Ihmisparat eivät koskaan ole olleet suuremmassa vaarassa. Lepäyttäissämme airoja ja rukoillessamme jumalaa, että sumu säilyisi, pursui hikipisaroita otsalleni. Nyt kuulimme yhden venheistä liukuvan ohitsemme niin likeltä, että olisimme voineet heittää sinne korpun. "Hiljaa, pojat", kuulin minä upseerin kuiskaavan, ja ihmettelin, ettei hän kuullut sydämeni jyskettä.
"Ei välitetä polusta", sanoi Ballantrae; "meidän täytyy päästä piiloon keinolla millä hyvänsä; ohjataan suoraan lahden rantaan."
Teimme sen mitä varovimmin, soudimme niin äänettömästi kuin mahdollista ja ohjasimme umpimähkään sumussa, josta kuitenkin iloitsimme, se kun suojasi meitä. Mutta taivas johdatti meitä; me laskimme rantaan erääseen tiheikköön, ryömimme maihin aarteinemme ja lävistimme ruuhen upoksiin, kun emme sitä muuten saaneet piiloon, ja sumu jo alkoi hajaantua. Olimme juuri päässeet suojaan, kun aurinko nousi, ja samalla kajahti lahdelta moniääninen merimieshuuto; Saaraa siis käytiin valtaamaan. Sain myöhemmin kuulla, että upseeri, joka sen valtasi, niitti teosta suurta kunniaa. Hän oli todellakin osoittanut suurta kykeneväisyyttä kiertäessään sen; mutta kun hän tuli kannelle, lienee hänen ollut verrattain helppo vangita sen miehistö. Olin vielä kiittämässä pyhimyksiä pelastuksestamme, kun huomasin, että olimme toisenlaisessa pulassa. Olimme tulleet maihin, miten oli parhaiten voitu, laajaan suoseutuun, ja tien etsinnässä oli paljon vaivaa, puuhaa ja vaaroja. Dutton puolestaan arveli, että meidän tuli odottaa, kunnes laiva oli lähtenyt, ja onkia ruuhi ylös; joskin viipyisimme, olisi se järkevämpää kuin syöksyä suin päin tuommoiseen rämeikköön. Siksi meni yksi meistä jälleen lahdelman rantaan, vakoili tiheikön lomitse, näki sumun hälvenneen ja Englannin lipun liehuvan Saaralla. Mitään purjeiden nostamispuuhia sitävastoin ei näkynyt. Nyt oli asemamme sangen arveluttava. Rämeikössä viipyminen oli epäterveellistä; olimme niin kovin ajatelleet aarteitamme, ettemme olleet ottaneet paljoa ruokaa mukaan. Sitäpaitsi oli mitä tärkeintä, että pääsimme lähimmästä ympäristöstä naapuripaikkakuntiin, ennenkuin huhu rosvolaivan valtauksesta ehti levitä. Kaikkia näitä syitä vastassa oli vain läpikulun vaarallisuus. Ei siis ollut kumma, että päätimme lähteä matkaan.
