»Olen kuullut», virkkoi Qventin, välttäen päätöstä, johon hän ei vielä mielestään pystynyt, »että Burgund'in herttua pitää paljon komeampaa hovia kuin Ranskan kuningas ja että hänen lippunsa alla voi saavuttaa paljon enemmän kunniaa; että siellä osataan antaa kelpo sivalluksia ja suorittaa kelpo sankaritekoja, jota vastoin Kaikkein Kristillisin Kuningas4, niin sanotaan, voittaa voittonsa lähettiläittensä kielen välityksellä!»
»Puhutpa niinkuin hupsu poikanulikka, poikaseni», vastasi Le Balafré; »vaikka, kun oikein muistelen, yhtä hupsu olin minäkin tänne tullessani: En voinut koskaan kuvitella mielessäni kuningasta muuksi kuin istuvana korkean teltan alla, pitoja pitäen ylhäisten vasalliensa ja paladiniensa seurassa ja syöden blanc-manger'ta suuri kultakruunu päässään, tai kahakkaan ryntäävänä sotajoukkonsa etupäässä niinkuin Kaarle Suuresta kerrotaan muinaisissa lauluissa tai Robert Brucesta ja William Wallacesta meidän tosikertomuksissamme, semmoisissa kuin Barbour'in ja Menestrel'in. Mutta annas kun kuiskaan korvaasi, poika, tuo kaikki ei merkitse sen enempää kuin kuutamo veden pinnalla. Valtioviisaudesta valtioviisaudesta kaikki riippuu. Mutta mikäs on valtioviisautta, saatat sanoa? Se on se taito, jonka meidän Ranskan kuningas on keksinyt, se että taistellaan toisten miesten miekoilla ja palkataan sotureita toisten miesten varoilla. Ah, hän on kaikkein viisain kuningas, joka kuunapäivänä on purppuran päällensä pukenut vaikka, eihän hän sitäkään juuri usein pue päälleen usein hän kävelee koruttomammissa vaatteissa kuin mitä minä kehtaisin.»
»Mutta ettehän te kumoakaan minun muistutustani, hyvä eno», sanoi nuori Durward. »Minä tahtoisin palvella, koska minun nyt kerran täytyy palvella vieraassa maassa, semmoisessa paikassa, missä urhoteolla, jos onneni sallisi minun senkaltaista tehdä, voisin saada kuuluisan nimen.»
»Kyllähän minä mielesi käsitän, poikaseni», vastasi kuninkaan henkivartija, »kyllä käsitän aivan hyvin; mutta sinun päätöksesi näissä asioissa on keskenkypsymätön. Burgundin herttua on tuittupäinen, ajattelematon, pölkkypäinen, rautakylkinen yltiö. Hän ryntää tappeluun aatelisherrojensa ja omien ritariensa, Artois'n sekä Hennegaun vasallien, etupäässä. Luuletko, jos sinä olisit siellä, tai jos minä itse olisin siellä, että me voisimme päästä huomattavampaan asemaan kuin herttua ja kaikki hänen omat uljaat herransa? Jos emme pysyisi heidän rinnallaan, niin meidät voitaisiin antaa yliprovossin käsiin, rangaistavaksi liiasta hitaisuudesta. Jos me taas pysyisimme heidän rinnallaan, silloin kaikki olisi hyvin, ja arveltaisiin, että me olemme ansainneet palkkamme. Mutta annas olla, jos joutuisin keihään varren verran muita edelle, mikä on vaikea ja vaarallinen asia mokomassa kahakassa, missä kaikki parastansa koettavat kas, silloin herttua, nähtyään kelpo sivalluksen, virkkaisi flanderinkielellänsä: »Haa! Gut getroffen! (oikein osattu!) Sepä oli kelpo peitsimies oiva skotlantilainen antakaa hänelle yksi kolikko, jotta hän saisi ottaa naukun terveydeksemme.» Mutta ei arvopaikkoja, maatiloja eikä rikkauksia tule muukalaisen osaksi tämmöisessä palveluksessa ne kaikki menevät maan omille lapsille.»
»Ja kellekäs, Herran nimeen, niiden sitten tulisi mennä, eno hyvä?» kysyi Durward.
