Ivanhoe - Вальтер Скотт 10 стр.

Toivioretkeläinen säpsähti ja käännähti juutalaiseen päin.

»Mikä paholainen johdatti sellaisen arvelun päähäsi?» kysyi hän kiivaasti.

»Samantekevää», hymyili juutalainen, »kun se vain on totta. Ja yhtä hyvin kuin osasin arvata halunne, voin myös täyttää sen.»

»Mutta ajattelehan», vastasi toivioretkeläinen, »tätä säätyäni, pukuani, toiviovalaani!»

»Kyllä teidät kristityt tunnen», sanoi juutalainen, »ja tiedän, että jalosukuisimmatkin teistä joskus ottavat sauvan käteensä ja virsut jalkaansa taikauskoisessa katumuskiihkossaan ja vaeltavat jalkaisin käydäkseen kuolleitten ihmisten haudoilla.»

»Älä rienaa, juutalainen», sanoi toivioretkeläinen ankarasti.

»Suokaa anteeksi», sanoi juutalainen, »nuo sanat lausuin ajattelemattomuudessa. Mutta te virkoitte eilen illalla ja tänä aamuna pari sanaa, jotka piikivestä iskettyjen kipinäin lailla ilmaisivat, mitä metallia te olette. Ja tuon toivioretkeläiskaavun alla piilevät ritarin kultaiset vitjat ja kannukset. Minä näin niiden välkähtävän, kun aamulla kumarruitte vuoteeni yli.»

Toivioretkeläinen ei saattanut olla nauramatta. »Jos sinun pukineesi, Iisak, tarkastettaisiin yhtä uteliain silmin», sanoi hän, »niin mitähän niistä löytyisikään?»

»Riittää jo tästä», virkkoi juutalainen kalveten; ja ottaen kiireesti esiin kirjoitusneuvonsa, ikäänkuin lopettaakseen pitemmät puheet alkoi muulinsa selästä laskeutumatta kirjoittaa paperipalaselle, käyttäen keltaista lakkiansa pöytänä. Saatuansa hepreankielisen kirjeensä valmiiksi hän antoi sen toivioretkeläiselle ja sanoi: »Leicesterin kaupungissa kaikki ihmiset tuntevat Kirjath Jairamin, rikkaan juutalaisen Lombardiasta. Viekää hänelle tämä kirje hänellä on myytävänä kuusi milanolaista haarniskaa, joista huonoinkin kelpaisi vaikka kruunupäälle, ja kymmenen oivaa ratsua, joista huonoinkin kelpaisi kuninkaan ratsastaa, vaikka hänen olisi taisteltava valtaistuimestaan. Näistä saatte valita mieleisenne, ja lisäksi kaikkea, mitä muuta turnajaisia varten tarvinnette. Turnajaisten jälkeen tuotte kaikki eheänä takaisin jollei teillä ole varaa maksaa niiden hintaa omistajalle.»

»Mutta, Iisak», sanoi toivioretkeläinen hymyillen, »tiedätkö, että turnajaisissa satulastaan heitetyn ritarin aseet ja ratsu jäävät voittajan saaliiksi? Voisihan minua kohdata kova onni, niin että menettäisin, mitä en kykenisi korvaamaan enkä maksamaan.»

Juutalainen näytti hiukan tyrmistyvän kuullessaan tämän mahdollisuuden; mutta rohkaisten mielensä hän vastasi kiireesti: »Ei ei ei!  Se on mahdotonta!  En tahdo ajatellakaan sellaista. Meidän Isämme on siunaava teitä. Teidän peitsenne on oleva voimallinen kuin Mooseksen sauva.»

Näin sanoen hän aikoi kääntää muulinsa pään poispäin, mutta nyt toivioretkeläinen vuorostansa tarttui hänen mekkoonsa. »Maltahan, Iisak, et tiedä vielä koko vaaraa. Mahdollista on, että hevonen saa surmansa, haarniska rikkoutuu pilalle sillä en aio säästää hevosta enempää kuin itseänikään. Sitä paitsi eivät sinun heimolaisesi anna mitään ilmaiseksi; jotakin on niiden käytöstäkin maksettava.»

