Itämaisen sotilaan käytöstavat olivat vakaiset, miellyttävät ja sievät; ilmaisten kumminkin toisinaan sitä tavanomaista itsensähillitystä, jota kiivasluontoiset ja pikavihaiset ihmiset usein pitävät syntyperäisen äkkipäisyytensä vartiana, sekä samalla kertaa jonkulaista oman arvonsa tuntemista, joka näytti häneltä vaativan jonkulaista arvelevaisuutta käytöksessä.
Tämä ylpeä etevyyden tunne oli kenties yhtä voimakas hänen uudessa europalaisessa tuttavassaan, vaan sen vaikutus oli erilainen; ja sama tunne, joka käski kristityn ritarin noudattaa rohkeaa, jyrkkää ja miltei huolimatonta käytöstä, ikäänkuin hän olisi kyllin tietänyt oman arvonsa, pitääksensä muitten ajatuksella väliä, näytti Saracenille määräävän huolellisempaa ja kursailevampaa kanssakäymistapaa. Molemmat olivat kohteliaita; vaan kristityn kohteliaisuuden alkulähteenä näkyi pikemmin olevan hyvänluontoinen ajatus siitä, mitä hänen tuli muita kohtaan muistaa; mahomettiläisen sitävastoin, ylevä tunne siitä, mitä muitten sopi häneltä odottaa.
Ne eväät, joilla kumpikin olivat matkalle lähteneet, eivät olleet ylöllisiä, vaan saracenin atria oli kerrassaan niukka. Kourallinen daadeleita ja palanen karkeaa rieskaa riitti hänen nälkäänsä poistamaan, sillä kasvatuksensa kautta hän oli tottunut tuohon korven ruokaan, vaikka vallotusten jälkeen Syriassa arapialaisten yksinkertaiset elämäntavat usein antoivat sijaa määrättömälle herkullisuudelle. Muutama nielaus siitä herttaisesta lähteestä, jonka reunalla he lepäsivät, lopetti hänen syömisensä. Kristityn päivällinen, vaikka karkea, oli monipuolisempi. Kuivattu sianliha, mahomettilaisen kauhistus, oli pää-osa hänen atriastaan; ja hänen särpimensä, jota hän nahkaisesta pussistaan joi, sisälti jotakin parempaa kuin puhdasta vettä. Hän söi suuremmalla ruokahalulla ja joi suuremmalla mielihyvällä kuin saracenilaisen mielestä sopi näyttää paljaan ruumiillisen tarpeen tyydyttämisessä, ja se salainen ylenkatse, jota kumpainenkin kantoi toistansa kohti väärän uskonnon tunnustajana, epäilemättä isosti eneni tuosta suuresta erotuksesta heidän ruuissa ja tavoissa. Vaan kumpikin oli tuntenut vastustajansa käsivarren voimaa ja se molemminpuolinen kunnioitus, minkä tuo kova ottelu oli synnyttänyt, riitti tukehuttamaan muita vähempi-arvoisia ajatuksia. Kuitenkaan Saracenilainen ei voinut olla muistutusta tekemättä niitä puolia vastaan kristityn käytöksessä ja tavoissa, jotta eivät olleet hänelle mieleen; ja jonku aikaa ääneti katseltuaan sitä ruokahalua, joka sai ritarin syöntiä jatkumaan pitkälle sen jälkeen kuin hän itse oli lopettanut, hän puhutteli ritaria seuraavalla tapaa:
"Uljas nazareni, onko sopivaa että se, joka voipi taistella kuin mies, syöpi kuin koira tai hukka? Vääräuskoinen Juutalainenki kauhistuisi ruokaa, joka näyttää teille maistuvan yhtä hyvältä kuin jos se olisi hedelmä paratiisin puista."
