Nämä tunteet vaivasivat häntä sitä enemmän kuin saracenin iloisuus näkyi enenevän matkan mukaan ja koska, kuta syvemmäs he tunkivat vuorten hämäriin rotkoihin, sitä kevytmielisemmäksi hänen puheensa muuttui, ja sitä kovemmaksi hänen laulunsa yltyi, kun hän huomasi puheeseen ei vastattavan. Sir Kenneth osasi kyllin itämaan kieliä, varmaan huomatakseen, että saraceni lauloi lemmen lauluja, sisältäen kaikkea sitä kauneuden tulista ylistystä, jonka suhteen itämaan runoiliat niin ylen määrin rakastavat liiottelemista ja joka siis oli varsin sopimaton niille yksitotisille, hurskaille ajatuksille, jotka Kiusauksen korpi oli omansa herättämään. Huikentelevasti kyllä saraceni myöskin lauleli viinin, tuon Persialaisten runoniekkain "juoksevan rubiinin," ylistystä ja hänen iloisuutensa viimein kävi niin vastolliseksi kristityn ritarin ajatusjuoksulle, että sir Kenneth, ellei kahdenpuolisesti tehty ystävyyden lupaus olisi esteenä ollut, luultavasti olisi ryhtynyt keinoihin saadakseen kumppalia muuttamaan nuottiansa. Ristiretkeiliästä tuntui, ikäänkuin hänellä olisi rinnallansa ollut joku iloinen, rietas paholainen, joka pauloihinsa yritti hänen sieluaan kietoa ja saattaa hänen ijankaikkista autuutansa vaaraan, synnyttämällä hänessä irstaita ajatuksia maailman hekumasta, ja niin hänen hartauttansa saastuttamalla tilaisuudessa, jolloin hänen kristitty uskonsa ja pyhissä vaeltajan lupauksensa häneltä vaativat vakaista ja katuvaista mieli-alaa. Hän oli siis isosti hämillään eikä tietänyt kuinka käyttää itseänsä; ja hänen äänensä osotti tuskallista suuttumusta, kun hän viimein vaiti-olostaan luopuen, keskeytti tuon mainion Rudpikin laulun, jossa tämä kehuu pisamia armahansa rinnoilla kauniimmiksi kuin Bokharan ja Samarkandin aarteet.
"Saraceni", sanoi ristiretkeiliä, "kuinka sokaistu oletkin ja vaikka elät väärän uskon erhetyksissä, sinun tulisi kuitenkin ymmärtää että löytyy paikkoja, jotka ovat toisia pyhemmät ja myöski senlaisia, joissa paholaisilla on tavallista suurempi voima syntisten kuolevaisten ylitse. En huoli sinulle selittää mistä kauheasta syystä tätä seutua näitä kallioita näitä luolia synkillä kaarillansa, jotka näyttävät saattavan sisimpään syvyyteen pidetään saatanan ja hänen enkeleinsä varsinaisena asuinsijana. Siinä on tyllin, että viisaat ja pyhät miehet, jotka hyvin tuntevat tämän jumalattoman seudun omaisuudet, ovat aikoja varottanut minua tämän paikan suhteen. Hillitse sentähden, saraceni, hullupäisen ja sopimattoman kevytmielisyytesi ja kiinnitä ajatuksesi aineisiin, tälle paikalle paremmin sopiviin; vaikka valitettavasti sinun hartaimmat rukouksesi vain ovat niinkuin synti ja soimaus".
Saraceni kuunteli häntä hiukan kummastuneena, ja vastasi sitten niin iloisesti ja leikillisesti, kuin hän kohteliaisuutta loukkaamatta saattoi: "Hyvä sir Kenneth, minusta tuntuu että te ilman syyttä nuhtelette matkatoverianne, taikka muuten länsimaisissa kansakunnissa aivan vähän opitaan säädyllisyyttä. Minä en ollenkaan pannut pahakseni, kun näin teidän ahmivan sianlihaa ja juovan viiniä, ja sallin teidän atriaa nauttia, jota kutsuitte kristilliseksi vapaudeksenne, sydämmessäni vain surkutellen ilkeää maistoanne. Miksi sinä sitte pahastut, jos minä kykyni mukaan koetan iloisella laulelmalla ilahuttaa ikävää matkaa? Kuinkas runoniekka sanoo: "Laulu on kuin taivahan kaste erämaan hiekalle; se vilpastuttaa matkustajan tietä".