Juutalainen vääntelehti satulassa, ikäänkuin vatsaa olisi nipistänyt. Mutta hänen paremmat tunteensa saivat voiton niistä, jotka olivat hänelle tavallisimmat. »Ei se tee mitään», sanoi hän, »ei se tee mitään antakaa minun mennä. Jos vahinko sattuu, ei se maksa teille mitään jos käyttövuokrasta tulee kysymys, niin Kirjath Jairam antaa sen anteeksi sukulaisensa Iisakin tähden. Jääkää hyvästi!  Mutta kuulkaa sentään, hyvä nuorukainen», lisäsi hän vielä kääntyen takaisin, »älkää käykö liian hurjasti tuohon turhanaikaiseen melskeeseen en sano sitä sillä, että hevonen ja haarniska joutuvat vaaraan, vaan oman henkenne ja jäsentenne tähden.»

»Suur' kiitos varoituksestasi», vastasi toivioretkeläinen taas hymyillen. »Aion kursastelematta käyttää hyväkseni avustustasi, ja hullusti minun käy, jollen sitä sinulle joskus palkitse.»

He erosivat ja lähtivät kumpikin eri tietä Sheffieldin kaupunkiin.

SEITSEMÄS LUKU

Englannin kansan tila tähän aikaan oli sangen surkea. Rikhard-kuningas oli vankina vieraalla maalla, petollisen ja julman Itävallan herttuan vallassa. Ei ollut varmuutta edes siitä, missä linnassa häntä pidettiin, ja hänen kohtalostaan oli vain hyvin hämärä tieto suurimmalla osalla hänen alamaisiaan, jotka sillä välin olivat alttiina alivaltiaitten kaikenkaltaiselle sorrolle.

Prinssi Juhana oli liitossa Ranskan kuninkaan Filipin, Leijonamielen verivihollisen kanssa ja koki kaikin keinoin yllyttää Itävallan herttuaa pitämään yhä edelleen vankina Rikhard-veljeään, jolle hän kuitenkin oli kiitollisuudenvelassa niin monista suosionosoituksista. Sillä välin hän koetti kartuttaa puoluettansa kotimaassa, jonka valtaistuinta hän aikoi, kuninkaan kuoltua, ryhtyä kiistämään lailliselta perijäitä, Bretagnen herttualta Arthurilta, joka oli Juhanan vanhemman veljen, Gottfried Plantagenetin poika. Tämän vallananastuksen hän, niinkuin tiedetään, sittemmin suorittikin. Ollen luonteeltaan kevytmielinen, irstas ja kavala, oli Juhanan helppo saada puolellensa kaikki ne, joilla oli syytä pelätä Rikhardin rangaistusta hänen poissaollessaan tehdyistä pahoistatöistä, samoinkuin myös koko se suuri »laittomien uskalikkojen» parvi, joka ristiretkiltä oli palannut kotimaahan täysin harjaantuneena kaikkiin Itämaiden paheisiin, omaisuus mitättömiin huvenneena ja luonne paatuneena ja joka sisällisistä melskeistä toivoi itselleen runsasta saalista.

Näitä yleisen surkeuden ja huolen aiheita lisäsivät vielä monilukuiset henkipatot, jotka läänitysylimystön sorrosta ja metsästyslakien ankarasta soveltamisesta epätoivoon yltyneinä keräytyivät suuriksi rosvoparviksi, pitäen vallassaan metsiä ja autiomaita ja uhmaillen kaikkia tuomioistuimia ja viranomaisia. Vieläpä aatelisherratkin, kukin lujassa linnassaan halliten ja tekeytyen omilla alueillaan itsevaltiaiksi pikkukuninkaiksi, pitivät palveluksessansa joukoittain melkein yhtä väkivaltaisia, laista välittämättömiä miehiä kuin julkirosvot. Näiden seuralaisjoukkojensa elättämiseksi sekä ylellisen, komean elämänsä kustantamiseksi aatelisherrojen täytyi mitä raskaimmilla korkoehdoilla lainata rahaa juutalaisilta. Nämä korot kalvoivat heidän tiluksiaan niinkuin syöpä ruumista, eikä parantumisesta ollut juuri toivoa muuten kuin siinä tapauksessa, että olosuhteet antoivat heille tilaisuuden vapautua veloistaan harjoittamalla jotakin laitonta väkivaltaa velkojia kohtaan.