Oli polttavan kuuma jo kun lähdimme liikkeelle päästäksemme rämeikön läpi, tai oikeammin etsiäksemme polkua kompassin avulla. Dutton otti kompassin ja yksi meistä kantoi hänen aarre-osuuttaan. Mutta tuiman tarkasti hän piti jälkijoukkoa silmällä; hänhän oli jättänyt sanalla sanoen sielunsa meidän haltuumme. Tiheikkö oli kuin aarniometsää; maaperä petollista, niin että usein vajosimme ja saimme tehdä kierroksia. Kuumuus kävi tukahuttavaksi, ilma oli raskasta kuin lyijy, ja hyönteisiä parveili sellaisin joukoin, että jokainen meistä kulki kuin pilven peitossa. On usein puhuttu siitä, kuinka paljon paremmin jalosukuiset miehet kestävät ponnistuksia kuin rahvas, että esim. jalkaväen upseerit, joiden täytyy saapastaa liassa sotamiestensä rinnalla, saattavat nämä häpeään kestävyydellänsä. Tämän saattoi nyt hyvin huomata vertaamalla toisaalta Ballantraeta ja minua, kahta mitä jalosukuisinta herraa, ja toisaalta Gradya, tavallista matruusia, jolla oli melkein jättiläisvoimat. Duttonin esimerkki ei asiaa juuri selvitä; minun täytyy myöntää, että hän selviytyi melkein yhtä hyvin kuin me. [Eikö tässä ole koko selitys? Duttonilla oli, kuten upseereilla, jonkinlainen vastuunalaisuuden tunne, joka lujitti häntä. Mackellarin muist.] Mutta Grady alkoi ennen pitkää valittaa, jäi jälkeen, ei halunnut kantaa Duttonin myttyä, kun hänen vuoronsa tuli, tahtoi alinomaa rommia (jota meillä oli liiankin vähän), vieläpä vihdoin uhkasi meitä takaapäin ladatulla pistoolilla, ellemme me antaisi hänen levätä. Ballantrae luultavasti olisi suostunut tappelemaan, mutta minä sain hänen mielensä muuttumaan. Me siis pysähdyimme syömään. Se ei näyttänyt paljonkaan auttavan Gradya; hän oli heti jälleen jäljessä ja napisi ja murisi kovaa kohtaloaan. Loppu oli se, että hän varomattomuudesta, kun ei seurannut aivan kintereillämme, kompuroi rämeen pehmeämpiin paikkoihin, missä oli enimmäkseen vain vettä, päästi muutamia kammottavia huutoja ja hävisi syvyyteen saaliineen, ennenkun me ehdimme avuksi. Hänen loppunsa, mutta etenkin hänen huutonsa kauhistutti meitä kovin; mutta muuten se oli suuri onni ja pelastus meille; sillä Dutton nousi sen johdosta korkeaan puuhun, josta hän näki ja näytti minulle, joka kiipesin hänen jäljessään, korkean kohdan metsässä, erään polku-merkeistä. Se ehkä sai hänet käymään huolettomammin, sillä hetkisen perästä me näimme hänen vaipuvan vähäsen, nostavan jalkojaan ja jälleen tasaisesti vajoavan. Sitten hän käänsi meihin päin kasvonsa. Ne olivat aivan valkeat.
"Ojentakaa kätenne", sanoi hän. "Minä olen vajoamassa."
"Ei se ole minun asiani", sanoi Ballantrae liikahtamatta.
Dutton vannoi ja kirosi mitä ankarimmin ja vajosi samalla hiukan syvemmäksi, niin että muta ulottui melkein hänen vyötäisiinsä. Silloin tempasi hän pistoolin vyöstään ja huusi: "Auta, tai pääset helvettiin!"
"Ei", sanoi Ballantrae, "leikkiähän se oli minulta. Minä tulen." Hän laski myttynsä maahan, samoin Duttonin käärön, jota hän juuri oli kantanut. "Älä tule likelle, ennenkuin nähdään tarvitaanko sinua", sanoi hän minulle ja meni yksin paikalle, missä Dutton oli liejuun vajonneena. Tämä oli nyt hiljaa, mutta piti yhä pistoolia kädessään, ja minua liikutti nähdessäni pelokkaan kauhun ilmeen hänen kasvoillansa.
"Jumalan tähden", sanoi hän, "ole varuillasi."
Ballantrae oli nyt tullut aivan lähelle häntä. "Älä liiku", sanoi hän.
Sitten hän näytti miettivän ja lisäsi: "Ojenna molemmat kätesi!"
Dutton laski pistoolin kädestään, ja maa oli niin pehmeätä, että se heti peittyi; kiroten kumartui hän siihen tarttuakseen, mutta samassa syöksi Ballantrae miekkansa hänen olkainsa väliin. Hänen kätensä nousivat ilmaan kivunko vaikutuksesta, vai torjuakseen iskua, en tiedä. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän käpertyi liejuun. Ballantrae oli jo vajonnut kehräsluuta myöten, mutta tempasi itsensä ylös ja tuli luokseni. Minä seisoin tutisevin säärin, ankaran mielenliikutuksen vallassa. "Piru sinut periköön Francis", sanoi hän. "Minä luulen sittenkin, ettei sinulla ole oikein luuta nokassa. Minä olen vain tehnyt merirosvolle niinkuin tehdä pitikin. Nyt me olemme täydellisesti vapaat Saarasta. Kuka voi nyt sanoa meillä olleen mitään luvattomia vehkeitä?"
