Veljekset: Talvinen tarina - Роберт Льюис Стивенсон 2 стр.


"Sen tietää koko maailma, jumalan kiitos", huusi hän, ja lisäsi sitten, mr. Henryn puoleen kääntyen: "Mutta onpa jotain, minkä vain minä tiedän sinä petit hänet sydämessäsi."

"Herra tiesi", huokasi toinen, "toivotonta rakkautta molemmin puolin."

Tämän jälkeen kului aika suuremmitta muutoksitta; perheessä oli nyt vain neljän jäsenen asemesta kolme, ja aukko oli alituiseen tappiota muistuttamassa. Sopii pitää mielessä, että miss Alisonin rahoja välttämättä tarvittiin talossa. Niinpä toisen veljen kuoltua parooni alkoi ajatella hänen naittamistaan toiselle. Päivät päästään vaikutti hän hiljalleen siihen suuntaan; hän istui lieden luona latinalainen kirja kädessään ja katseli neitiä ystävällisin ja sydämellisin ilmein, mikä kovasti kaunisti tuota vanhaa herraa. Itkiessään sai neiti aina osanottoa, jollaista voi osoittaa pahempia aikoja kokenut vanheneva mies, joka alkaa keveästi käsitellä murhettakin. Jos neidin tuska kävi raivokkaaksi, alkoi hän jälleen lukea latinalaista kirjaansa, aina kuitenkin kohteliaasti anteeksi pyytäen; jos neiti taas, kuten usein sattui, tarjoutui paroonille lahjoittamaan omaisuutensa, niin tämä selitti kuinka suuressa ristiriidassa esitys oli hänen kunniantuntonsa kanssa sekä vakuutti samalla, että vaikka hän suostuisikin, mr. Henry varmaankaan ei koskaan niin tekisi. Varmaa on, että tällainen hiljainen vaikutus suuressa määrin horjutti neidin lujia päätöksiä. Epäilemättä paroonilla muutenkin oli suuri vaikutus tyttöön, kun hän oli saanut olla tälle sekä isänä että äitinä, joten tytön suonissa saattoi sanoa juoksevan Durrisdeerien verta, ja olisikin hän tehnyt mitä hyvänsä, kun Durrisdeerien kunnia oli kysymyksessä. Minun raikkaan, onnettoman herrani kanssa hän kuitenkaan ei olisi mennyt naimisiin niin kummalta kuin se kuuluukin ellei hän olisi ollut niin vähän kansan suosiossa.

Tämä oli Tom Macmorlandin työtä. Tom ei ollut oikeastaan ilkeä, mutta hänellä oli eräs paha vika, löysä kieli, ja kun hän oli ainoa seudulta sodassa ollut, tai oikeammin sieltä takaisin palannut, niin oli aina sellaisia, jotka mielivät häntä kuunnella. Olen pannut merkille, että joka ikisen taistelun jälkeen hävinneet mitä innokkaimmin koettavat saada itsensä uskomaan, että heidät on petetty. Tomin esityksen mukaan olivat kaikki upseerit kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa tehneet voitavansa pettääkseen kapinoitsijoita; heidät oli petetty Derbyn, samoin Falkirkin luona. Yöllinen peräytyminen oli lordi Yrjön konnantyötä, ja Cullodenin tappioon oli syynä Macdonaldien petos. Vihdoin sai tuo tyhmyri sellaisen himon laitella petoshistorioita, että hänen piti saada mr. Henrykin mukaan. Mr. Henry oli (niin hän juttusi) pettänyt Durrisdeerin miehet lupaamalla tuoda jäljessä enemmän väkeä; hän muka olikin sen sijaan vienyt joukkonsa kuningas Yrjölle. "Niin, heti seuraavana päivänä!" kirkui Tom. "Tuo kelpo, uljas master ja nuo oivat, pulskat pojat, jotka hänen kanssaan lähtivät, olivat tuskin ehtineet yli harjanteen, kun hän, tuo kavala lurjus!.. Niin, niin, on käynyt kuten hän halusi: nyt tulee hänestä parooni, ei sen vähempää, ja moni uljas poika viruu kylmänä nummen kanervikossa!" Tässä Tom purskahti itkuun, jos oli sattunut saamaan jotain juodakseen.