"Ystävä saraceni", sanoi kristitty, "minä en moiti mieltymystä runouteen ja "ilostuttavaan tieteeseen", vaikka kyllä suomme niille ehkä liikanaisen sijan ajatuksissamme, kun näiden pitäisi parempiin aineisiin olla kiintyneinä. Vaan rukoukset ja pyhät virret ovat lemmen ja viinin ylistyslauluja soveliaammat, kun vaelletaan tässä Kuolemanvarjon laaksossa, täynnänsä piruja ja pahoja henkiä, jotka pyhäin miesten rukoukset ovat ihmisten olinpaikoilta karkoittaneet tänne yhtä kirotuille seuduille kuin he itse".
"Kristitty, älä puhu noin haltioista", saraceni vastasi: "sillä tiedä, että puhut miehelle, jonka suku ja kansakunta johtaa syntyperänsä siitä kuolemattomasta heimosta, jota teidän lahkolaisenne pelkäävät ja sadattavat".
"Olen kyllä uskonut", ristiretkeiliä vastasi, "että teidän sokaistulla kansalla on alkunsa itse pahasta hengestä, jonka avutta ette konsanaan olisi tätä siunattua Palestinanmaata voineet puollustaa niin lukuisia ja väkeviä Jumalan sotureita vastaan. En puhu erityisesti sinusta, saraceni, vaan ylimalkain kansastasi ja uskonnostasi. Kummallista minusta kumminkin on, ei, että sinä olet paholaisesta alkusi saanut, vaan että siitä kerskaat".
"Kenestä urhoollisimmat kerskailisivat juurtavansa alkuperänsä, jollei hänestä, joka on urhoollisin?" sanoi saraceni; "kenestä ylpeimmät johtaisivat sukunsa niin hyvin kuin pimeyden ruhtinaasta, joka kernaammin halusi voiman edessä kerrassaan kukistua kuin polvensa notkistaa hänen tahtonsa mukaan? Muukalainen, Eblistä vihattakoon, vaan peljätä häntä täytyy; ja samanlaiset kuin Eblis ovat hänen jälkeisensä Kurdistanissa."
Kertomukset velhoista ja loihtimisesta kuuluivat aikakauden uskonoppiin ja sir Kenneth kuunteli kumppalinsa tunnustusta manalaisesta syntyperästään ilman epäuskoa ja tuskin kummastellen; kuitenkin hän salaisella kammolla ajatteli tällä kauhealla paikalla olevansa miehen seurassa, joka julkisesti ilmotti tämmöiseen sukuun kuuluvansa. Vaan luonnostaan pelkäämätön, hän teki ristinmerkin ja pyysi hämmästymättä saracenia kertomaan tuosta sukupuusta, josta hän niin ylpeili. Jälkimäinen suostui kernaasti siihen.