"Uljas saraceni," vastasi kristitty, katsahtaen ylös vähän kummastuneena tästä odottamattomasta soimauksesta, "tiedä että harjotan kristillistä vapautta nauttiessani mitä juutalaisille on kielletty, jotka vielä arvelevat olevansa Moseksen vanhan lain orjuuteen sidottuina. Meillä, saraceni, tulkoon se sinun tiedoksi, on varmempi takuu töistämme Ave Maria! Olkaamme kiitolliset!" Ja ikäänkuin kumppaninsa arvelujen uhaksi hän päätti lyhyen, latinaisen kiitosrukouksen pitkällä siemauksella nahkaisesta pullostaan.
"Kas tuossa myöskin jotain, jota kutsutte vapaudeksenne," sanoi saraceni, "ja samoin kuin ravitsette itseänne järjettömäin luontokappalten tavalla, samoin te alennatte itseänne heitä alemmaksi, myrkyllistä nestettä juomalla jota hekin inhoavat!"
"Tiedä, turhamainen saraceni," vastasi kristitty arvelematta, "että herjaat Jumalan lahjoja isäsi Ismaelin herjauksella. Rypäleen mehu on hänelle, joka siitä viisaasti nauttia tahtoo, annettu mielen ilahuttamiseksi vaivan jälkeen, virvotukseksi tautivuoteella ja murheissa lohdutukseksi. Ken sitä niin käyttää, kiittäköön Jumalaa viinipullostaan niinkuin jokapäiväisestä leivästään; ja ken taivaan anninta väärin käyttää, hän ei ole suurempi houkka juopumuksessaan kuin sinä kieltäväisyydessäsi."
Saracenilaisen terävä silmä välähti, kun hän kuuli tuon pilkallisen lauseen, ja hänen kätensä tapaili puukon kahvaa. Tämä oli kuitenki ainoastaan hetken mielijohde ja katosi heti, kun hän muisteli riitaveljensä väkevyyttä ja sitä kovaa kourausta, josta hän vielä tunsi pakotuksen jäsenissään; ja hän tyytyi sanoilla jatkamaan kiistaa, joka paremmin sopi tähän tilaisuuteen.
"Sinun sanasi, oi nazareni," hän sanoi, "voisivat vihastuttaa, ellei tietämättömyytesi sääliä herättäisi. Oi sinua sokeampaa, kuin kukaan joka moskean ovella kerjää, etkö näe että tuo vapaus, josta kerskailet, on rajotettu juuri siinä mikä on miehen onnelle ja taloudelle kalliin; ja että lakisi, jos sitä seuraat, avioliitossa sinut sitoo yhteen ainoaan toveriin, oli hän sitten sairas tai terve, hedelmällinen tai hedelmätöin, ja toi hän rauhaa ja iloa tai melua ja toraa atriallesi ja vuoteellesi? Tätä, nazareni, minä todella kutsun orjuudeksi; kun profeeta sitävastoin on uskovaisille maan päällä antanut esi-isämme Abrahamin ja ihmiskunnan viisaimman miehen Salomonin patriarkalliset etuoikeudet, sallien meidän tässä elämässä kaunottareita mielin määrin vaihetella, ja tuolla puolen haudan meille suoden paratiisin mustasilmäisiä sulottareita."
"No, Hänen nimensä kautta, jota enimmän taivaassa pelkään," kristitty sanoi, "ja sen vaimonpuolen muiston kautta, jota tässä mailmassa enimmän kunnioitan, etkö ole erehtynyt ja sokaistu pakana! Tuo timanttisormus, jota sormessasi kannat, sitä epäilemättä pidät äärettömän kallisarvoisena?"
"Balsora ja Bagdad eivät sen vertaista voi ilmituoda," saracenilainen vastasi, "vaan mitä se nykyiseen keskustelu-aineeseemme kuuluu?"
"Kuuluu kyllä," frankilainen vastasi, "niinkuin itse tulet myöntämään. Ota sotanuijani ja särje kivi kahteenkymmeneen palaseen onko jokainen näistä palasista koko timantin arvoinen, eli ovatko kaikki yhteensä vain kymmenes osa sen arvosta?"
"Tuo on lapsen kysymys," vastasi saraceni; "tämmöisen kiven sirpaleet eivät vastaisi koko timantin arvoon edes siinä suhteessa kuin yksi sataan."
