"Minä olen yhtä paha kuin tekin", vastasin minä.
"Ei Francis Burkessa mitään maitoparran vehkeitä ole. Mutta mitä tehdään? Tapellaanko vai ollaanko ystäviä?"
"Niin", vastasi hän, "mitä tuo olisi. Mutta mielestäni on parasta ratkaista se rahan heitolla."
Ehdotus oli liian ritarillinen ollakseen minua miellyttämättä, ja niin ihmeelliseltä kuin se voikin näyttää, kun on kysymys kahdesta jalosukuisesta herrasta, heitimme me puoli kruunua ilmaan (kuten pari entisajan ritaria), nähdäksemme pitikö meidän pistää toisemme kuoliaiksi vai tehdä särkymätön ystävyysliitto. Romantisempaa tapausta tuskin lienee sattunut, ja tämä on yksi niistä muistiinpanojeni kohdista, jotka osoittavat että Homeroksen ja runoilijain kertomukset ovat tosia vielä meidän päivinämme ainakin kun on puhe jaloista, hienoista miehistä. Päätökseksi tuli, että meidän oli tehtävä rauha, ja me löimme kättä sovinnon merkiksi. Nyt selitti toverini, mikä tarkoitus oli Stewartin jättämisellä, ja täytyy tunnustaa, että hänen poliittinen älynsä sai siitä kunniaa. Huhu Ballantraen kuolemasta oli hänelle suureksi avuksi, joten se, että Stewart oli hänet tuntenut, oli vaarallista. Sentähden oli hän sopivimmalla tavalla pitänyt huolta siitä, että Stewart oli asiasta hiiskumatta. "Alan Black, näes", sanoi hän, "on niin turhamainen, että jättää kertomatta sellaisen jutun itsestänsä."
Iltapuolella tulimme sen lahdelman rannoille, joka oli matkamme määrä; alus oli sinne juuri ankkuroitunut. Se oli Sainte-Marie-des-Anges Havre de Grace'ista. Tilattuamme merkeillä veneen kysyi master tunsinko kapteenia. Kerroin, että hän oli maanmiehiäni, aivan virheetön kunnon mies, mutta jossain määrin pelokas.
"Sama se", sanoi hän. "Totuuden hän sittenkin saa tietää."
Totuutta tappelustako hän tarkoitti? kysyin minä. Siliä jos kapteeni saisi vähänkin vihiä sotajoukon hajaantumisesta, niin hän varmaankin heti nostaisi ankkurin.
"Entäs sitten!" hän vastasi, "eihän nyt kuitenkaan enää auta tapella."
"Hyvä mies", sanoin minä, "ei nyt ole puhe tappelemisesta. Mutta onhan meidän ajateltava ystäviämme. He tulevat aivan kintereillämme; prinssi itse on ehkä mukana, ja jos laiva on lähtenyt, voi suuri joukko kallisarvoisia henkiä joutua vaaraan."
"On kapteenilla ja miehistölläkin henki, jos siitä puhutaan", sanoi Ballantrae.
Se oli pelkkää viisastelua, selitin minä, enkä halunnut kapteenille mitään sanottavan. Niinpä sain Ballantraelta sen viisaan vastauksen, jonka vuoksi olen koko keskustelun sellaisenaan kertonut (ja samalla siksi, että minua on moitittu tästä Sainte-Marie-des-Anges'in jutusta).
"Muista sopimustamme, Frank", sanoi hän. "Minulla ei ole valtaa vastustella, jos sinä pidät suusi kiinni, mihin sinua kehoitankin, mutta saman sopimuksen mukaan et sinä voi moittia, vaikka minä puhun suuni puhtaaksi."
En voinut olla tälle nauramatta, vaikka vieläkin varoitin häntä seurauksista.
"Minun puolestani saa seurata tuhannen pirua", sanoi tuo häikäilemätön heittiö. "Minulla on tapana aina tehdä se, mikä minua miellyttää."
Kuten tiedetään, kävi ennustukseni toteen. Kohta kun kapteeni oli kuullut asian oikean laidan, hän nosti ankkurin ja suuntasi merelle; ennen auringon nousua olimme jo Great Minchissä.