Tämän onnettoman asiaintilan aiheuttamien moninaisten rasitusten alla Englannin kansa jo nytkin kipeästi kärsi, ja tulevaisuuteen nähden oli sillä kaameat syyt pelätä vielä pahempaa. Kurjuuden kukkuraksi levisi vaarallinen tarttuva kulkutauti ympäri maan, ja saaden yllykettä alaluokan siivottomuudesta, huonosta ravinnosta ja kurjista asunnoista, riisti manan maille monia, joiden kohtalo jälkeenjääneiden mielestä tuntui miltei kadehdittavalta, se kun vapautti heidät edessä olevilta kovilta ajoilta.

Aivan kuin tämän äärettömän kurjuuden vastapainona vetivät turnajaiset, silloisen aikakauden komeimmat juhlat, köyhän niin hyvin kuin rikkaan, halpasäätyisen yhtä hyvin kuin aatelismiehen kaiken halun ja huomion puoleensa, samaten kuin Espanjassa härkätaistelut houkuttelevat nälkään nääntyvän Madridin kaupungin asukkaan, jolla ei ole ropoakaan ruoan ostoon, hukuttamaan huolensa katselemisen jännitykseen ja riemuun. Tämmöisistä leikeistä eivät nuoret eivätkä vanhat malttaneet pysyä poissa, vaikka kuinka tärkeät työt tai miten raukea ruumis hyvänsä olisi ollut esteenä. Erittäinkin tulivat nyt Ashbyssä, Leicesterin kreivikunnassa pidettävät turnajaiset vetämään yleisen huomion puoleensa, sillä kaikkein kuuluisimpien sotasankarien piti siellä taistella itsensä prinssi Juhanan silmien alla, jonka sanottiin saapuvan sinne juhlan kunniaksi. Ääretön paljous kaikensäätyistä kansaa oli siis kokoontunut määräpäivän aamuna taistelupaikalle.

Aivan kuin tämän äärettömän kurjuuden vastapainona vetivät turnajaiset, silloisen aikakauden komeimmat juhlat, köyhän niin hyvin kuin rikkaan, halpasäätyisen yhtä hyvin kuin aatelismiehen kaiken halun ja huomion puoleensa, samaten kuin Espanjassa härkätaistelut houkuttelevat nälkään nääntyvän Madridin kaupungin asukkaan, jolla ei ole ropoakaan ruoan ostoon, hukuttamaan huolensa katselemisen jännitykseen ja riemuun. Tämmöisistä leikeistä eivät nuoret eivätkä vanhat malttaneet pysyä poissa, vaikka kuinka tärkeät työt tai miten raukea ruumis hyvänsä olisi ollut esteenä. Erittäinkin tulivat nyt Ashbyssä, Leicesterin kreivikunnassa pidettävät turnajaiset vetämään yleisen huomion puoleensa, sillä kaikkein kuuluisimpien sotasankarien piti siellä taistella itsensä prinssi Juhanan silmien alla, jonka sanottiin saapuvan sinne juhlan kunniaksi. Ääretön paljous kaikensäätyistä kansaa oli siis kokoontunut määräpäivän aamuna taistelupaikalle.

Näky oli tavattoman värikäs. Noin puolentoista virstan päässä Ashbyn kaupungista levisi metsän reunassa avara kenttä, jota peitti mitä hienoin, ihanin vihreä nurmikko. Toiselta puolen sitä rajoitti metsä, toiselta hajallaan seisovat tammipuut, joista muutamat olivat äärettömän kookkaat. Tämä kenttä, joka oli ikäänkuin varta vasten muodostettu sotaleikkiä varten, vietti joka puolelta tasaista keskustaa kohti, missä sataviisikymmentä syltä pitkä ja puolta sen vertaa leveä alue oli vahvalla aitauksella erotettu taistelutantereeksi. Aitaus oli rakennettu suorakaiteen muotoon; kulmat olivat kuitenkin paljon pyöristetyt, katsojain mukavuuden vuoksi. Taistelijat pääsivät sisään kahdesta aukosta, pohjois- ja eteläpäästä. Ne oli suljettu vahvoilla puuporteilla ja olivat niin leveät, että kaksi miestä mahtui rinnakkain niistä ratsastamaan. Kummallakin portilla seisoi kaksi airutta, joilla oli seuranaan kuusi torvensoittajaa, kuusi ala-airutta ynnä melkoinen joukko sotamiehiä. Heidän oli määrä valvoa järjestystä ja tutkia sotaleikkiin pyrkijöiden ritarinarvoa.