"Tiedä sitten urhea muukalainen", sanoi hän, "että kun julma Zohauk, yksi Dshemshidin jälkeläisistä, hallitsi Persian valta-istuimella, hän teki liiton Pimeyden Valtojen kanssa, Istakharin salaisissa holveissa, jotka alkuhenkien kädet olivat kovaan kallioon hakanneet jo ammoin aikaa ennen Aatamin syntymistä. Täällä hän jokapäiväisellä ihmisveren vuodattamisella elätti kahta nälkäistä käärmettä, jotka, runoniekkain selitysten mukaan, olivat muuttuneet osaksi hänestä itsestään ja joitten ylläpidoksi hän verona nosti jokapäiväistä ihmisuhria, kunnes hänen alamaistensa loppunut kärsivällisyys yllytti muutamia heistä tarttumaan kapinanmiekkaan, niitten joukossa väkevä Rautio ja voitollinen Feridun, jotka viimein syöksivät tyrannin valta-istuimelta ja iäksi vangitsivat hänen Demavendin vuoren kauheoihin luoliin. Vaan ennenkuin tämä vapauttaminen oli tapahtunut ja kun verenhimoisen tyrannin mahtavuus oli ylimmällään, oli rosvoava orjajoukko, jonka hän oli lähettänyt ihmisiä hankkimaan jokapäiväisiksi uhriksensa, tuonut Istakharin palatsin holveihin seitsemän sisarta, niin ihmeen ihanata, että näyttivät seitsemältä paratiisin sulottarelta. Nämä seitsemän neitoa olivat erään viisaan miehen tyttäriä, jolla ei ollut muita aarteita kuin nuo kaunottaret ja viisautensa. Viimeinen ei riittänyt onnettomuutta ennustamaan ja edelliset eivät pystyneet sitä estämään. Vanhin ei ollut kahdettakymmentä vuottaan täyttänyt ja nuorin oli tuskin ennättänyt kolmannelletoista; ja he olivat siihen määrään toistensa näköiset, ettei heitä voinut muusta erottaa kuin pituudesta, joka eneni aina ijän jälkeen, jotta he olivat niiden asteiden kaltaiset, jotka saattavat paratiisin porteille. Niin viehättäviä olivat nuo seitsemän sisarta, kun he seisoivat synkässä holvissa, ilman mitään muuta pukua kuin valkosilkkiset levättinsä, että heidän sulonsa liikutti kuolemattomien sydämmiä. Ukkonen jyrisi, maa vapisi, holvin seinä halkesi ja halkeamasta ilmestyi metsästäjäksi puettu mies, jousi ja vasamat kädessä, jota kuusi hänen veljestänsä seurasi. He olivat kookkaita miehiä ja vaikka tumma-ihosia, kuitenkin kauniit katsella; vaan heidän silmillänsä oli pikemmin kuolleitten kuumotus kuin se valo, joka eläväin silmäluomien alta loistaa. "Zeineb", sanoi joukon johtaja ja puhuessaan hän tarttui vanhimman sisaren käteen, ja äänensä oli hellä, hiljainen ja alakuloinen "minä olen Cothrob, manalaisen maailman kuningas ja Dshinnistanin ylin herra. Minä ja veljeni olemme niitä olentoja, jotka, puhtaasta alkutulesta luotuina, emme edes Kaikkivaltiaan käskystä huolineet kunniaa osottaa multapaakulle, jota kutsuttiin Ihmiseksi. Sinä olet ehkä kuullut meitä sanottavan julmiksi, armahtamattomiksi ja häijyiksi. Se on väärin. Me olemme luonnosta siivoja ja jalomielisiä; ainoastaan silloin kostonhimoisia kuin meitä loukataan, ja julmia kuin meitä solvataan. Me olemme niille uskolliset, jotka meihin luottavat; ja me olemme kuulleet isäsi, viisaan Mithraspin huudot, hän joka taitavasti palvelee ei ainoastaan Hyvyyden alkuperää, vaan myöskin sitä jota nimitetään Pahan lähteeksi. Te ja teidän sisarenne olette kuoleman kynnyksellä; vaan antakaa jokainen meille hivuksen soreoista palmikoistanne uskollisuuden merkiksi, ja me viemme teidät täältä monen peninkuorman päähän turvalliseen paikkaan missä voitte uhitella Zohaukia ja hänen palvelioitansa!" Uhkaavan kuoleman pelko, sanoo runoilia, on kuni profeeta Aaronin sauva, joka kaikki muut sauvat nieli, kuin ne kuningas Pharaon edessä käärmeeksi muuttuivat; ja persialaisen viisaan tyttäret pelkäsivät vähemmän kuin muut haltiain kosimista. He antoivat ne alamaisuuden merkit, jotka Cothrob oli vaatinut, ja silmänräpäyksessä sisaret kuljetettiin lumottuun linnaan Tugrut vuorilla Kurdistanissa eikä kenenkään kuolevaisen silmä heitä sen kovemmin ole nähnyt. Vaan aikojen kuluessa henkien linnan läheisyydessä nähtiin seitsemän nuorukaista, jotka kunnostivat itsensä metsästyksessä ja tappeluissa. He olivat iholtansa tummempia sekä pitempiä, uljaampia ja rohkeampia kuin toiset Kurdistanin laaksoissa asuvaiset; ja he ottivat itselleen vaimoja ja tulivat esi-isiksi Kurdilaisten seitsemälle heimokunnalle, joitten urhoollisuus on tunnettu yli mailman".
