Le Balafré, joka juuri sitä varten oli jäänyt sisarenpoikansa viereen, antoi tarpeenmukaiset selitykset, ja jokseenkin pitkällisen epäröimisen sekä viivyttelemisen jälkeen vietiin nuorukainen lukuisan vartijajoukon ympäröimänä lordi Crawford'in kortteeriin.
Tämä skotlantilainen herra oli vihoviimeisiä tähteitä siitä jalosta aatelismiesten ja ritarien joukosta, joka niin kauan ja niin uskollisesti oli palvellut Kaarle VI: tta noissa verisissä sodissa, mitkä päättyivät Ranskan kruunun vapautumisella ja englantilaisten karkoituksella. Hän oli nuorena poikana taistellut Douglas'in ja Buchan'in rinnalla, oli ratsastanut Orleans'in Neidon lipun jäljessä, ja oli kenties viimeisiä noita Skotlannin ritareja, jotka mielellään olivat liljan puolustukseksi sivaltaneet miekallaan vanhoja vihollisiaan englantilaisia. Skotlannissa tapahtuneet muutokset ja kenties myös tottumus Ranskan ilmanalaan ja tapoihin olivat olleet syynä siihen, että tämä vanha paroni kokonaan oli luopunut kaikista kotiinpaluutuumista. Siihen tuli vielä lisäksi, että hänen korkea virkansa Ludvigin hovissa sekä hänen suoruutensa ja rehellisyytensä olivat hänelle tuottaneet kuninkaan suosion, joka, vaikkei hän juuri helpolla uskonut ihmisissä olevan kuntoa ja kunniallisuutta, kuitenkin täydesti luotti ja turvasi lordi Crawford'iin ja otti hänen sanansa sitä mielemmin korviinsa, koska tämä herra ei koskaan sekaantunut muihin kuin virkaansa kuuluviin asioihin.
Le Balafré sekä Cunningham seurasivat Durward'ia ja hänen saattoväkeään päällikön kortteeriin, ja lordin arvokas ulkomuoto sekä kunnioitus, jota nämät muista ihmisistä sangen vähän välittävät kopeat soturit hänelle osoittivat, teki nuorukaiseen syvän vaikutuksen.
Lordi Crawford oli pitkä vartaloltaan, joskin hän vanhetessaan oli tullut laihaksi ja kulmikkaaksi; mutta hänen jäsenissään oli yhä vielä voimaa, vaikkei enää nuoruuden notkeutta, niin että hän marssiessa jaksoi kestää raskaitten rautavarustustensa painoa yhtä hyvin kuin nuorinkin hänen lippukunnassaan ratsastava mies. Hänen kasvonsa olivat karkeapiirteiset, tuulen puremat ja täynnä arpia; ja hänen silmänsä, jotka olivat sen seitsemässä suuressa tappelussa katsoneet surmaa suoraan silmiin, niinkuin leikkikumppania katsotaan, ilmaisivat pikemmin vakavaa vaaran ylenkatsetta kuin palkkasoturin verenhimoista uhkarohkeutta. Hänen pitkä, kookas vartalonsa oli tällä hetkellä kääritty väljään kotikauhtanaan, ja puhvelinnahkaisesta vyöstä, joka ympäröi hänen vyötäisiään, riippui kalliskahvainen väkipuukko. Kaulassa hänellä oli Pyhän Mikaelin ritariston vitjat ja vaakuna. Istuen vuoteella, joka oli hirven taljalla peitetty, lueskeli hän, silmälasit nenällään (ne olivat siihen aikaan aivan uutta keksintöä), suunnattoman isokokoista käsikirjoitusta, nimeltä le Rosier de la guerre (Sodan helminauha), jonka Ludvig kuningas oli kirjoittanut poikaansa, kruununperillistä varten, ja jonka arvosta hän oli pyytänyt tämän paljon kokeneen skotlantilaisen soturin lausumaan mielensä.
Lordi Crawford laski, näiden arvaamattomien vieraiden sisääntullessa, hiukan närkästyneenä pois kirjansa ja kysyi kotiseutunsa leveällä murteella: »Mikä, paholaisen nimessä, teitä nyt vaivaa?»