»Niille, jotka maan omia lapsia suojelevat», sanoi Le Balafré, ojentaen itsensä koko jättiläispituuteensa. »Näin lausuu Ludvig kuningas: Kuules, kunnon ranskalainen talonpoika rehti Jacques Bonhomme pysy sinä työkalujesi, aurasi ja karhisi, sirppisi ja kuokkasi ääressä uljas skotlantilainen on taisteleva sinun puolestasi, eikä sinulla ole mitään muuta vaivaa kuin että maksat hänelle palkan. Ja sinä myös, minun korkeasukuinen herttuani, ylhäinen kreivini, mahtava markiisini, hillitkää tulista urhouttanne, kunnes sitä vaaditaan; sillä helposti se äksyyntyy aisoissaan ja loukkaa herraansa. Täällä ovat minun vakinaiset sotajoukkoni täällä ranskalainen kaartini täällä varsinkin skotlantilaiset jousimieheni ja kelpo Arpiposki Ludvigini, jotka taistelevat yhtähyvin kuin te, vieläpä paremminkin, sillä teidän järjestymätön urhoutenne isäinne aikana tuotti Crécyn ja Azincour'in tappiot. No, etkö nyt jo huomaa, kummassako valtakunnassa onnea etsivä ritari on korkeammassa arvossa ja pääsee suurempaan kunniaan?»
»Luulenpa käsittäväni teidän mielenne, eno hyvä», vastasi Durward; »mutta minun mielestäni kunniaa ei voida saavuttaa siellä, missä ei ole vaaraa. Epäilemättäkin älkää pahaksi panko te vietätte huokeata, melkeinpä laiskurin elämää, vuoroin vahtiessanne vanhaa herraa, jolle ei kukaan tahdokaan mitään pahaa, ja istua nuhjustellessanne kesäiset päivät ja talviset yöt noilla valleilla, suljettuina rautahäkkeihin, ettette karkaisi pois paikaltanne eno, eno, aivanhan te olette kuin orrellaan istuvia jahtihaukkoja, joita ei koskaan päästetä lentoon!»
»Kas Pyhä Martti toursilainen auttakoon! onpas tuossa pojassa tulta! Onpa hänessä oikea Lesly-suvun kipinä onpa hän jokseenkin samankaltainen kuin minä, vaikka vielä hiukan hurjapäisempi. Mutta kuulepas nyt, poikaseni eläköön Ranskan kuningas! harva se päivä, jolloin hänen soturinsa eivät jollakin tavalla voisi ansaita itselleen rahaa ja kunniaa. Älä luulekaan, että uljaimmat ja vaarallisimmat teot suoritetaan päivän valossa. Voinpa kertoa sinulle muutamista semmoisista, linnojen rynnäkkö-valloituksista, suurten herrojen vangitsemisista ynnä muista, joissa eräs mies, jonka nimeä en huoli mainita, on ollut pahemmissa vaaroissa ja hankkinut itselleen suurempia palkinnoita kuin ikänä joku hurjapää tuittupäisen Burgund'in Kaarlen sotajoukossa. Ja jos kuningas armossaan kernaammin pysyttelee syrjässä ja sotarinnan takana, sill'aikaa kun tämmöisiä tekoja tehdään, niin on hänellä sitä joutilaampi mieli ihmettelemään ja sitä avonaisempi käsi palkitsemaan meitä uskalikkoja, joiden vaarat ja sankarityöt hän kenties täten käsittää vielä paremmin kuin jos hän omassa persoonassaan ottaisi niihin osaa. Ohoh, hän on älykäs ja perin viisas kuningas!»
Nuori Durward oli vähän aikaa vaiti ja virkkoi sitten matalammalla äänellä, mutta kuitenkin painokkaasti: »Hyvä isä Pietari opetti usein minulle, että monet teot saattavat olla vaaranalaisia, joskin niistä voi niittää sangen vähän kunniaa. Tuskinpa minun tarvinnee sanoa teille, hyvä eno, että tietysti toivon noiden salaisten retkien olevan täysin kunniallisia.»
»Keneksi ja miksi minua luulet, poikaseni?» virkkoi Le Balafré jokseenkin ankarasti. »Tosin minua ei ole luostarissa kasvatettu, eikä opetettu lukemaan ja kirjoittamaan. Mutta olenpa toki sinun äitisi veli, rehellinen Lesly. Luuletko sinä, että minä kehoittaisin sinua johonkin epäkunnialliseen? Saattaisipa Ranskan paraskin ritari, itse Du Guesclin, jos hän nousisi taas kuolleista, ylpeydellä lukea minun tekoni omien tekojensa joukkoon.»