Kummastuksella kuunteli kristitty ritari tuota outoa kertomusta, josta vielä löytyy jälkiä Kurdistanissa, ja vastasi hetken mietittyään: "todellakin, saraceni, te olette puhuneet oikein syntyperäänne peljättäköön ja vihattakoon, vaan ylenkatsoa sitä ei voida. Nyt en enää kummastele jäykkää pysymystänne väärässä uskossa, kun se epäilemättä kuuluu siihen pirulliseen mielenlaatuun minkä olette perineet esi-isiltänne, noilta manalaisilta metsästäjiltä, jommoisiksi heitä olette kuvailleet, ja joka pakottaa enemmän valhetta kuin totuutta rakastamaan; enkä enää ihmettele, että mielenne kiihtyi ja riemastui, ja puhkesi ilmi lauluihin ja säveliin, kun lähenitte paikkoja, missä pahat henget olostavat, sillä siitä täytyi teissä herätä yhtä iloisia tunteita, kuin muut tuntevat, lähestyessään maallisten esi-isäinsä kotiseutuja".
"Isäni parran kautta, luulenpa sinun olevan oikeassa", sanoi saraceni enemmän mielissään kuin harmistuneena siitä avosydämisyydestä, millä kristitty oli mietteitään lausunut; "sillä vaikka profeeta siunattu olkoon hänen nimensä! meihin on kylvänyt paremman uskon siemenen kuin minkä esi-isämme oppivat Tugrutin lumotuissa linnasaleissa, emme kuitenkaan, toisten mahomettiläisten tavalla, ole kerkeät kiroomaan niitä ylhäistä ja mahtavia alkuhenkiä, joista johdamme syntyperämme. Nämät haltiat, toivomme ja uskomme jälkeen, eivät ole kotonaan kadotettuja, vaan ovat yhä koettelemuksen tiellä ja voivat vielä saada rangaistusta taikka palkintoa. Vaan jättäkäämme nämät molloille ja imameille. Siinä on kyllin, että mitä olemme koranista oppineet, ei meissä ole kokonaan hävittänyt kunnioitusta näitä henkiä kohtaan ja moni meistä vielä, esivanhempaimme muinoisen uskon muistoksi, laulelee runoja semmoista kuin tämä".
Näin sanoen hän alkoi laulaa runoa, jonka kieli ja runomitta olivat vallan vanhanaikaiset, ja jonka muutamat ovat luulleet sepitetyksi joiltakuilta Ahrimanin, pahuuden synnyn, palvelioilta.
Nämä värssyt olivat ehkä hilpeä kyhäelmä joltakin puoleksi-valistuneelta filosofilta, joka tuossa kuvailtussa Ahrimanin jumaluudessa vain tunnusti siveellisen ja luontoperäisen pahuuden voiton; vaan sir Kennethin, Leopartin ritarin, mieleen ne tekivät ihan toisen vaikutuksen; ja laulettuina henkilöltä, joka vastikään kerskailemalla oli maininnut syntyperäänsä haltioista, ne soivat hänen korvissaan itse paholaisen ylistysvirreltä. Tuonlaista sadatusta kuullessaan juuri samassa korvessa, jossa saatana oli saanut kuritusta kärsiä, kun vaati kunnioitusta, mietti ritari mielessään, josko äkillinen eroaminen saracenista riittäisi osottamaan hänen inhotustansa, taikka jos ei hänen ristiretkeiliävalansa pikemmin pakottanut häntä paikalla vaatimaan pakanata taisteloon ja jättämään uskottoman ruumiin erämaan eläinten ruuaksi, kun odottamaton ilmestys äkkiä käänsi hänen huomion puoleensa.