Syvemmällä kunnioituksella kuin mitä hän kenties olisi Ludvigille itselleenkään osoittanut, kertoi Le Balafré laveasti mihin pulaan hänen sisarenpoikansa oli joutunut, ja pyysi nöyrästi korkeaarvoisan lordin suojelusta. Lordi Crawford kuunteli sangen tarkasti. Hän ei voinut pidättää hymyilyään kuullessaan miten nuorukainen kokemattomuudessaan oli mennyt auttamaan hirtettyä pahantekijää, mutta hän pudisti päätään skotlantilaisten jousimiesten ja yliprovossin väen väliselle riidalle.
»Kuinka usein», virkkoi hän, »tuotte te minulle tuommoisia sekavia vyyhtejä selvitettäviksi? Kuinka usein pitää minun sanoa teille, varsinkin teille molemmille, Ludvig Lesly ja Archibald Cunningham, että ulkomaalaisten soturien tulee nöyrästi ja siivosti kohdella maan omaa kansaa, ettette saisi kaikkia kaupungin koiria kintereillenne? Mutta sittenkin, jos teillä välttämättömästi pitää olla kahakoita, niin on minulle enemmän mieleen, että tappelette tuon provossi lurjuksen kuin jonkun muun kanssa; ja minä moitin sinua vähemmän tästä päällekarkauksesta kuin monesta muusta kepposestasi, Ludvig, sillä luonnollista ja ystävällistähän se vain oli, että autoit nuorta sukulaistasi. Tälle kokemattomalle lapselle ei saa tapahtua mitään vahinkoa. Anna minulle siis komppanian rekisteri tuolta hyllyltä, niin kirjoitamme hänen nimensä siihen, jotta hänkin saisi osansa etuoikeuksistamme.»
»Jos te, korkeaarvoinen herra, sallitte » virkkoi Durward.
»Onko tuo poika aivan hullu!» huudahti eno. »Sinäkö rupeat puhumaan korkeaarvoiselle lordille ennenkuin sinulta on mitään kysytty?»
»Malta mielesi, Ludvig», lausui lordi Crawford, »ja kuulkaamme mitä pojalla on sanomista.»
»Ei muuta, jos sallitte, korkeaarvoinen herra», vastasi Qventin, »kuin että taannoin sanoin enolleni olevani vielä kahdenvaiheilla rupeaisinko tähän palvelukseen vai en. Mutta nyt voin sanoa, että kaikki epäilykseni ovat kadonneet saatuani nähdä tämän jalon ja kokeneen päällikön, jota minun tulee palvella; sillä teillä on käskijän silmä.»
»Hyvin sanottu, poikaseni», virkkoi vanha lordi, johon tämän kunnioittava lause ei ollut vaikutusta tekemättä; »onpahan mulla ollut hiukan kokemusta, jos vain Jumala armollisesti on sallinut minun ottaa sen opikseni, niin hyvin palveluksessa kuin myös johtamisessa. Kas niin, Qventin, nyt olet kirjoitettu meidän kunnianarvoiseen skotlantilaiseen henkivartijajoukkoomme knaapiksi enollesi ja hänen peitsikunnassaan palvelevaksi seuralaiseksi. Toivonpa sinun käyttäytyvän hyvin, sillä sinusta pitäisi tulla kunnon soturi, jollei ulkomuotosi petä, ja olethan sinä jaloa sukua. Ludvig, pidä huoli siitä, että sukulaisesi on ahkera aseharjoituksissaan, sillä tässä taitaa hyvinkin pian tulla kysymys peitsien taittamisesta.»
»Tuhat tulimmaista! kas siitäpä olen iloinen, korkeaarvoinen herra tämä rauhanaika tekee meidät kaikki pelkureiksi. Minussa itsessänikin tuntuu kuin miehuus alkaisi jo masentua, kykkiessämme tässä pirun linnassa aivan kuin vankihuoneessa.»
