanasta sanaan näin:
»Harwesin ravintolassa, Queens Ferryssä.
Sir, täällä minä olen, köydet maissa, ja lähetän laivapoikani tuomaan tietoja. Jos teillä on entisten lisäksi jotain asiaa meren taa, on tänään siitä tieto annettava, sillä tuuli auttaa meidät nyt hyvin ulos salmesta. En koeta salata, että olen joutunut asiamiehenne, Mr. Rankeillorin kanssa riitaan, josta, jos siitä ei pian loppua tule, saatte odottaa tappioita. Minä olen asettanut vekselin nimellenne, kuten tämän reunaan on merkitty, ja jään teidän kuuliaisimmaksi, nöyrimmäksi palvelijaksenne.
Elias Hoseason.»
»Katsos nyt, David», lausui setäni, heti kun näki minun lopettaneen, »minulla on eräs uhkapeli käynnissä tämän Hoseasonin kanssa, joka on erään Dysartilaisen kauppalaivan, »Covenantin», kapteeni. Jos nyt sinä ja minä lähtisimme tämän pojan mukana, voisin minä käydä tapaamassa kapteenia Hawesissa taikka ehkä »Covenantissa» ja katsoa, olisiko hänellä joitain papereita allekirjoitettavina. Ja kun meillä on kyllin aikaa, voimme pistäytyä lakimiehen, Mr. Rankeillorin luo. Kaiken sen jälkeen mitä on tapahtunut, lienee sinulle vaikeata uskoa paljaita sanojani, mutta Rankeilloria sinä uskonet. Häntä käyttää puolet tämän seudun sivistyneistä asianajajanaan. Hän on kekseliäs mies, ja näin ystävysten kesken sanoen erittäin arvossa pidetty. Hän tunsi isäsi.»
Mietiskelin hetkisen. Hän pyysi minua lähtemään jonkunlaiselle lastauspaikalle, joka epäilemättä oli vilkasliikkeinen. Siellä ei setäni uskaltaisi panna toimeen mitään ilkitöitä, niistä jo suojelisi minua laivapojan läsnäolokin. Luulinpa melkein uskaltavani käydä lakimiehenkin luona, vaikka sedälläni saattoikin olla pahat aikomukset sitä esittäessään. Ja mahdollisesti halusin sisimmässäni nähdä lähemmältä merta ja laivoja. Lukijani on muistaminen, että minä olin elänyt kaiken ikäni sisämaan vuoristossa ja että ainoastaan kaksi päivää oli kulunut siitä kun ensi kerran näin meren leviävän eteeni kuin sinisen lattian ja purjelaivojen keinuvan siellä pieninä kuin leikkialukset. Minä tein päätökseni.
»No niin», sanoin, »lähtekäämme Ferryyn.»
Setäni pani hatun päähänsä, takin päällensä ja kiinnitti vanhan, ruostuneen sapelin sivulleen. Tuli sammutettiin, ovi pantiin lukkoon ja niin läksimme kävelemään.
Tuuli, joka näillä kylmillä seuduilla oli luoteinen, puhalsi meille kulkiessamme suoraan vasten kasvoja. Oltiin kesäkuussa. Ruoho oli valkeanaan päivänkukkia ja puut täydessä kukassa. Sinisistä kynsistämme ja kirvelevistä ranteistamme päättäen olisi luullut olevansa keskellä talvea ja luonnon valkovaippaa joulukuun huurteeksi.
Setä Ebenezer kulkea retusti pitkin ojaa, huojuen laidasta toiseen kuin vanha kyntömies työstään kotia tullessaan. Hän ei virkkanut sanaakaan koko aikana ja minä jouduin pakinoihin laivapojan kanssa. Hän kertoi nimensä olevan Ransome ja kulkeneensa meriä yhdeksänvuotiaasta asti, mutta ei voinut sanoa, kuinka vanha hän nyt oli, hän kun oli sotkeutunut laskuissaan. Hän näytti minulle maalauksia, joita oli hänen rinnassaan, paljastaen sen purevassa tuulessa estelystäni huolimatta minä näet pelkäsin hänen siitä saavan kuolinvian. Puhuessaan hän lakkaamatta kiroili karkeasti, mutta enemmän ymmärtämättömän koulupojan kuin miehen tavoin. Hän kertoi kehastellen useista kauheista teoistaan, niinkuin viekkaista varkauksista, vääristä syytöksistä, vieläpä murhastakin; mutta kaikesta niin hajanaisesti ja niin turhamaisen kerskailevasti, että minä häntä surkuttelin enemmän kuin uskoin.
Kyselin häneltä prikistä, jonka hän selitti olevan parhaimman aluksen, mikä koskaan on meriä kyntänyt, ja kapteeni Hoseasonista, jota ylistellessään hän oli yhtä suurisanainen. Heasy-oasy (joksi hän aina väänsi laivurin nimen) oli hänen mielestään mies, joka ei pelännyt mitään, ei maallista eikä taivaallista, mies, joka, kuten ihmiset sanoivat, »laskisi täysin purjein viimeiseen tuomioon asti», ankara, pikainen, tunnoton ja raaka. Tätä kaikkea oli tuo laivapoika raukka oppinut ihailemaan jonakin merimiehen ja miehekkyyden esikuvana. Ainoastaan yhden vian hän myönsi epäjumalassaan olevan. »Hän ei ole mikään merimies», myönsi hän. »Prikiä kuljettaa Mr Shuan. Hän on paras merimies mitä on olemassa, mutta patajuoppo, ja se on toden totta. Katsohan tätäkin», sanoi hän kääntäen sukkansa alas ja näyttäen minulle suuren, avonaisen ja verisen haavan, joka sai minun vereni hyytymään. »Hän teki tämän Mr Shuan teki tämän», selitti hän ylpeillen.
»Mitä!» huudahdin, »kärsitkö sinä tuollaista raakaa kohtelua häneltä.
Ethän sinä ole orja, jotta sinua voitaisiin tuolla tavalla kohdella!»
»En ole», sanoi tuhmuri parka muuttaen äkkiä äänensä, »ja sen on hänkin näkevä. Katsos tätä», huudahti hän näyttäen minulle suurta tuppipuukkoa, jonka hän sanoi varastaneensa. »Yrittäköönpä hän vielä kyllä minä uskallan sen minä teen kuin teenkin. Eikä hän ole ensimäinen!» Ja sanojensa vahvistukseksi hän taaskin kirosi karkeasti.