Ilta oli jo tulemaisillaan, vaan hämärä kuitenki vielä salli ritarin huomata, etteivät he kauvemmin saracenin kanssa kulkeneet yksinään vuoristossa, vaan että heitä tarkkaan seurasi eräs tavallista pitempi ja varsin laiha olento, joka hyppeli kallioiden ja pensikkoiden yli niin vikkelästi, että hän hurjan ja viluisen ulkomuotonsa ohessa ritarin mieleen johdatti niitä fauneja ja metsänhaltioita, joitten kuvia tämä oli vanhoissa Roman templeissä nähnyt. Kun skotlantilainen sydämensä yksinkertaisuudessa ei koskaan hetkeksikään ollut epäillyt, että nämä muinaisten Romalaisten jumalat olivat olleet todellisia perkeleitä, niin hän nytkin vakaasti uskoi, että saracenin jumalaton laulu oli kutsunut jonku manalan hengen esiin.
"Vaan mitä se minuun kuuluu?" sanoi rohkea sir Kenneth itsekseen; "kukistukoon paholainen palvelioineen!"
Hän ei kuitenkaan pitänyt tarpeellisena samalla tavoin suoraan vaatia kahta vihollista taisteluun kuin hän arvelematta olisi yhdelle tehnyt. Hänen kätensä oli tarttunut sotanuijaan ja lähellä oli, että pahaa aavistamaton saraceni, palkaksi persialaisesta runostaan, olisi saanut aivonsa maahan lennätetyksi, mitään syytä siihen kuulematta; vaan skotlantilainen ritari pelastui tekemästä jotain, joka olisi ollut musta pilkku hänen vaakunakilvessään. Tuo haahmo, jota hän hetken aikaa oli silmällä pitänyt, oli ensin näyttänyt urkkivan heidän tietänsä piilotellen itseään kallioiden ja pensaitten taa ja hyvin taitavasti hyväkseen käyttäen koleikkoa maata, jonka poikki hän hämmästyttävällä notkeudella kulki. Viimein juuri kuin saraceni hetkeksi vaikeni, tuo olento joka osotti olevansa pitkä, vuohennahkoihin puettu mies, hypähti keskelle polkua, tarttui molemmin käsin saracenin suitsiin ja työnnälti jaloa ratsua niin kovasti taaksepäin, jotta hevonen jaksamatta kärsiä sitä tapaa, jolla tuo äkillinen ryntäjää painoi pitkävartisia kuolaimia ja poskivitjoja, jotka itämaiseen tapaan olivat paksuja rautarenkaita, karkasi pystyyn ja viimein kaatui seljälleen isäntänsä päälle, joka kuitenki heittäymällä syrjään pelasti itsensä musertumasta.
Nyt päällekarkaaja siirti kouransa hevosen suitsista ratsastajan kurkkuun, heittäysi poikivan saracenin päälle ja vaikka tämä oli nuorempi ja ketterämpi, piti häntä allaan, kietoen pitkät käsivartensa vankinsa ympäri, joka puoleksi naurahtaen puoleksi vihastuneena huusi: "Hamako huppana päästä irti näin pitkälle ei oikeutes riitä päästä irti, eli käytän puukkoani".
"Puukkoasi uskoton koira!" sanoi vuohennahkainen olento; "pidä se luonasi jos voit!" ja samassa hän väänsi aseen saracenin kädestä ja heilutteli sitä hänen päänsä yli.