"Saraceni," vastasi kristitty soturi, "se rakkaus, minkä totinen ritari omistaa yhdelle ainoalle, ihanalle ja uskolliselle kaunottarelle on tuo kalliskivi kokonaisenaan; se hellyys, jonka sinä tuhlaat orjallisille vaimoillesi ja puoleksi naiduille orjillesi, on verrattain yhtä arvoton kuin särjetyn timantin välkkyvät sirpaleet."
"No pyhän Kaaban kautta," sanoi emiiri, "etkö ole mielipuoli, joka hyväilet rautakahlettasi ikäänkuin se olisi kultaa! Katso tarkemmin. Tämä sormukseni kadottaisi puolet kauneuttansa, ellei kantakiveä ympäröisi ja reunustaisi nuo pienemmät hohtokivet, jotka sitä somistavat ja ylentävät. Tuo keskimäinen timantti on mies, luja ja kokonainen, jolla itsessään on oma arvonsa; ja tuo kehä pienempiä hohtokiviä on naiset, jotka hänestä saavat valonsa, minkä hän heille jakaa sen mukaan kuin hänelle parhaiten sopii. Ota keskimäinen kivi sormuksesta pois ja timantti pysyy yhä saman-arvoisena kuin ennen, kun sitävastoin nuo pienemmät kivet jäävät verrattain arvottomiksi. Ja näin on vertauksesi oikein ymmärrettävä; sillä mitä runoilia Mansour sanoo? "Miehen suosio se on, joka kauneutta ja suloutta naiselle suopi, aivan kuin virtasen kalvo ei kimaltele enään, kun auringon säde herkeää sitä suutelemasta."
"Saraceni," vastasi ristiretkeläinen, "sinä haastelet sen tavoin, joka ei konsanaan ole nähnyt naista, joka sotilaan lempeä ansaitseisi. Usko minua, jos näkisit europalaisia kaunottareita, joita me, ritariston jäsenet, Jumalan jälkeen palvelemme ja kunnioitamme, iäksi sinä kyllästyisit noihin hekumallisiin orjaraukkoihin haremissasi. Meidän kaunottareimme sulo kärjestää keihäämme ja terottaa miekkamme; heidän sanansa ovat lakimme, ja yhtä hyvin voisi sytyttämätön lamppu valoa levittää, kuin ritari, jolla ei olisi sydämensä hallitsiatarta, kunnostaa itseänsä sankaritöillä."
"Saraceni," vastasi ristiretkeläinen, "sinä haastelet sen tavoin, joka ei konsanaan ole nähnyt naista, joka sotilaan lempeä ansaitseisi. Usko minua, jos näkisit europalaisia kaunottareita, joita me, ritariston jäsenet, Jumalan jälkeen palvelemme ja kunnioitamme, iäksi sinä kyllästyisit noihin hekumallisiin orjaraukkoihin haremissasi. Meidän kaunottareimme sulo kärjestää keihäämme ja terottaa miekkamme; heidän sanansa ovat lakimme, ja yhtä hyvin voisi sytyttämätön lamppu valoa levittää, kuin ritari, jolla ei olisi sydämensä hallitsiatarta, kunnostaa itseänsä sankaritöillä."
"Olen kuullut kerrottavan tuosta länsimaisten ritarien hurjuudesta," sanoi emiiri, "ja olen aina pitänyt sitä sen mielettömyyden sivu-oireena, joka on saanut teidät tänne tyhjää hautaa vallottamaan. Vaan kuitenkin ne frankit, jotka olen tavannut, ovat niin isosti ylistäneet naistensa ihanuutta, jotta varsin kernaasti omilla silmilläni mielisin niiden hempeyttä nähdä, jotka voivat muuttaa rohkeoita sotureita oikkujensa orjiksi."