Minä vakuutin hänen väärin minua arvostelevan; mutta inhimillinen tunne-elämäni oli edellä käyneitten kamalain tapausten tärisyttämä, niin että vastaus melkein takertui kurkkuuni.
"Kuulehan", sanoi hän, "sinä et saa olla niin epäröivä. Tuolla miehellä ei ollut enää mitään virkaa, kun hän oli näyttänyt tien suunnan, etkä sinä voi kieltää, että minä olisin ollut hullu, jos olisin sellaisen tilaisuuden päästänyt käsistäni."
Minä en voinut kieltää, että hän puhtaasti loogilliselta kannalta oli oikeassa; mutta en myöskään saattanut olla vuodattamatta kyyneleitä; seikka, jota ei yhdenkään urhean miehen olisi tarvinnut hävetä. Vasta kun olin saanut annoksen rommia, voin lähteä eteenpäin. Minä sanon vieläkin: minä en ollenkaan häpee hellempiä tunteitani; sääli on sotilaan kaunistus; mutta toisaalta en myöskään voi katsoa Ballantraen olleen kokonaan väärässä. Hänen menettelynsä oli meille todelliseksi onneksi, sillä nyt löysimme vaivatta polun, ja samana päivänä auringon laskiessa pääsimme pois rämeiköstä.
Olimme liian väsyneitä kulkeaksemme kauas, ja asetuimme jotenkin kuivalle hiekkamaalle, joka oli vielä lämmin, ja jonka yläpuolella oli honkametsää. Vaivuimme heti uneen.
Seuraavana aamuna heräsimme hyvin varhain; huonolla tuulella ollen aloitimme keskustelun, joka oli vähällä päättyä tappeluun. Olimme ajautuneet maihin eteläisissä maakunnissa, monta sataa peninkulmaa mistään ranskalaisesta uudistilasta; edessämme oli kamala matka lukemattomine vaivoineen; sentähden me nyt jos milloinkaan kaipasimme uskollista ystävää. Minä otaksuin Ballantraen kohteliaisuuden tajun kärsineen; se ei olisi ollutkaan kovin kummallista, kun olimme niin kauan seurustelleet vain merisusien kanssa. Minä puolestani suutuin siitä sopimattomasta puhetavasta, jota hän käytti ja jota kukaan jalosukuinen mies ei olisi sietänyt.
Sanoin hänelle, mikä mielipiteeni oli hänen käytöksestään, ja hän teki vihdoin kädellään merkin, että lopettaisin.
"Frank", sanoi hän, "sinä muistat mitä olemme vannoneet, eikä kumminkaan ole sellaista valaa, joka saisi minut sulattamaan moisia sanoja, ellen sinusta vilpittömästi pitäisi. Sitä sinun ei ollenkaan tarvitse epäillä; sen minä olen todistanut. Dutton oli minun pakko ottaa mukaan, koska hän tiesi polun, ja Grady, koska Dutton ei tahtonut lähteä ilman häntä; mutta mitä syytä minulla on hinata sinua muassani? Sinä saatat minut alituiseen vaaraan kirotulla irlantilaiskielelläsi. Oikeastaan sinä nyt voisit maata raudoissa risteilijällä. Ja sinä kehtaat vielä ruveta riitelemään kanssani kuten lapset parista penningistä!"
Tämä on mielestäni sopimattominta puhetta, mitä koskaan on kuultu; niinpä en vielä tänä päivänäkään voi niihin yhdistää ajatusta jalosukuisesta miehestä, ystävästäni. Korvaukseksi minä muistutin hänelle hänen skotlantilaista korostustaan, joka hänessä ei ollut niin selvä kuin se saattaa olla, mutta kumminkin riittävän raaka ja epämiellyttävä. Sen minä sanoin hänelle suoraan, ja juttumme olisi kääntynyt pahalle tolalle, ellei samassa olisi tapahtunut jotain levottomuutta herättävää.
