»Vai niin. Onhan siellä kyllä moni kunnon mies käynyt», vastasi toinen.
»Epäilemättä», jatkoi kapteeni, »ja koreatakkisetkin.»
»Soo-o!» huudahti vieras. »Vai sieltä päin se tuuli käy!»
Näin sanoen tarttui hän nopeasti pistooleihinsa.
»Elkäähän olko niin kuumaverinen!» lausui kapteeni. »Elkää tehkö tyhmyyksiä ennenkuin näette onko sellaisia tarvis. Teillä on ranskalaisen sotamiehen puku yllänne ja skotlantilainen kieli suussanne; mutta niin on monella kunnon miehellä näinä aikoina, enkä minä siitä tahdo mitään pahaa puhua.»
»Niinkö? Kuulutteko te kunnialliseen puolueeseen?» kysyi koreatakkinen vieras, tarkoittaen kysyä: »oletteko jakobiitti», sillä tällaisissa valtiollisissa kiistoissa pitää kumpikin puolue itseään kunniallisena.
»Minä olen harras protestantti ja siitä kiitän Jumalaa», vastasi kapteeni. Tämä oli ensi kerta, jolloin kuulin hänen puhuvan uskonnosta. Jälestä päin sain kuulla, että hän maissa ollessaan kävi ahkerasti kirkossa. »Mutta minä voin tuntea sääliä vainottuja miehiä kohtaan.»
»Voitteko todellakin?» kysäisi jakobiitti. »No niin, sir. Ollakseni aivan suora teitä kohtaan ilmoitan, että olen yksi noita kunniallisia miehiä, jotka vuosina neljäkymmentäviisi ja kuusi olivat ahtaalla, ja jos minä joutuisin noiden punatakkisten käsiin, kävisi minun hullusti. Minä olin matkalla Ranskaan. Eräs ranskalainen laiva luovi täällä, ottaakseen minut mukaansa, mutta sumussa se meni huomaamattaan ohi jonka toivoisin sydämestäni teidänkin tehneen! Ja nyt sanon teille: jos voitte laskea minut maihin siellä minne olin menossa, on minulla ystäviä, jotka runsaasti palkitsevat teille vaivanne.
»Ranskaan?» sanoi kapteeni. »Ei, sir; se ei käy päinsä. Mutta mistä te tulette puhutaanpa siitä.»
Silloin hän sattui pahaksi onneksi huomaamaan minun seisovan nurkassani ja käski minut keittiöön laittamaan ruokaa vieraalle. Saatte olla varmat, etten käskyä täyttäessäni viivytellyt. Tullessani takaisin hyttiin näin miehen ottaneen vyöltään rahavyön ja heittäneen pari guineaa pöydälle. Kapteeni loi katseensa suuttuneen näköisenä ensin rahoihin, sitten vyöhön ja vieraan kasvoihin.
»Puolet siitä ja minä olen teidän miehenne», huudahti hän.
Toinen pisti rahat takaisin vyöhön ja piilotti sen liiviensä alle.
»Olen jo sanonut teille, sir», lausui hän, »ettei äyriäkään siitä ole minun omaisuuttani. Se on minun päällikköni, ja», jatkoi hän hattuunsa tarttuen, »samalla kun olisin tuhma asiamies, jos en raskisi, menettää muutamia kolikoita saadakseni loput perille, olisin kurja olento, jos ostaisin oman turvallisuuteni liian kalliisti. Kolmekymmentä guineaa, jos laskette minut maihin merenrannalla ja kuusikymmentä jos viette Linnhen lahteen. Sen saatte jos tahdotte; muussa tapauksessa tehkää mitä haluatte.»
»Todellako!» tuumi kapteeni. »Mutta jos jätän teidät sotamiesten käsiin?»
»Siinä tekisitte tyhmästi», vastasi toinen. »Päällikköni on menettänyt omaisuutensa, kuten kaikki muutkin kunnialliset miehet Skotlannissa. Hänen maatilansa on tuon Kuningas Yrjöksi nimitetyn miehen hallussa, ja tämän upseerit kantavat tai koettavat kantaa maatilan verot. Mutta Skotlannin kunnian tähden pitävät alustalaisparat piileskelevästä isännästäänkin huolta, ja nämä rahat ovat juuri osa niistä veroista, joita Kuningas Yrjö himoitsee. Ja nyt, sir, te näytätte minusta asian ymmärtävältä mieheltä; viekää nämä rahat hallitukselle ja paljonko luulette niistä teidän osalle lankeavan!»