"Urhoollinen saraceni", sanoi ritari, "ellen olisi matkalla pyhälle haudalle, pitäisin ylpeytenäni viedä teidät, täydellä turvallisuuden vakuutuksella, Richard Englantilaisen leiriin, jota paremmin ei kukaan ymmärrä jaloa vihollista kunnioittaa; ja vaikka olen köyhä ja yksinäinen, niin kuitenkin luulisin sinulle ja jokaiselle sinun kaltaiselles saattavani taata ei ainoastaan turvallisuutta vaan myöskin arvoa ja kunnioitusta. Siellä saisit nähdä useain Franskan ja Britannian ihanimpain kaunotarten muodostavan seuran, jonka loistoisuus kymmentuhatkertaisesti voittaa semmoisten timanttiläjäin hohteen, kuin sinulla on."
"No, Kaaban kulmakiven kautta", sanoi saraceni, "minä tahdon kutsumuksesi yhtä vapaasti vastaanottaa kuin se on tehty, jos nykyisen retkesi lykkäät vastaiseksi; ja usko minua, urhea nazareni, sinulle olisi parempi kääntää hevosesi pään kohti kansalaistesi leiriä, sillä matkustaminen Jerusalemiin ilman passitta on henkensä heittäminen suotta."
"On minulla passi," vastasi ritari vetäen pergamentin esiin, "Saladinin nimellä ja sinetillä varustettu."
Saraceni kumartui maahan asti, nähdessään Egyptin ja Syrian kuuluisan sulttanin käsialan ja sinetin; ja suurella kunnioituksella paperia suudeltuaan hän painoi sitä otsaansa vastaan, ja jätti sen sitten ritarille takaisin, sanoen: "rohkea franki, sinä olet tehnyt syntiä minun ja omaa vertasi vastaan, kuin et heti tavatessamme tätä minulle näyttänyt."
"Te tulitte kohotetulla peitsellä," sanoi ritari; "jos joukko saracenejä olisi minua ahdistanut, olisi kunniani minun sallinut heille näyttää sulttanin passin, vaan yksinäiselle miehelle ei koskaan."
"Ja kumminkin yksi mies," sanoi saraceni ylävästi, "riitti matkaasi katkaisemaan."
"Tosi kyllä, urhea mahomettilainen", vastasi kristitty; "vaan harvassa sinun vertaisiasi löytyy. Tuollaiset haukat eivät lentele parvittain, ja jos sen tekevät, ei koko parvi iske yhteen ainoaan."
"Sinä ajattelet meistä oikein," sanoi saraceni, nähtävästi yhtä mielissään imarruksesta, kuin hän oli ollut pahoillaan siitä ylenkatseesta, jota europalaisen edellinen kerskaileminen oli sisältänyt; "meiltä sinun ei olisi tarvinnut peljätä mitään pahaa; vaan onni oli minulle, etten voinut sinua kaataa kun sinulla oli kuningasten kuninkaan suojeluskirja päälläsi. Todella olisi hirsipuu eli miekka ollut semmoisen rikoksen sovelias kostaja."
"Minua ilahuttaa kuulla, että sen vaikutus voipi minulle olla hyödyllinen," sanoi ritari; "sillä minulle on kerrottu, että tietä häiritsee rosvoheimot, jotka eivät pidä väliä millään, kuin tilaisuutta ryöstämiseen on tarjona."
"Sinulle on kerrottu totta, uljas kristitty," sanoi saraceni; "mutta profeetan turbanin kautta vannon, että jos noitten roistojen kautta mitään vahinkoa kärsisit, niin itse viiden tuhannen hevosen kanssa lähden sinua kostamaan; minä kaadan jokaisen heidän miehenpuolensa ja lähetän heidän naisensa niin etäiseen vankeuteen, että heidän heimokuntansa nimeä ei ikänä enään ole kuultava viidensadan peninkulman sisässä Damaskosta. Suoloja tahdon kylvää heidän kylänsä raunioille eikä elävä olento koskaan, siitä ajasta eteenpäin, ole siinä asuva."
"Kernaammin soisin, että se vaiva, jonka itse lupaatte päällenne ottaa, jalo Emiiri, tapahtuisi jonku toisen suurempi-arvoisen hengen tähden kuin minun," vastasi ritari; "vaan minun lupaukseni on taivaissa kirjotettu muistiin, seurasi tuosta hyvä tai paha, ja minun täytyy pyytää, että neuvoisitte minulle tietä tulevan yön lepopaikkaan."