»En epäile teidän vakuutuksianne, hyvä eno», sanoi nuorukainen; »olettehan te ainoa neuvonantaja, jonka kova onni minulle on jättänyt. Mutta onko totta, mitä huhu kertoo, että tämä kuningas viettää kuivanlaista hovielämää täällä Plessis-linnassaan? Ei mitään aatelismiesten ja hoviherrojen seuroja, ei ainoatakaan suurta vasallia hänellä kumppaninaan, ei yhtään kruunun korkeaa käskynhaltijaa. Vain hiljaisia huvituksia, joihin ainoastaan passarit ja palvelijat ottavat osaa; salaisia neuvotteluita, joihin vain halpasukuisia, halpamaineisia miehiä kutsutaan; korkea-arvoiset ja suurisukuiset hylätään, ja kuninkaalliseen suosioon korotetaan syntyperältään kaikkein halvimpia miehiä kaikki tuo ei näytä olevan niinkuin pitäisi, ei niinkuin tapana oli hänen isänsä, jalon Kaarlen aikana, joka Englannin leijonan kynsistä tempasi irti tämän jo puoleksi kukistetun Ranskan kuningaskunnan.»
»En epäile teidän vakuutuksianne, hyvä eno», sanoi nuorukainen; »olettehan te ainoa neuvonantaja, jonka kova onni minulle on jättänyt. Mutta onko totta, mitä huhu kertoo, että tämä kuningas viettää kuivanlaista hovielämää täällä Plessis-linnassaan? Ei mitään aatelismiesten ja hoviherrojen seuroja, ei ainoatakaan suurta vasallia hänellä kumppaninaan, ei yhtään kruunun korkeaa käskynhaltijaa. Vain hiljaisia huvituksia, joihin ainoastaan passarit ja palvelijat ottavat osaa; salaisia neuvotteluita, joihin vain halpasukuisia, halpamaineisia miehiä kutsutaan; korkea-arvoiset ja suurisukuiset hylätään, ja kuninkaalliseen suosioon korotetaan syntyperältään kaikkein halvimpia miehiä kaikki tuo ei näytä olevan niinkuin pitäisi, ei niinkuin tapana oli hänen isänsä, jalon Kaarlen aikana, joka Englannin leijonan kynsistä tempasi irti tämän jo puoleksi kukistetun Ranskan kuningaskunnan.»
»Sinä puhut niinkuin päätön poika», sanoi Le Balafré; »ja kuin lapsi sinä soittelet vanhaa nuottia uusilla kielillä. Katsopas nyt vain: jos kuningas käyttää Olivier Daim'iä, parranajajaansa, semmoisiin töihin, joita Olivier osaa suorittaa paremmin kuin yksikään noista pääreistä, eikö se ole maalle eduksi? Jos hän käskee rivakan yliprovossinsa, Tristan'in viedä vankeuteen sen tai sen kapinallisen porvarin tai ottaa kiinni sen tai sen rauhattoman aatelisherran niin käsky täytetään ja sillä se on tehty. Sitä vastoin, jos sama toimi annettaisiin jollekulle herttualle tai Ranskan päärille, hän kenties saattaisi vastaukseksi lähettää kuninkaalle kaksintaisteluvaatimuksen. Jos taas kuningas armossaan katsoo hyväksi antaa rehelliselle Ludvig Le Balafrélle jonkun käskyn, jonka minä toimitan, eikä yliconnetablelle, joka kenties pettäisi hänet, niin eikö se osoita viisautta? Ja ennen kaikkea, eikö juuri tämänluontoinen kuningas parhaiten sovellu onnenetsijöille, joiden on meneminen sinne, missä heidän apuunsa pannaan suurinta arvoa ja jossa sitä parhaiten tarvitaan? Ei, ei, lapsukaiseni, minä sanon sinulle, kyllä Ludvig tietää keitä hän valitsee uskotuiksensa ja mitkä asiat hän antaa heille toimitettaviksi, sovittaen, niinkuin sananlasku sanoo, taakkaa jokaisen selkää myöten. Hän ei ole niinkuin Kastilian kuningas, joka oli janoon kuolemaisillaan senvuoksi, ettei ylimmäinen juomanlaskija ollut saapuvilla hänelle pikaria ojentamassa. Mutta kuules, nyt Pyhän Martin kello soi! Täytyypä minun joutua linnaan takaisin. Hyvästi huvittele niin hyvin kuin voit ja tule huomenna kello 8 aamulla laskusillan eteen ja kysy vartijalta minua. Varo vain, ettet porttia lähestyessäsi poikkea suoralta ja astutulta polulta! Siellä on satimia ja sankarautoja, ja ne voisivat nipistää sinulta pois jonkun jäsenen, jota kipeästi kaipaisit. Siellä näet kuninkaan ja voit siis muodostaa oman käsityksesi hänestä hyvästi!»