Olimme sanasotamme aikana kulkeneet hiukan etemmäksi pitkin hiekkakenttää. Paikka, missä me olimme maanneet, ja missä rahamytyt lepäsivät avattuina, oli nyt meidän ja hankametsän välillä, josta päin vieras mies lienee tullut. Siellä hän ainakin seisoi, suuri kömpelö talonpoika, iso kirves olallaan, ja tuijotti suu auki milloin aarretta edessään, milloin meitä, jotka kinastelussamme olimme joutuneet niin pitkälle, että miekkamme olivat paljaat. Kohta kun olimme hänet huomanneet, hän alkoi laukata ja katosi hongikkoon.
Tuo ei ollut juuri omiaan meidän turvallisuuttamme lisäämään. Oli nähty kaksi merimiehen pukuun puettua aseellista miestä kiistelemässä aarteesta, vain muutaman peninkulman päässä paikasta, missä merirosvolaiva oli vallattu se riitti varmaan saamaan koko seudun jaloilleen meitä etsimään. Riidan lopettamisesta ei tarvinnut puhuakaan; se katosi kerrassaan meidän ajatuksistamme; silmänräpäyksessä saimme aarteemme kasaan ja lähdimme täyttä karkua matkaan. Onnettomuudeksi emme tienneet suuntaa, joten meidän oli pakko alituiseen kääntyä takaisin. Ballantrae oli tosin saanut Duttonilta tietää mahdollisimman paljon; mutta suusanaisen opastuksen mukaan on vaikea matkustaa. Niinpä me alinomaa tulimme uudelleen rantaan, meri kun täällä muodosti laajan, säännöttömän lahdelman.
Olimme melkein suunniltamme ja jo sangen väsyneitä juoksemaan, kun saavuimme erään harjun laelle ja näimme, että uusi poukama oli edessämme. Mutta tämä lahdelma oli aivan erilainen kuin muut, se oli kallioitten ympäröimä ja niin syvä, että siinä oli tilaa pienelle alukselle, joka oli aivan rannassa köydellä kiinnitettynä. Miehistö oli asettanut lankun sillaksi rantaan, missä loimusi nuotio. Sen ympärillä istui ihmisiä syömässä. Alus oli Bermudas-saarella rakennettujen näköinen.
Kullan himo ja yleinen merirosvoihin kohdistuva viha olivat voimakkaita kannustajia ja saisivat varmaan pian koko seudun väen meitä takaa-ajamaan. Sitäpaitsi oli selvää, että meidän täytyi olla jonkinlaisella saarenteella, jonka monet niemekkeet pistivät mereen kuin sormet, ja kämmentä, mantereelle johtavaa kannasta ehkä jo vahdittiin. Tällaiset mietteet saivat meidät ryhtymään rohkeaan tuumaan. Makasimme niin kauan kuin uskalsimme pensaikossa harjanteen laella ja kurkistelimme alinomaa, olisiko joku meitä ahdistamassa. Kun olimme siten saaneet hengähtää, emmekä näyttäneet niin ahdistetuilta, kompuroimme vihdoin alas seurueen luo niin huolettoman näköisinä kuin suinkin.
Nuotion ääressä istui laivan kapteeni neekerimatruuseineen; hän oli kotoisin Albanysta New-Yorkin alueelta ja paluumatkalla Intiasta tuoden rahtia; hänen nimeänsä en muista. Ihmeeksemme kuulimme hänen laskeneen tänne peläten Saaraa; emme olleet luulleet maineemme niin laajalle levinneen. Kohta kun kapteeni kuuli, että Saara oli edellisenä päivänä vallattu, hypähti hän ylös, tarjosi meille lasin hyvästä uutisestamme ja käski neekeriensä nostaa purjeet. Me puolestamme käytimme maljan juontia hyväksemme, päästen tuttavallisemmalle kannalle hänen kanssaan, ja kysyimme lopuksi, voisimmeko päästä matkustajiksi. Hän heitti salaisen silmäyksen tervaisiin vaatteisiimme ja pistooleihimme ja vastasi ystävällisesti kyllä, että hänellä itsellään tuskin oli riittävää tilaa. Eivät rukoukset, eivätkä verrattain suuret rahatarjouksetkaan saaneet häntä myöntymään.