Laiva oli vanha, ja laivuri, joskin mitä rehellisin (ja lisäksi irlantilainen), kovin kelvoton. Tuuli puhalsi puuskittain ja meri kävi ankarasti. Koko pitkänä päivänä ei meillä juuri ollut ruokahalua. Menimme aikaisin ja jokseenkin alakuloisina levolle. Yön aikaan kääntyi tuuli (aivan kuin meille opetukseksi) koilliseen ja muuttui rajumyrskyksi. Meidät herätti myrskyn kamala mylvinä ja merimiesten juoksu kannella. Luulin varmasti viime hetkemme tulleen ja pelkoni nousi yli rajain, kun Ballantrae vielä pilkkaili rukouksiani. Sellaisena hetkenä esiintyy mies, jolla on jonkinlaista uskontoa, oikeassa valossaan, ja meille selviää (mitä meille jo pieninä ollessamme opetettiin), kuinka vähän sopii luottaa maallisiin ystäviin; olisin arvoton tunnustamaan uskontoani, poika, jos jättäisin tämän erityisesti huomauttamatta. Kolme päivää me makasimme pimeässä kajuutassa, yksi ainoa korppu nakerreltavanamme. Neljäntenä myrsky vaimeni, mutta laiva oli menettänyt mastonsa ja mainingit heittelivät sitä ankarasti. Kapteeni ei aavistanutkaan, minne olimme ajautuneet; hän oli aivan kelvoton ammattiinsa, osasi vain ylistää pyhää neitsyttä, mikä kyllä itsessään on erinomainen asia, mutta tuskin riittää laivan ohjaamiseen. Ainoa toivomme oli, että jokin muu alus ottaisi meidät. Jos se sattuisi olemaan englantilainen, ei onni olisi erittäin suopea minulle ja masterille.
Viidennen ja kuudennen päivän me ajelehdimme avuttomina. Seitsemäntenä saimme hiukan purjeita asetetuksi, mutta laiva oli täysissä tamineissaankin huono purjehtija, niin että emme juuri voineet muuta kuin purjehtia peräntakaista. Koko ajan me olimme ajautuneet lounaiseen päin ja myrskyn kestäessä kaiketi hyvääkin vauhtia. Yhdeksäs aamu oli kylmä ja pimeä; meri aaltoili ankarasti ja kaikki merkit ennustivat pahaa säätä. Kovin iloisina me sen vuoksi näimme taivaanrannalla pienen aluksen, joka suuntasi suoraan Sainte-Marie'ta kohti. Mutta ilomme ei kestänyt kauan, sillä kohta kun se oli luonamme ja sai venheen vesille, hyppäsi sieltä esiin useita kammottavan näköisiä miehiä. Ne lauloivat ja melusivat meihin päin soutaessaan, ja hyökkäsivät kannelle paljastetut väkipuukot kourissaan ja kovasti kiroillen. Heidän johtajansa oli inhottava kummitus, kasvut mustatut ja leukaparta palmikolla. Hän oli kuuluisa merirosvo, nimeltä Teach. Hän polki jalkaansa, ja mylvi hurjasti, että hänen nimensä oli Saatana ja laivaa kutsuttiin Helvetiksi.
Hän käyttäytyi kuin lapsi, joka kiduttaa eläimiä tai kuten puolihullu ihminen. Minua hän kovasti pelotti. Kuiskasin Ballantraelle rientäväni tarjoutumaan merirosvolaivan palvelukseen, ja toivoin vain hartaasti, että miehiä tarvittaisiin; hän hyväksyi tuumani nyökäyttämällä päätänsä.
"Jumal'avita", sanoin minä kapteeni Teachille, "jos te olette Saatana, niin tässä on perkele palvelukseenne."