Kun vain kyllin kauan juttuaa, saa aina jonkun uskomaan. Tomin kertomus mr. Henryn menettelystä syöpyi vähitellen ihmisiin; ne, jotka tiesivät paremmin, veivät sitä edelleen puheenaineen puutteesta, ne taas, jotka eivät mitään tienneet tai halusivat kylvää pahaa, kuulivat ja uskoivat ja kylvivät sitä ympärilleen evankeliumina. Mr. Henryä alettiin vältellä, ja pian kuului väkijoukosta murinaa hänen ohikulkiessaan, jopa naiset (jotka ovat uskalikkoja siksi, että tietävät olevansa turvassa) huutelivat syytöksiään hänelle vasten kasvoja. Masteria ylistettiin enkeliksi. Muistettiin, ettei hän koskaan ollut millään tavoin ahdistellut vuokralaisiaan, mikä ei suinkaan valetta ollut: masterhan yleensä vain menetti rahoja. Hän oli ehkä hiukan raisu, sanoi kansa, mutta onhan toki tuhat kertaa parempi olla tekemisissä suoraluontoisen, hurjan veitikan kanssa, joka aivan pian tasaantuu, kuin sellaisen kirotun verenimijän ja emäketun kanssa, joka istuu nenä kirjoissa kiinni, yrittäen talonpoikaparkoja vahinkoon. Eräs naikkonen, jolla oli lapsi masterilta ja jota viimemainittu oli kohdellut varsin karkeasti, otti esiintyäkseen hänen muistonsa puolustajana.

"Missä on se sorja poika, joka luotti sinuun?" huusi hän ja heitti kivellä mr. Henryä kasvoihin.

Mr. Henry pysäytti hevosensa ja katsoi naista, veren vuotaessa hänen huulestaan. "Mitä, Jess?" hän kysyi. "Sinäkinkö? Pitihän sinun paremmin minut tuntea." Mr. Henry näet oli auttanut häntä rahalla.

Naikkonen piti varalla toista kiveä ja näytti aikovan heittää. Mr.

Henry nosti suojakseen oikean käden, jossa hänellä oli ratsupiiska.

"Mitä, lyötkö sinä naista, kurja?" huusi hän, juoksi tiehensä ja kirkui aivan kuin todellakin olisi saanut selkäänsä.

Seuraavana päivänä kulki kulovalkean tavoin yli seudun tieto siitä, että mr. Henry oli lyönyt Jessie Brownia, niin että henki oli ollut vaarassa. Olkoon tämä esimerkkinä siitä, miten lumipallo kasvaa. Juoru synnytti toisen, joten herraparkani pian oli niin pahassa huudossa, että hänen oli pysyteltävä sisällä talossa kuten paroonikin. Ei hän kuitenkaan millään tavalla kotona näyttänyt kokemistansa kärsivän; juorun aihe oli joka tapauksessa liian arkaluontoinen asia puheeksi otettavaksi, ja mr. Henry oli hyvin ylpeä ja tahtoi salata visusti muilta mitä hän mielessänsä hautoi. Vanha parooni lienee saanut asiasta jotain kuulla, ellei muilta, niin John Paulilta. Joka tapauksessa täytyi hänen huomata, ettei poika enää kulkenut kylällä. Mutta luultavaa on, ettei edes hän tiennyt, kuinka vihamielisiä mr. Henrylle oltiin, ja mitä miss Alisoniin tulee, saapuivat uutiset vasta viimeiseksi hänelle ja hän niistä vähimmin välitti.