Näin sanoen Le Balafré läksi kiireesti unohtaen tilaamansa viinin maksamatta; tämmöinen muistamattomuus onkin ominainen senluonteisille ihmisille, eikä ravintolanisäntä, jota kenties hänen tupsulakkinsa sekä raskas kaksikätinen miekkansa peloitti, uskaltanut yrittääkään verestää hänen muistiaan. Olisipa luullut, että Durward, yksin jäätyään, olisi jälleen palannut torniinsa odottamaan noita ihania säveleitä, jotka olivat sulostuttaneet hänen aamullisia mietteitänsä. Mutta ne muodostivat vain luvun romaanista, jota vastoin keskustelu enon kanssa oli nyt avannut hänelle sivun todellisen elämän historiasta. Erittäin hauska se ei ollut, ja tällä hetkellä sen nostattamat muistot ja mietteet voittivat kaikki muut ajatukset, varsinkin kaikki keveät ja hauskat.
Qventin läksi yksinäiselle kävelylle ankaravirtaisen Cher-joen rannalle, tiedusteltuaan ensin ravintolanisännältä sellaista tietä, jota hän voisi kulkea, pelkäämättä että paulat ja susikuopat häntä ikävällä tavalla häiritsisivät. Tällä kävelyllä hän koetti viihdyttää riehuvia ja sinne tänne kiitäviä ajatuksiaan, sekä miettiä mihin hänen nyt olisi ryhdyttävä, sillä keskustelu enon kanssa oli nostanut jonkunlaisia epäilyksiä hänen mielessään.
VI
MUSTALAISET
Niin iloiten ja nauraen hän ilveeks veti suun; ja keikahti ja heilahti tuoli' alla hirsipuun.
Vanha laulu.Qventin Durward ei ollut saanut sellaista kasvatusta, että se olisi tehnyt hänen sydämensä pehmeäksi tai hänen omantuntonsa kovin araksi. Hän, samoin kuin hänen muu sukunsa, oli oppinut pitämään metsästystä huvinaan ja sotaa ainoana tositoimenaan; heille oli mieleen teroitettu, että heidän pyhin velvollisuutensa elämässä oli jäykästi kestää ja tulisesti kostaa perintövihollistensa hyökkäykset, jotka olivat hävittäneet melkein sukupuuttoon heidän heimonsa. Mutta noissa riidoissakin ilmeni toki jonkunlaista ritarillisuuden ja kohteliaisuuden henkeä, joka lievensi tylyyttä, niin että he harjoittaessaan kostoakin, ainoaa oikeuskeinoansa, noudattivat jossakin määrin armahtavaisuuden ja jalouden sääntöjä. Vielä syvemmän käsityksen ihmisen velvollisuuksista toisia kohtaan oli Durward saanut tuolta kunnianarvoisalta, vanhalta munkilta, jonka opetuksia hän kenties silloisen pitkällisen sairautensa ja vastoinkäymisensä aikana oli taipuvaisempi kuuntelemaan, kuin jos terveys ja myötäkäyminen olisi häntä suosinut. Ja jos otamme lukuun aikakauden oppimattomuuden, liiallisen mieltymyksen soturin elämään sekä kasvatuksen, joka oli tullut nuorukaisen osaksi, niin oli hän taipuvaisempi käsittämään niitä siveellisiä velvollisuuksia, joita hänen asemansa vaati, kuin mitä siihen aikaan oli tavallista.