Tällaisesta puheesta hän piti, ja (päästäkseni nopeasti näiden kamalain asiain ohi) Ballantrae, minä ja kaksi muuta otettiin rekryyteiksi, kun taas laivuri ja jäljelläolevat heitettiin mereen tavalla, jota sanotaan lankkua pitkin laputtamiseksi. Näin ensi kerran, miten siinä menetellään, ja tulin katsellessani aivan kipeäksi. Kapteeni Teach tai joku hänen väestään (olin liiaksi suunniltani mitään tarkemmin älytäkseni) huomauttivat pahaaennustavasti jotain minun kalpeasta kuonostani. Minulla oli kylliksi voimia hiukan hypähdellä ja karjua muutama siivoton sana, mikä minut sillä kerralla pelasti; mutta sääreni vapisivat kuin rääsyt, kun minun piti astua ruuheen noiden konnien kera. Heidän synnyttämänsä kauhu ja hirveitten aaltojen pelko sai minut sellaiseen jähmetystilaan, että vain vaivoin pidin irlantilaiskieltäni käynnissä ja sain pari sukkeluutta suustani, kun meidät kiskaistiin kannelle. Jumalan johdatuksesta oli merirosvolaivassa viulu; siihen minä kävin käsiksi ja onnistuinkin aika hyvin soittajana. "Vinkuvaksi Villeksi" he minut ristivät, ja minä välitin vähän moisesta arvonimestä niin kauan kuin nahkani oli ehjä.
Minun on mahdoton kertoa millainen helvetti tuo alus oli; sanon vain, että sitä johti mielipuoli ja että sitä olisi voinut sanoa uivaksi hullujenhuoneeksi. Miehistö joi, mylvi, hoilasi, riiteli ja hyppi; ei milloinkaan ollut hetkeä, jona kaikki olisivat olleet selvällä päällä, ja oli päiviä, jolloin äkkinäinen tuulen puuska olisi voinut painaa meidät meren pohjaan tai joku sotalaiva yllättää meidät, ilman että voimme tehdä vähintäkään vastarintaa. Pari kertaa näimme purjelaivan, ja jos olimme riittävän selviä, niin hyökkäsimme, Herra armahtakoon, sen kimppuun, mutta jos olimme liian juopuneita, pääsi se livahtamaan tiehensä, ja minä kiitin sisimmässä sydämessäni kaikkia pyhimyksiä. Teach hallitsi jos muuten voi puhua hallitsemisesta siellä, missä ei ole minkäänlaista järjestystä synnyttämänsä pelon avulla, ja minä huomasin, että hän oli kovin itserakas asemansa vuoksi. Minä olen tuntenut Ranskan päärejä vieläpä ylämaan päällikköjäkin , joiden itsetyytyväisyys ei ollut niin päivänselvästi näkyvissä, seikka, joka asettaa kunniaa ja kunnianosoituksia tavoittelevan työn omituiseen valoon. Yleensä ymmärtää sitä paremmin, mitä kauemmin elää, Aristoteleen ja muiden filosofien viisautta, ja miten innokkaasti minä lienenkin koko elämäni ajan luvallisin keinoin pyrkinyt eteenpäin, voin siitä huolimatta nyt, kilvoitukseni päättyessä, laskea käden sydämelle ja väittää, ettei mitään eipä edes henkeään kannata voittaa tai puolustaa, jos arvokkuutemme siitä vähimmässäkään määrässä kärsii.
Kului pitkä aika, ennenkuin sain puhutella Ballantraeta kahdenkesken, mutta vihdoin eräänä yönä me ryömimme kokkapuulle, toisten riemuitessa mukavammin, ja valitimme hätäämme toisillemme.
"Meitä ei voi pelastaa muu kuin pyhimykset", sanoin minä.
"Minulla taas on aivan toisenlainen käsitys", vastasi Ballantrae, "minä aion vapautua. Teach on mitä kurjin raukka; meillä ei ole mitään hyötyä hänen johdostaan ja voimme milloin hyvänsä joutua vangeiksi. Sitäpaitsi", hän lisäsi, "ei minulla ole minkäänlaista halua olla merirottana ilmaiseksi, eikä liioin kiikkua mastossa, jos vain voin sen välttää." Sitten hän kertoi minulle suunnitelmastaan, johon sisältyi aluksen aseman parantaminen kurinpidon kautta. Siten olisimme ensinnäkin paremmassa turvassa ja voisimme toivoa pikemmin pääsevämme vapaiksi, kun saalista olisi saatu kylliksi ja joukko hajaantuisi.
Minä tunnustin hänelle rehellisesti, että hermoni olivat tässä kamalassa seurapiirissä niin rasittuneet, että tuskin voin luvata hänelle mitään apua.
"Minua ei erittäin helposti peloteta", sanoi hän, "eikä nutistetakaan."