»No niin, onpa eräs lintu visertänyt korvaani», jatkoi lordi Crawford, »että pian taas saamme nähdä vanhan lipun liehuvan tantereella.»
»Sen laulun säestykseksi otan minä tänä iltana sitä täydemmän siemauksen», sanoi Le Balafré.
»Sinä ottaisit siemauksen vaikka minkä laulun säestykseksi», sanoi lordi Crawford; »ja pelkäänpä pahoin, Ludvig, että sinä vielä joskus saat juoda oman panemasi katkeran siemauksen.»
Lesly vastasi hiukan hämillään olleensa juomatta monta päivää; mutta komppanian tapa, senhän korkeaarvoinen lordi itsekin tiesi, oli nyt kerta semmoinen, että piti laittaa pienet pitoset uuden kumppanin tervetuliaisiksi.
»Se on totta», sanoi vanha päällikkö, »sen syyn olin unhottanut; mutta tulkoon siitä loppu, kun päivä on laskenut. Ja kuules, ne sotamiehet, joilla on vahtivuoro, ovat ennen sitä huolellisesti erotettavat; ja katso ettei yksikään heistä saa ottaa enempää eikä vähempää osaa juominkeihin.»
»Kyllä me tottelemme teidän käskyjänne, korkeaarvoinen herra, ja noudatamme niitä uskollisesti», lupasi Ludvig, »ja niinkuin asia vaatii, juomme myös teidän maljanne.»
»Voisinpa kenties», sanoi lordi Crawford, »tulla itsekin iloanne katselemaan jotta näkisin kaiken käyvän siivosti.»
»Olkaa sydämellisesti tervetullut, korkeaarvoinen herra», lausui Ludvig. Ja nyt he kaikki hyvin iloisina läksivät pois soturipitojansa valmistamaan, ja Lesly kutsui niihin parikymmentä kumppaneistaan, joilla sangen usein oli tapana olla pöytäveikkoina.
»Voisinpa kenties», sanoi lordi Crawford, »tulla itsekin iloanne katselemaan jotta näkisin kaiken käyvän siivosti.»
»Olkaa sydämellisesti tervetullut, korkeaarvoinen herra», lausui Ludvig. Ja nyt he kaikki hyvin iloisina läksivät pois soturipitojansa valmistamaan, ja Lesly kutsui niihin parikymmentä kumppaneistaan, joilla sangen usein oli tapana olla pöytäveikkoina.
Soturien pidot ovat tavallisesti hyvin nopeasti kokoonsaadut, tietysti jos vain on tarpeeksi ruoka- ja juomavaroja käsillä. Mutta tässä tilaisuudessa Ludvig rupesi puuhaan hankkiakseen tavallista parempaa viiniä; »sillä», sanoi hän, »tuo vanha herra on suuri veitikka, ja vaikka hän aina saarnaa meille kohtuutta, niin eipä hän itse, juotuansa kuninkaan pöydässä niin paljon kuin vain rehellisellä tavalla voi saada kynsiinsä, laiminlyö ainoatakaan sopivaa tilaisuutta, jolloin voi viinipullon ääressä kuluttaa iltansa. Senvuoksi, pojat, olkaa nyt valmiit kuulemaan noita iänikuisia juttuja Vernoil'in ja Beaugén tappeluista.»
Tavallisena kokouspaikkana oleva gootilaistyylinen sali koristettiin siis kiireesti parhaimmalla tavalla. Tallirengit lähetettiin noutamaan viheriäisiä kaisloja lattialle levitettäviksi; ja liput, joiden johdon alla skotlantilaiset henkivartijat olivat marssineet taisteluun tai jotka he olivat ryöstäneet vihollisilta, levitettiin pöydälle tai ripustettiin pitkin seiniä.
Toinen tärkeä seikka oli se, että nuorelle rekryytille niin pian kuin mahdollista hankittaisiin henkivartijakunnan puku ja aseet, jotta huomattaisiin, että hän kaikin puolin nautti komppaniansa suuria etuoikeuksia ja niiden nojalla sekä kansalaistensa avulla saattaisi olla pelkäämättä yliprovossin valtaa ja vihaa vaikka tiedettiinkin, että edellinen oli yhtä peloittava kuin jälkimäinen leppymätön.