"Minä huomaan, että teillä on huonot ajatukset meistä", sanoi Ballantrae, "mutta nyt minä sanon teille totuuden, niin saatte kuulla kuinka hyvät meillä on teistä. Me olemme jakobiitti-pakolaisia, ja päistämme on luvattu palkinto."
Tämä näytti jonkinverran vaikuttavan amerikkalaiseen. Hän kyseli meiltä paljon Skotlannin sodasta ja Ballantrae vastasi kärsivällisesti. Vihdoin hän vilkutti meille silmää ja sanoi jokseenkin töykeästi: "Te ja tuo Charlie-prinssi taisitte kyllä saada enemmän kuin olisitte halunneet."
"Jumal'avita saimmekin", sanoin minä, "ja siksi sinun, hyvä mies, pitäisi tehdä mitä haluamme."
Tämän minä sanoin omalla irlantilaisella tavallani, joka yleisen mielipiteen mukaan on varsin miellyttävä. Lienee mainitsemisen arvoista ja käynee kansamme nauttiman suosion todistuksesta se seikka, että tässä äänilajissa lausuttu pyyntö tuskin milloinkaan on tekemättä vaikutustaan kunnon mieheen. Minun on mahdotonta luetella kaikkia niitä kertoja, joina nahkapoika on päässyt selkäsaunasta tai kerjäläinen hankkinut hyvän almun itselleen murteemme avulla. Ja toden totta, kohta kun amerikkalainen oli alkanut nauraa, olin minä verraten rauhallinen. Mutta sittenkin hän asetti monia ehtoja ja otti muun muassa haltuunsa meidän aseemme, ennenkuin salli meidän astua laivaan. Sitten oli kaikki valmista. Hetken kuluttua purjehdimme hyvässä tuulessa ulos poukamasta kiittäen Herraa pelastuksestamme. Vähää ennen aavalle merelle tuloa kuljimme me risteilijän ja pian miehitetyn Saarankin ohi, ja kummankin näkeminen sai meidät vapisemaan. Meistä tuntui Bermudas-laiva varsin turvalliselta, ja näytti kuin seuraisi onni meidän uskaliasta yritystämme, kun saimme tällaisen muistutuksen toveriemme kohtalosta. Itse asiassa olimme vain vaihtaneet loukkua, päässeet tuhasta tuleen, raakapuun nokasta mestauspölkylle, ja välttäneet sotamiesten avoimen vihamielisyyden antautuaksemme amerikkalaisten laivureitten epäilyttävään suojaan.
Monet seikat vaikuttivat kumminkin siihen suuntaan, että tunsimme olevamme paremmassa turvassa kuin voimme toivoa. Albanyn kaupunki harjoitti siihen aikaan salakauppaa yli preerian, intiaanien ja ranskalaisten kanssa. Kun tämä oli varsin luvatonta, heikontui asukkaitten uskollisuus hallitusta kohtaan, vieläpä heidän kansalliset taipumuksensakin kärsivät, kun he siten joutuivat tekemisiin maailman rakastettavimman kansan kanssa. Sanalla sanoen: kuten kaikki salakuljettajat, palvelivat hekin vakoilijoina ja asioitsijoina mitä puoluetta hyvänsä. Sitä paitsi oli Albany-miehemme kovin rehellinen ja rahanahne ja, mikä parasta, piti paljon meidän seurastamme. Ennen New-Yorkiin tuloa me olimme sopineet täydellisesti: hän veisi meidät laivallaan aina Albanyyn asti ja auttaisi meitä sitten matkaan, jotta pääsisimme yli rajan ja voisimme liittyä ranskalaisiin. Kaikesta tästä me saimme maksaa korkean hinnan; mutta kerjäläisellähän ei ole varaa valita.