"Sen," sanoi saraceni, "täytyy olla isäni teltan mustan vaipan alla."
"Tuleva yö," vastasi kristitty, "minun täytyy viettää rukouksissa ja katumuksessa erään pyhän miehen, Engaddin Theodorikin luona, joka asuu näissä erämaissa ja pyhittää elämänsä Jumalan palvelukseen."
"Sitten ainakin tahdon turvallisesti saattaa teidät sinne," sanoi saraceni.
"Se olisi kyllä mieluinen seura minulle," sanoi kristitty, "vaan tuon hurskaan isän vastainen turvallisuus voisi ehkä sen kautta joutua vaaraan; sillä kansanne julma käsi on tullut punaiseksi Herran palveliain merestä, ja sentähden me tulemme tänne haarniskoissa ja varustuksissa, miekoilla ja keihäillä, raivataksemme tien auki pyhälle haudalle ja suojellaksemme niitä valittuja pyhimyksiä ja erakoita, jotka vielä viipyvät tässä lupauksen ja ihmetten maassa."
"Nazareni," sanoi mahomettilainen, "kreikalaiset ja syrialaiset ovat tässä suhteessa paljon meistä valehdelleet, koska me vain teemme niiden käskyjen jälkeen, jotka meille antoi Abubeker Alvakel, profeetan jälkeläinen ja hänen perästä oikea-uskoisten ensimäinen johdattaja. "Menkää, Yezed Ben Sophian," hän sanoi lähettäessään tämän kuuluisan kenraalin Syriaa uskottomilta valloittamaan, "käyttäkää itseänne tappelussa kuin miehet, vaan vanhoja ja voimattomia sekä naisia ja lapsia älkää murhatko. Maata älkää hävittäkö, älkääkä turmelko viljaa eli hedelmällisiä puita; sillä ne ovat Allahn antimia. Pysykää sanoissa ja lupauksissa, kuin liiton olette tehneet, vaikkapa siitä olisi itsellenne vahinkoa. Jos tapaatte pyhiä miehiä, jotka käsillänsä tekevät työtä ja palvelevat Jumalaa erämaassa, niin niitä älkää vahingoittako, älkääkä heidän asuntoansa hävittäkö. Vaan kun tapaatte kaljupäitä, jotka ovat hivuksensa ajaneet pois, ne kuuluvat saatanan synagogaan! lyökää miekalla, tappakaa, älkää herjetkö ennenkuin ne tulevat uskovaisiksi eli veronalaisiksi." Niinkuin Kaliifi, profeetan seuralainen, on meitä käskenyt, niin olemme tehneet ja ne joita oikeutettu vainomme on surmannut, ovat vain olleet saatanan pappeja. Vaan hurskaille miehille, jotka yllyttämättä kansaa toistansa vastaan, vilpittömästi uskovat Issa Ben Mariamin1 päälle, me olemme kilpenä ja suojana; ja koska hän, jota etsitte, juuri on näitä, niin ei hän minulta muuta tule saamaan kun ystävyyttä, suosioa ja kunnioitusta, vaikka profeetan valkeus ei ole häntä ennättänyt."
"Se erakko, jonka luona aion käydä," sanoi sotaisa pyhissävaeltaja, "ei kuuloni mukaan ole pappi; vaan jos hän kuuluisi tähän voideltuun ja pyhään säätyyn, tahtoisin hyvällä peitselläni todistaa pakanoita ja uskottomia vastaan "
"Älkäämme manatko toisiamme taisteluun, veikkoseni," keskeytti saraceni; "kumpiki meistä on löytävä tarpeeksi frankeja eli mahomettiläisiä, joita vastaan käyttää sekä miekkaa että keihästä. Tätä Teodorikiä suojelee sekä turkkilaiset että arapialaiset; ja vaikka hän tavoiltansa toisinaan on vähän kummallinen, hän kuitenkin niin hyvästi käyttää itseänsä oman profeetansa seuralaisena, että hän ansaitsee hänenki suojelusta, jonka jumala lähetti "