Juomingit olivat erittäin iloiset, ja vieraat päästivät kotimaanrakkautensa täysin valloilleen, nyt kun he olivat saaneet uuden rekryytin omasta rakkaasta isänmaastansa. Vanhoja skotlantilaisia lauluja laulettiin, vanhoja taruja skotlantilaisista sankareista kerrottiin, isien urhotyöt sekä niiden tapahtumapaikat muistuteltiin mieleen hetken aikaa tuntui siltä kuin olisivat Tourainen viljavat tasangot muuttuneet Caledonian vuoristoiksi sekä autiokankaiksi.
Jokainen koetti sanoa jotain Skotlannin rakkaan muiston verestämiseksi, ja innostus oli noussut täten jo korkeimmilleen, kun se yltyi vieläkin korkeammalle lordi Crawford'in saapuessa paikalle, joka, niinkuin Le Balafré oli ennustanut, istui kuninkaan pöydässä ikäänkuin neuloilla kunnes hän sai tilaisuuden karata ja rientää omien kansalaistensa juominkeihin. Kunniaistuin seisoi jo varattuna hänelle pöydän yläpäässä; sillä sen ajan tapojen ja sotajoukon silloisten asetusten mukaan ei pidetty sopimattomana, että heidän päällikkönsä, vaikkei ollut ketään arvossa häntä korkeampaa kuin kuningas ja yliconnetable, istui samassa pöydässä komppaniansa sotamiesten kanssa, sillä kaikkihan hekin olivat aatelissukua, jotta hän, arvoaan alentamatta, saattoi ottaa osaa heidän juominkeihinsa.
Tällä kertaa ei lordi Crawford kuitenkaan istahtanutkaan hänelle varatulle sijalle, vaan pyytäen heitä vain olemaan iloisia, jäi seisomaan ja katselemaan riemua kasvoillaan ilme, joka todisti miten hän itsekin siitä iloitsi.
»Antaa hänen vaan olla», kuiskasi Cunningham Lindesaylle, kun tämä tarjosi viiniä heidän arvoisalle päällikölleen, »antaa hänen vaan olla ei saa koiraa väkisin metsään viedä odottakaamme kunnes hän taipuu itsestänsä.»
Todellakin vanha lordi, ensin hymyiltyään, päätänsä pudistettuaan ja asetettuaan viinipikarin koskemattomana eteensä, alkoi ikäänkuin huomaamattaan siitä hiukan siemaella, ja siten tehdessään hän juuri parhaaksi muisti, että se ennustaisi pahaa onnea, jollei hän joisi kelpo kulausta tuon uljaan pojan terveydeksi, joka sinä päivänä oli liittynyt heidän joukkoonsa. Tämä malja siis esitettiin ja siihen vastattiin, niinkuin helppo on arvata, iloisella hurrauksella, ja sitten vanha päällikkö kertoi ilmoittaneensa Olivier'ille päivän tapahtumasta. »Ja koska leuanhankaaja», lopetti hän, »ei liioin rakasta kurkunvenyttäjää, niin me molemmat yhdessä pyysimme ja saimme kuninkaalta julistuksen, joka käskee provossin minkä syyn nojalla hyvänsä luopumaan kaikista hankkeista Qventin Durward'ia vastaan, ja vielä lisäksi teroittaa hänelle mieleen, että skotlantilaisten henkivartijain etuoikeudet ovat kaikissa tilanteissa arvossapidettävät.»