Muutamia päiviä myöhemmin tapahtui jotain, mikä oli vähiltä saattaa meidät hirteen ja luo erittäin kummallisen kuvan oloistamme ja esiintymisestämme. Olimme kaikki hyvästi päissämme, ja kun eräs hullujenhuoneen jäsenistä keksi purjelaivan, käski Teach lähteä sitä ajamaan, ollenkaan varustautumatta. Aloimme ottaa esiin aseitamme ja laskea leikkiä odottavista kauhuista. Huomasin Ballantraen seisovan keulapuolella ja tirkistävän käden alitse; itse seurasin uskollisesti alkamaani politiikkaa, ottaen innokkaasti osaa ryövärien hommiin ja kestiten heitä irlantilaisilla sukkeluuksillani.
"Lippu ylös", huusi Teach. "Näyttäkää niille 'Jolly Roger'."
Tämä oli juoppohullun kerskailua aseman ollessa sellainen, mutta minä en katsonut olevani pätevä väittämään vastaan, ja nostin sen vuoksi omin käsin mustan lipun.
Ballantrae astuu heti luo hymyilevin kasvoin. "Teitä ehkä huvittaa kuulla, te juopot koirat", sanoo! hän, "että te ajatte takaa sotalaivaa."
Teach mylvi hänen valehtelevan, mutta juoksi samassa rintavarustukselle, kaikki muut jäljessä. En ole koskaan nähnyt niin monen juopuneen yht'äkkiä selviävän. Risteilijä oli kääntynyt, kun me röyhkeästi nostimme lipun; nyt se lähti purjehtimaan uutta suuntaa. Tuuli puhalsi sen lippuun, niin että voi sen selvästi nähdä, ja meidän vielä katsellessamme ilmaantui savupilvi, sitten pamahti, ja kuula putosi veteen vähän matkaa meistä. Jotkut juoksivat nuoriin ja saivat uskomattoman nopeasti Saaran käännetyksi. Eräs heistä juoksi kumoon kannella seisovan avoimen rommitynnörin, joka yht'äkkiä vierähti mereen. Minä puolestani riensin tempaamaan alas "Jolly Rogerin", heitin sen mereen ja tunsin halua hypätä jälkeen; niin onnettomaksi tunsin itseni tuona vaaran hetkenä. Kapteeni itse kävi kalpeaksi kuin kuolema ja hävisi hyttiinsä. Vain pari kertaa hän tuli sinä iltapuolena kannelle, tuijotti kauan risteilijää, joka näkyi taivaanrannalla ja meni jälleen sanaa sanomatta alas kajuuttaansa. Hän jätti meidät kerrassaan pulaan, ja ellei meillä olisi ollut eräs varsin taitava purjehtija laivallamme ja tuuli koko päivää pysynyt laimeana, olisimme varmasti joutuneet raakapuun nokkaan kiikkumaan.
Luultavasti Teach tunsi itsensä nöyryytetyksi ja pelkäsi arvonsa laivalla kärsivän, mutta se tapa, jolla hän koetti voittaa häviön takaisin, oli kovin kuvaava. Varhain seuraavana aamuna me saatoimme huomata hänen polttavan rikkiä kajuutassaan ja huutavan: "helvetti! helvetti!", jonka merkityksen miehistö hyvin tiesi ja oli sen johdosta kovin peloissaan. Heti sen jälkeen hän tuli kannelle, aivan naurettavan hassun näköisenä; naama mustana, tukka kähäränä ja vyö täynnä pistooleja; hän pureksi lasinpalasia, niin että veri virtasi pitkin leukaa ja heilutti tikaria. En tiedä oliko hän oppinut nämä temput alkuasukkailta Amerikassa, mistä hän oli kotoisin, mutta hänen tapansa oli sellainen aina, kun hän valmistautui konnantyöhön. Ensiksi joutui hänen tielleen se, joka oli rommin mereen vierittänyt edellisenä päivänä; hän sai tikarin sydämeensä. Teach kiljui ja nimitti häntä kirotuksi kapinoitsijaksi, sitten hän tanssi ruumiin ympärillä, kirosi, raivosi ja kirkui, että uskaltakaapa vain käydä päin. Se oli mitä kehnointa näyttelemistä ja lisäksi vaarallista, sillä tuo kerskuri nähtävästi koetti kiihoittaa itseään uuteen murhaan.