Juuri siihen aikaan, jolloin tyytymättömyys oli pahimmillaan (sitten se häipyi kuten oli tullutkin, herra ties minkä vuoksi), tulivat vaalit pidettäväksi lähimmässä kylässä, St. Brides'issä, Swift-joen varrella. Kansaan oli levinnyt levottomuutta syystä tai toisesta en tiedä lienenkö kuullutkaan miksi ja sanottiin, että illempana näkyisi halottuja kalloja, ja että sheriffi oli tilannut Dumfriesistä sotaväkeä. Parooni tahtoi mr. Henryä lähtemään kokoukseen; se oli välttämätöntä suvun arvon vuoksi, väitti hän.

"Muuten saatetaan sanoa, ettemme me enää ole johtajia seudullamme."

"Vähänpä minä kelpaan johtamaan", sanoi mr. Henry; ja kun häntä yhä ahdistettiin, lisäsi hän: "Minä sanon teille selvän totuuden; minä en uskalla näyttäytyä."

"Ennen sinua ei kukaan meidän talossa ole noin puhunut!" huudahti miss Alison.

"Mennään kaikin kolmen", sanoi parooni; ja totta tosiaan hän sai saappaat jalkaansa (ensi kerran neljään vuoteen John Paul sai ponnistella ankarasti, ennenkuin ne olivat jalassa); miss Alisonkin ilmaantui ratsupuvussaan, ja kaikki kolme lähtivät St. Brides'iä kohti.

Kadut olivat täynnä koko seudun pahinta roskaväkeä, joka tuskin oli havainnut mr. Henryn, ennenkuin alkoi viheltää, hoilata ja kirkua: "Juudas!" "Missä on master?" ja "Missä ovat ne reippaat pojat, jotka hänen kanssaan lähtivät?" Olipa siellä joku, joka kivenkin heitti, mutta useimmat kuitenkin kiljuivat sitä häpeäksi, kun vanha parooni ja miss Alison olivat mukana. Paroonille selvisi kymmenessä minuutissa, että mr. Henry oli ollut oikeassa. Hän ei hiiskunut sanaakaan, käänsi vain hevosensa ja ratsasti takaisin kotiin pää painuksissa. Ei miss Alisonkaan mitään virkkanut, mutta ajatteli varmaan sitä enemmän. Hänen ylpeytensä oli loukattu, sillä hän oli täysverinen Durie, ja hänen sydämensä kaiketi kutistui murheesta, kun hän näki serkkuansa näin häpeämättömästi kohdeltavan. Sinä yönä ei hän mennyt ensinkään makuulle.  Olen usein moittinut rouvaa, mutta kun ajattelen tuota yötä, annan hänelle mielelläni kaikki anteeksi. Ensi työkseen hän aamulla meni vanhan paroonin luo.

"Jos Henry vielä minut tahtoo", hän sanoi, "niin hän saa minut." Henrylle itselleen puhui hän toisin: "Rakkautta minä en voi antaa sinulle, Henry, mutta niin totta kuin Herra elää, mitä suurimman säälini."

Kesäkuun ensimmäisenä päivänä 1748 vietettiin heidän häitänsä. Joulukuussa samana vuonna minä ensi kerran seisoin päärakennuksen portilla, ja siitä asti minä voin kuvailla tapauksia kuten todistaja oikeudessa, omien huomioitteni nojalla.

TOINEN LUKU

Mitä masterin poissa ollessa tapahtui(Jatkoa.)