Uusi hurraahuuto nousi, pikarit täytettiin jälleen aivan reunojaan myöten, ja sitten huudettiin »eläköön!» jalolle lordi Crawford'ille, kansalaistensa oikeuksien ja etuuksien uljaalle suojelijalle. Kunnon vanha herra ei tietysti voinut olla niin epäkohtelias, että hän olisi kieltäytynyt tätä maljaa juomasta; hän laskeutui valmiille istuimelle, ikäänkuin huomaamatta mitä teki, käski Qventin'in luokseen ja rupesi häneltä kyselemään paljon enemmän Skotlannin tilasta sekä sen korkeista suvuista kuin mitä poika osasikaan vastata. Ja silloin tällöin aina, näin kysellessään, hyvä vanha herra, ikäänkuin lauseittensa välillä, maisteli pikariaan, muistuttaen että iloinen seurustelu oli sopivaa skotlantilaisille aatelisherroille, mutta että nuorten miesten, semmoisten kuin Qventin'in, piti siinä suhteessa olla varovaisia, ettei siitä koituisi ylenjuomista. Tällä tavoin hän lausui ilmi paljonkin kelpo mielipiteitä, kunnes hänen oma kielensä, kesken kohtuuden ylistystään, alkoi liikkua tavallista kankeammin. Ja nyt, kun seuran sotaisa into kiihtyi yhä korkeammalle jokaisesta uudesta tyhjennetystä pullosta, Cunningham esitti maljan piakkoin taas liehumaan lähtevälle Oriflamme'lle (Ranskan kuninkaalliselle lipulle).
»Ja toivokaamme että Burgundista tuleva tuulenpuuska kohottaa sen ilmaan!» jatkoi Lindesay.
»Koko sillä sydämen innolla, joka tässä kuluneessa ruumiissa vielä on jäljellä, yhdyn siihen maljaan, pojat», lausui lordi Crawford; »ja toivonpa, vaikka olenkin vanha, näkeväni sen jälleen liehumassa. Kuulkaahan, kumppani kullat», viini oli jo tehnyt hänet puheliaaksi »olettehan te kaikki Ranskan kruunun uskollisia palvelijoita miksi en siis teille kertoisi, että tänne on saapunut Burgundin herttua Kaarlelta lähettiläs, jonka sanoma on ilkeänlaatuinen.»
»Kyllä minä näin Crévecoeur'in kreivin seurueen hevosineen, palvelijoineen», virkkoi eräs toinen vieraista, »tuolla Silkkiäispuiston ravintolassa. Ei kuulu kuningas majoittavan häntä tänne linnaan.»
»No, Jumala suokoon hänelle epäsuotuisan vastauksen!» sanoi Guthrie, »mutta mitä hän sitten valittaa?»
»Onpahan koko joukko rajaa koskevia valituksia», selitti lordi Crawford; »ja aivan nykyään on kuningas ottanut turviinsa erään aatelisneidon herttuan maalta, nuoren kreivittären, joka pakeni Dijon'ista siitä syystä, että herttua, joka on hänen holhoojansa, tahtoi naittaa hänet suositulleen, Campo-bassolle.»
»Onko neitonen todellakin tullut tänne yksin, korkea-arvoinen herra?» kysyi Lindesay.
»Eipä aivan yksin, vaan erään vanhan kreivinnan, tätinsä, seurassa, joka tässä asiassa piti nuoren sukulaisensa puolta.»
»Ja aikooko kuningas», kysyi Cunningham, »joka on herttuan läänitysherra, sekaantua tähän herttuan ja hänen holhokkinsa väliseen asiaan, sillä onhan Kaarlella sama oikeus Burgundin perijättäreen kuin kuninkaalla, siinä tapauksessa että herttua kuolisi?»
»Kuningas oli pitävä, niinkuin hänellä on tapana, valtiollisia etuja silmällä; ja tiedättehän te», jatkoi Crawford, »ettei hän ole julkisesti ottanut näitä neitoja hoviinsa vastaan, eikä myöskään jättänyt heitä tyttärensä Beaujeaun rouvan, eikä Johanna prinsessankaan suojelukseen; siitä käy epäilemättä selville, että hän aikoo menetellä asianhaaroja myöten. Hän on meidän herramme vaan eipähän liene maankavaluutta vaikka sanoisikin, että hän yht'aikaa ajaa jänistä koirien kanssa takaa ja juoksee jäniksen kanssa koiria pakoon, olipa hän tekemisissä minkä hallitsijan kanssa hyvänsä kristikunnassa.»