Yht'äkkiä astui esiin Ballantrae. "Lopeta tuo kujeilusi", sanoi hän. "Luuletko sinä meitä irvistyksillä peloittavasi? Me emme sinua paljon nähneet eilen, kun sinua olisi tarvittu, ja hyvin me selvisimme ilmankin sinua, tiedä se." Miesten kesken syntyi hälinää ja mutinaa, varmaankin yhtä paljon ilon kuin pelon synnyttämää. Teach kiljahti hurjasti ja heilutti tikariaan, taito, johon hän, kuten monet merimiehet, oli hyvin harjaantunut.
"Lyö tikari hänen kädestään!" sanoi Ballantrae niin äkkiä ja terävästi, että käsivarteni totteli häntä, ennenkuin ajatukseni oli asiaa ymmärtänyt.
Teach oli aivan kuin halvattu, eikä tullut ajatelleeksi pistoolejaan.
"Mene alas kajuuttaasi", huusi Ballantrae, "ja tule takaisin, kun olet selvällä päällä. Luuletko meidän aikovan antaa hirttää itsemme sinun tähtesi, sinä nokinen, puolihullu, juoppo, eläimellinen teurastaja! Alas!" Hän polki niin käskevästi ja äkkiä jalkaa Teachille, että tämä koreasti kääntyi hyttiinsä.
"Ja nyt, toverit", sanoi Ballantrae, "joku sana teille. En tiedä harjoitatteko tätä jaloa ammattia huvin vuoksi, mutta minä en sitä tee. Minä tahdon ansaita rahoja ja mennä sitten maihin niitä käyttämään. Ja yhden asian minä olen päättänyt: minä en aio antaa hirttää itseäni, jos voin sen välttää. Nyt te saatte auttaa minua, minä olen vain aloittelija! Eikö ole mitään keinoa saada asioihin jotain järjestystä ja järkeä?"
Joku miehistä alkoi puhua. Hän sanoi, että heillä sääntöjen mukaan piti olla majoitusmestari. Tuskin oli sana sanottu, ennenkuin kaikki olivat samaa mieltä. Asia hyväksyttiin ilman äänestystä. Ballantraesta tuli majoitusmestari; rommi annettiin hänen haltuunsa; laadittiin lakeja niitten malliin, joita eräs Roberts-niminen merirosvo oli seurannut, ja lopuksi ehdotettiin, että tehtäisiin selvä Teachista. Mutta Ballantrae pelkäsi toimeliaampaa kapteenia, josta voisi koitua hänen vastustajansa, ja hän sen vuoksi innokkaasti kehoitti tuumasta luopumaan. Teach, sanoi hän, oli kyllä hyvä hyökkäämään laivoihin ja pelottamaan tyhmyreitä mustalla naamallaan ja sadatuksillaan; siihen kai ei voitu saada parempaa miestä. Sitäpaitsi, kun hän nyt oli melkeinpä viralta pantu ja arvonsa menettänyt, niin voimme vähentää hänen saalisosaansa. Tämä ratkaisi asian; Teachin osa määrättiin naurettavan vähäiseksi, niin että se oli minun osuuttani pienempi, Ja jäljellä oli nyt vain kaksi kysymystä: halusiko hän suostua uuteen järjestykseen, ja kuka menisi siitä hänelle ilmoittamaan.
"Siitä teidän ei tarvitse huolehtia", sanoi Ballantrae. "Sen minä kyllä otan tehtäväkseni." Samassa meni hän käytävään ja astui yksinään alas pedon hyttiin.
"Siinä on meillä oikea mies", huusi joku joukosta. "Eläköön uusi majoitusmestarimme!" Huudettiin kolmasti, niin että kaikui, ja minä en ainakaan säästänyt kurkkuani. Olen varma siitä, että riemu vaikutti kapteeni Teachiin alhaalla hytissä; olemmehan äskettäin nähneet, miten kadulla huutaminen voi saada lainlaatijainkin mielet pois tasapainosta.
Mitä alhaalla tapahtui, emme koskaan saaneet tarkemmin tietää, vaikka tärkeimpiä seikkoja myöhemmin tuli ilmi, mutta ihmeisiimme ja iloisiksi me tulimme kaikki, kun Ballantrae tuli kannelle Teach vierellään ja ilmoitti tämän täydellisesti suostuvani asiaan.