Matkani loppu-osa kului helisevänä pakkaspäivänä joulukuun lopulla, ja oppaana minulla oli itse Patey Macmorland, Tomin veli. Karheatukkaiseksi, paljasjalkaiseksi kymmenvuotiaskölliksi oli hänellä suurempi varasto ilkeämielisiä juttuja kuin koskaan olin kuullut; hän oli ajoissa oppinut kyntämään veljensä vasikalla. Minä en itsekään vielä ollut varsin vanha; ylpeyteni ei ollut vielä kukistanut uteliaisuuttani, ja kukapa ei moisena koleana aamuhetkenä olisi antautunut kuuntelemaan seudun vanhoja kertomuksia ja katselemaan matkan varrella paikkoja, missä ihmeellisiä asioita oli tapahtunut? Minä kuulin Claverhousen tarinan ratsastaessamme suoseudun halki ja juttuja pirusta kiivetessämme yli harjanteen. Luostarin seutuvilla sain kuulla yhtä ja toista vanhoista munkeista ja paljonkin salakuljettajista, jotka käyttävät sen raunioita varastohuoneinaan ja senvuoksi laskevat rantaan lähempänä kuin kanuunankantaman päässä Durrisdeerista, ja koko matkan olivat Duriet ja mr. Henry-parka ennen muita muistettuina. Minulla oli siis moninaisia ennakkoluuloja sitä perhettä kohtaan, jonka palvelukseen tulin joutumaan. Sen vuoksi tulinkin jommoisenkin hämmingin valtaan nähdessäni Durrisdeerin kartanon lepäämässä suojaisessa sievässä lahdelmassaan luostarikukkulan alla muhkeine ranskalais- tai italialaistyylisine asuinrakennuksineen (minä en taidetta ollenkaan ymmärrä) ja somine ympäristöineen, missä oli tarhoja, nurmikoita, pensaikkoja ja puita niin hauskana ryhmänä, etten ollut moista milloinkaan ennen nähnyt. Ne rahat, jotka tuohon oli käytetty, olisivat voineet saada perheen jälleen jaloilleen; nyt kului joka vuosi suuria summia komeuden ylläpitoon.

Mr. Henry itse tuli ulos ja toivotti minut tervetulleeksi; hän oli pitkä, tumma herrasmies (Duriet ovat kaikki tummia), kasvot avomieliset, mutta jurot; hän oli tanakkarakenteinen, mutta ei näyttänyt reippaalta; kättä hän antoi minulle kuin vertaiselleen, ja hänen tasainen, ystävällinen puheensa sai minut heti kotiutumaan. Hän vei minut halliin, vaikka minulla oli ratsusaappaat jalassa, esitelläkseen minut paroonille. Oli vielä valoisaa, ja silmäni sattuivat kaikkein ensiksi lasiin maalatussa vaakunakilvessä olevaan kirkkaaseen neliöön; muistan pitäneeni sitä rumentavana, sillä sali oli muuten komea perhemuotokuvineen, laudoitettuine kattoineen ja koristeltuine tulisijoilleen, jonka yhdellä kulmalla parooni istui lukemassa Liviustaan. Parooni oli mr. Henryn näköinen; hänellä oli jokseenkin samanlainen avoin ilme, vain hienompi ja tyytyväisempi. Hänen juttelunsa oli myöskin äärettömän paljon mielenkiintoisempaa. Hänellä oli paljon kyselemistä Edinburghin yliopistosta, jossa minä äskettäin olin saanut maisterin arvon, ja erinäisistä professoreista, joiden asema ja toiminta näytti olevan hänelle varsin selvillä. Kun näin keskusteltiin asioista, jotka tunsin, pääsin pian vapaasti juttuamaan uudessa kodissani.

Tällä välin tuli rouva sisään; miss Katarina, jonka syntymistä odotettiin seuraavassa kuussa, vaikutti, etten heti ensi silmäyksellä tullut erittäin huomanneeksi hänen kauneuttansa. Kun rouva sitä paitsi esiintyi alentuvaisemmin kuin muut, joutui hän arvossapitoni kolmannelle sijalle.