Hämmästyksellä ja pahalla mielellä hän ajatteli keskusteluansa enon kanssa. Hänen toiveensa olivat olleet suuret; sillä vaikka kirjeenvaihdosta ei voinut olla puhettakaan, niin sattui aina joku Glen-houlakin'iin eksynyt toivioretkeläinen, uskalias laukkukauppias tai vaivaiseksi joutunut soturi mainitsemaan Leslyn nimen, ja kaikki he yhdestä suusta kehuivat hänen pelotonta miehuuttaan sekä hänen menestystään monella pienellä retkellä, jotka kuningas oli hänelle uskonut. Qventin'in mielikuvitus oli täyttänyt nuo hajanaiset tiedot ominpäin ja luonut hänen onnensuosimasta, uskaliaasta enostaan, jonka tekoja eivät kertojat suinkaan olleet halventaneet, tuommoisen menestrelien laulaman sankarin ja retkeilijäritarin, joka miekkansa ja peitsensä avulla anasti kruunuja ja kuninkaantyttäriä omaksensa. Nyt ei hän voinut olla asettamatta sukulaistaan paljoa alemmaksi ritarillisuuden arvoasteikossa. Mutta syvä kunnioitus vanhempia ja heidän omaisiaan kohtaan häikäisi kuitenkin Durward'in silmiä, kaikki lapsuudenaikaiset tunteet taivuttivat häntä enon puolelle hän oli sitä paitsi vielä hyvin kokematon ja piti äitinsä muistoa rakkaana kaikki tuo vaikutti puolestaan, ettei hän käsittänyt tämän rakkaan äidin ainoaa veljeä siksi mikä hän todella oli, nimittäin tavalliseksi palkkasoturiksi, ei pahemmaksi, mutta ei myöskään paremmaksi useimpia muita hänen virkakumppaneitaan, joiden olo Ranskassa vielä pahensi tämän maan rappiollista tilaa.
Vaikkei Le Balafré ollutkaan julmuuteen taipuva, niin oli tottumus kuitenkin tehnyt hänet välinpitämättömäksi ihmishengestä ja ihmistuskasta. Hän oli peräti oppimaton ja ahnas saaliille, jota hän koetti häikäilemättömästi anastaa itselleen ja tuhlasi sitten himojensa tyydyttämiseksi. Hän oli tottunut pitämään silmällä vain omia tarpeitaan ja etujaan, ja siten hänestä oli tullut mitä itsekkäin olento. Harvoin hän saattoi, niinkuin lukija jo on voinut havaita, kauan puhua jostain asiasta, ajattelematta mitä hyötyä siitä hänellä olisi, eli niinkuin sanotaan, ottamatta sitä omaksi asiakseen, vaikkeivät hänen vaikuttimensa suinkaan olleet tämän kultaisen puheenparren mukaiset, vaan ihan toiset. Tähän on vielä lisättävä, että hänen velvollisuuksiensa ja huvitustensa ahdas piiri oli myös vähitellen sulkenut hänen ajatuksensa, toivonsa sekä mielitekonsa yhä ahtaammalle, ja melkein sammuttanut sen hurjasti lekkuvan kunnianhimon ja maineenhalun, jotka hänessä nuorukaisena muinoin paloivat. Le Balafré oli, sanalla sanoen, ankara soturi, vaivoissa kestävä, mutta itsekäs ja ahdasmielinen; hän oli toimelias ja rohkea virkavelvollisuutensa täyttämisessä, mutta ajatteli tuskin mitään muuta mikä ulottui sen rajojen ulkopuolelle, paitsi että hän arvelematta harjoitti ulkonaisia jumalanpalvelusmenoja ja aika ajoin kevensi mieltään mässäämällä veli Bonifaciuksen, viinaveikkonsa ja rippi-isänsä seurassa. Jos hänen ajatuksillaan olisi ollut laajempi piiri, niin olisi hän luultavasti saavuttanut jonkun tärkeän päällikönpaikan, sillä kuningas, joka tunsi persoonallisesti jokaisen soturin henkivartijakunnassaan, luotti suuresti Le Balafrén urhoollisuuteen ja uskollisuuteen; ja sitäpaitsi oli tämä skotlantilainen myös kyllin viisas tai viekas täydesti älytäkseen kuninkaan luonteen omituisuudet ja osatakseen niitä hyvitellä. Mutta siitä huolimatta oli hänessä siksi vähän neroutta, ettei hän voinut nousta korkeammalle, ja vaikka Ludvig monessa tilaisuudessa hymyili hänelle ja osoitti suosiota, niin pysyi Le Balafré kuitenkin aina vain tavallisena henkivartijana eli Skotlannin jousimiehenä.