"Auta nazareni!" Shirkohf huusi, nyt todella peljästyneenä; "auta, muutoin Hamako minut murhaa!"
"Murhaa sinut?" vastasi erämaan asukas; "niin, kuoleman kyllä olisit ansainnut, kun jumalattomina kiitosvirsillä ylistelet, ei väärää profeetaa ainoastaan, joka on paholaisen edellusmies, maan myöskin itse pahuuden syntyperää."
Kristitty ritari oli tähän saakka hämmästyksestä jähmistyneenä katsellut tätä ottelua, joka tapahtui ja päättyi niin isosti vastoin kaikkia hänen arveluitansa. Kuitenkin hän viimein hoksasi, että hänen kunniansa vaati häntä astumaan kaadetun kumppaninsa hyväksi väliin, ja hän puhutteli sentähden vuohennahkoihin puettua voittajaa seuraavalla tavalla:
"Kuku lienetki, joko hyvä vai paha, niin tiedä että minä tätä nykyä olen vannonut ollakseni uskollinen kumppani saracenille, jota allasi pitelet, ja sentähen kehotan sinua päästämään häntä ylös jaloilleen, taikka minun täytyy hänen puolesta sinun kanssa taistella".
"Ja sovelias tappelu se olisi", vastasi Hamako, "kun ristiretkeiliä ryhtyisi ristimättömän koiran puolesta taistelemaan oman pyhän uskonsa tunnustajan kanssa! Oletko tullut erämaahan Puolikuun puolesta sotimaan Ristiä vastaan? Kyllä olet kelpo Jumalan sotilas, kun kuuntelet niitä, jotka veisaavat saatanan ylistystä!"
Näin puhuessaan hän kumminkin nousi ylös, ja antaen myös saraceninin nousta, jätti tälle takaisin handsharin eli väkipuukon.
"Sinä näet kuinka suureen vaaraan uhkarohkeutesi on sinun saattanut," jatkoi vuohennahka nyt kääntyen Shirkohfiin, "ja kuinka heikkoin välikappalten kautta harjaantunut taitavuutesi ja kiitetty sukkeluutesi voipi tyhjäksi rauveta, kun taivas niin tahtoo. Varo siis itseäsi, oi Ilderim; sillä tiedä että, ellei syntymätähdessäsi olisi tuota välkähystä, joka Jumalalle otolliseen aikaan sinusta lupaa jotain hyvää ja armollista, emme ennen olisi toisistamme eronneet, kuin olisin rikkirepinyt sen kurkun, joka äsken lauleli herjauksia".
"Hamako", sanoi saraceni, vähintäkään suuttumusta osottamatta tuosta kiivaasta puheesta ja vielä kiivaammasta päällekarkauksesta, jota hän äsken oli saanut kokea, "minä pyydän sinua, hyvä Hamako, vasta varovaisemmin pysymään oikeusrajojasi rikkomatta; sillä vaikka hyvänä mahomettiläisenä pidän arvossa niitä, joilta Jumala on tavallisen ihmisjärjen ottanut pois lahjottaaksensa heille profeetallisen hengen, en sentään suvaitse kenenkään kättä hevoseni ohjaksissa entä itseni päällä. Haastele siis halusi mukaan, minulta sinun ei tarvitse mitään peljätä; vaan kokoa kumminkin kyllin järkeä ymmärtääksesi, että jos vielä kerran minua kohtaan väkivaltaa käytät, niin hakkaan karvaisen pääkallosi laihoilta hartioiltasi. Ja sinulle, ystävä Kenneth", hän lisäsi, hevosensa selkään nousten, "täytyy minun sanoa, että kumppalina erämaassa kernaammin odotan ystävällisiä töitä kun kauniita sanoja. Jälkimäisiä olet minulle kyllin antanut; vaan parempi olisi ollut, jos joutusammin olisit minua auttanut taistelussani tuon Hamakon kanssa, jota hulluudessaan miltei ollut henkeäni viedä".