Ei kestänyt kauan, ennenkuin kokonaan olin kadottanut uskoni Tom Macmorlandin juttuihin ja muuttunut Durrisdeerien perheen uskolliseksi palvelijaksi, jona sittemmin olen aina pysynyt. Eniten miellyin mr. Henryyn. Hänen kanssaan minä tein työtä ja opin hänet tuntemaan vaativaksi herraksi. Kaiken ystävällisyytensä hän säästi vapaahetkiksemme. Hän piti huolta siitä, että työ ei päässyt loppumaan hovimestarilta, vieläpä varsin tarkoin valvoikin toimiani. Tapahtuipa kuitenkin vihdoin, että hän nosti nokkansa papereistaan ja sanoi hiukan pelokkain ilmein: "Mr. Mackellar, minä pidän velvollisuutenani sanoa, että olen teihin tyytyväinen." Se oli ensimmäinen saamani kiitos, ja sen jälkeen hänen valvontaintonsakin laimeni. Ei kestänyt kauan, ennenkuin mr. Mackellaria kaivattiin joka asiassa, ja enin osa toimiani Durrisdeerissa on tapahtunut milloin ja miten minä tahdoin, eikä moitteen rahtuakaan koskaan ole ilmennyt. Silloinkin, kun mr. Henry ankarimmin minua ahdisti, minä tunsin, että pidin hänestä. Siinä oli varmaan osaksi sääliäkin, sillä jokainenhan voi nähdä, miten onneton hän oli. Joskus hän vaipui kesken laskelmiamme syviin mietteisiin, istui ja tuijotti kirjan sivuun tai ulos ikkunasta, ja hänen ilmeensä tai huokauksensa herättivät minussa mitä suurinta uteliaisuutta ja sääliä. Eräänä päivänä olimme jonkun asian vuoksi jääneet kauemmaksi aikaa konttoriin. Huone sijaitsee ylimmässä kerroksessa ja on sieltä näköala yli lahdelman ja pitkin metsäistä vuorijonoa yli koko leveän hiekkarannikon. Sieltä näki laskeutuvaa aurinkoa vasten, miten vapaakauppiaat liikkuivat miehineen ja hevosineen pitkin merenrantaa. Mr. Henry oli tuijotellut länttä kohti pitkät ajat, niin että minä ihmettelin, miten hänen silmänsä kestivät aurinkoa. Äkkiä hänen ilmeensä synkistyi ja hän siveli kädellä otsaansa; sitten kääntyi hän hymyillen puoleeni.

"Ette voisi arvata, mitä ajattelin", sanoi hän. "Minä mietiskelin, että olisin onnellisempi mies, jos saisin ratsastella noitten lakia rikkovain joukkojen kanssa tuolla rannalla ja panna henkeni vaaralle alttiiksi."

Minä vastasin huomanneeni, ettei hän tosin ollut erittäin iloluontoinen, ja että oli varsin tavallista kadehtia toisia luullen, että asia parantuisi, jos osat vaihtuisivat. Minä selitin asiaa käyttämällä Horatiuksen sanoja, äsken leivottu akateemikko kun olin.

"Niinpä kyllä", hän vastasi. "Ja sitten voimme jälleen ryhtyä laskuihimme."

Pian sen jälkeen sain vihiä siitä, mikä häntä painosti. Sokeankin täytyi huomata, että talon yli lepäsi synkkä varjo, Ballantraen masterin muisto. Kuolleena tai elävänä (siihen aikaan häntä pidettiin kuolleena) oli hän veljensä tiellä; hän oli hänen tiellään kansan keskuudessa, missä mr. Henrylle ei kukaan suonut hyvää sanaa, vaikka masteria kyllä itkettiin ja ylistettiin; samoin kotona, missä isä, vaimo, vieläpä palvelusväkikin kallistuivat samaan suuntaan.

Yleisen mielipiteen johdossa esiintyi kaksi vanhaa palvelijaa. John Paul, pieni, kaljupäinen, juhlallinen ja vatsakas mies, joka olemukseltaan tuntui varsin vakavalta ja yleensä oli sangen uskollinen ja luotettava, oli masterin puoluelaisten johtaja. Ei kukaan uskaltanut niin paljon kuin John. Hänen ilonaan oli kaikkien nähden halventaa mr. Henryä, ja usein hän sitäpaitsi muodosteli vertailuja, jotka eivät olleet mr. Henrylle eduksi. Varmaankin parooni ja rouva häntä siitä moittivat, mutta ei koskaan niin ankarasti kuin olisi pitänyt, ja kun John vain päästi kyyneleet valloilleen ja alkoi valitella masterin "tuon rakkaan poikansa" kohtaloa, annettiin kaikki anteeksi. Henry itse oli tästä kaikesta vaiti, näytti vain milloin rasittuneelta, milloin murheelliselta. Kuolleen kanssa hänen oli mahdoton kilvoitella, ja mitenkä hän olisi voinut moittia vanhaa palvelijaa liiallisesta uskollisuudesta? Hänellä ei ollut luontoa sellaiseen.

Toisen puolueen etunenässä oli Macconocchie, vanha juopporenttu, aina valmis kiroilemaan, haukkumaan ja kerskumaan. Olen usein ajatellut tässä ilmenevää omituista psykologista piirrettä, sitä nimittäin, että nämä miehet kumpikin ottivat puolustaakseen henkilöä, joka oli aivan erilainen kuin he itse, joten he siis tuomitsivat omia virheitään ja välittivät viisi hyveistään, kun ne esimiehessä ilmenivat. Macconocchie sai pian vainutuksi salaisen taipumukseni; hän osoitti minulle suurta ystävällisyyttä ja saattoi tuntikausia haukkua masteria, niin että minäkin unohdin työni. "Ihan ne ovat hulluja täällä joka ainoa, Jumala heitä kolauttakoon, niin että silmät aukenevat!" oli hänen tapanaan murista. "Master piru niiden kurkkuun istukoon, jotka häntä niin nimittävät! Mr. Henryn tässä nyt masterina pitäisi olla. Eivät he niin kovin masteria kaivanneet, kun hän oli täällä, se on varmaa. Jospa hän ei koskaan olisi maailmaan tullut! En koskaan ole kuullut hyvää sanaa hänen suustaan, eikä kukaan muukaan, haukkumista, pureskelua ja jumalatonta sadattelua piru hänet periköön! Hänen häijyydellään ei ollut rajoja. Hieno herra hän oli olevinaan. No niin, oletteko koskaan kuulleet Wully Whitestä, kankurista? Niin nähkääs, Wully oli oikein potra poika olevinaan, ei ollenkaan minun miehiäni, en koskaan voinut häntä sietää; mutta hän oli kylläkin suuri omasta mielestään ja katsoi voivansa nousta masteria vastaan jonkun hänen koiranjuonensa vuoksi. Eikö ollutkin sankarillista, että Ballantraen master suostui kankurin kanssa taistelemaan, häh?" vihelsi Macconocchie. (Joka kerta kun hän mainitsi masterin täydellisen nimen, tapahtui se jotenkin vihaisesti pihisten). "Ja hän teki sen. Oli se oiva urakka. Hän jyskytti miehen ovea, huusi 'möyvöy!' hänen savupiippuunsa, sai ruutia hänen takkaansa ja noita-ämmiä hänen ikkunoihinsa, kunnes mies uskoi itse vanhan Erkin häntä ahdistavan. No niin, summa oli se, että Wully tuli hulluksi eikä lopuksi tehnyt muuta kuin makasi polvillaan ulisten, mylvien ja rukoillen, kunnes pääsi pois. Se oli selvä murha, jokainen sen sanoi. Kysykää John Paulilta,  hän kovasti häpesi juttua, hän, joka itse on niin jumalinen. Oiva urotyö Ballantraen masterin tekemäksi!" Kysyin häneltä, mitä master itse oli asiasta arvellut. "Mitäpä minä tiedän?" hän vastasi, "hän ei koskaan sanonut mitään." Samalla alkoi hän totuttuun tapaansa kirota ja sadatella ja aika ajoin tuli vinkuen hänen nenästään: "Ballantraen master!" Erään tällaisen purkauksen aikana hän näytti minulle kirjeen, jonka oli nostanut maasta Carlislessa ja jossa vielä näkyi hevosenkengän jälki. Mutta se oli viimeinen kerta, sillä hän puhui niin ilkeästi rouvasta, että minun oli häntä ankarasti moittiminen ja sen kerran perästä karttaminen häntä.

Назад Дальше