Lähellä eteläistä porttia, missä maa kohosi korkeammaksi penkereksi, seisoi viisi punaisilla ja mustilla lipuilla koristettua komeaa telttaa, taisteluun vaativat ritarit olivat näet valinneet nuo värit omiksensa. Samanväriset olivat myös telttojen köydet. Jokaisen teltan eteen pystytetyssä paalussa riippui siinä majailevan ritarin kilpi, ja oven vieressä seisoi hänen asemiehensä, metsäläisvaatteissa tai muussa erikoislaatuisessa puvussa, kukin isännän makua noudattaen tai siitä riippuen, minkälaista osaa isäntä tässä tilaisuudessa tahtoi näytellä. Keskimmäisen teltan, jota pidettiin kunniapaikkana, oli Brian de Bois-Guilbert saanut. Kaikissa ritarillisissa aseleikeissä mainetta niittäneenä sekä myös niiden ritarien hyvänä tuttavana, joiden kustannuksella turnajaisia pidettiin, hän oli helposti päässyt vaatijaritarien kumppaniksi; olivatpa nämä vielä lisäksi valinneet hänet päällikökseen ja johtajakseen, vaikka hän vasta aivan äskettäin oli joukkoon liittynyt. Hänen telttansa toisella puolella sijaitsivat Reginald Front-de-Boeufin ja Rikhard de Malvoisinin majat; toisella puolella liehuva lippu oli Hugo de Grandmenilin, korkeasukuisen naapuriparonin, jonka isä oli Wilhelm Valloittajan ja hänen poikansa Wilhelm Punatukan aikana ollut Englannin ylituomarina. Viidennessä teltassa asui Ralf de Vipont, Pyhän Johanneksen ritaristoon kuuluva herra, jolla vanhastaan oli muutamia tiluksia Heath-nimisellä paikkakunnalla, lähellä Ashbyn kaupunkia. Portista kävi tasavietteinen, viisitoista kyynärää leveä kuja ylös penkerelle, jolla teltat seisoivat. Molemmin puolin tätä kujaa oli vahva seiväsaita; samaten myös oli telttojen edusta varustettu, ja joka paikassa seisoi sotamiehiä vartioimassa.

Taistelutantereen pohjoisellekin portille johti samanlainen, viidentoista kyynärän levyinen kuja, ja sen päässä oli avara, aidattu tarha niitä ritareita varten, jotka tarjoutuisivat taistelemaan vaatijaritareita vastaan. Vielä taempana näkyi telttoja, joissa oli tarjona kaikenlaisia virvokkeita taistelijain varalle. Siellä myös oli aseseppiä, hevosenkengittäjiä ynnä muita palvelijoita valmiina antamaan apuaan tarvittaessa.

Kilpatantereen aitauksen ulkopuolelle oli rakennettu lavoja, jotka olivat juhlaa varten peitetyt verhoilla ja matoilla ja varustetut istumapatjoilla turnajaisiin saapuvia aatelisnaisia ja herroja varten. Näiden lavojen ja aitauksien välinen ahdas sola oli varattu vapaita talonpoikia ynnä muita sellaisia katsojia varten, jotka olivat alhaista kansaa hiukan parempia; se vastasi tavallaan meidän teatterimme permantopaikkoja. Muu sekalainen seura sijoittautui vartavasten rakennetuille suurille turvelavoille, joilta he, maaperän ollessa ylöspäin kohoava, saattoivat katsella edessä olevien lavojen yli ja hyvin nähdä koko kentän. Sadottain ihmisiä istui sitäpaitsi kentän ympärillä kasvavien puiden latvoissa, ja olipa vähän edempänä olevan kyläkirkon kattokin täpötäynnä uteliasta väkeä.

Ei ole nyt enää mitään muuta yleisistä laitoksista mainitsematta, kuin että tantereen itäisen reunan keskipalkoilla oleva lava,  siis juuri sillä kohdalla, missä taistelijain piti hyökätä toisiansa vastaan,  oli rakennettu muita korkeammaksi, komeammin koristettu sekä varustettu eräänlaisella kunniaistuimella ja telttakatoksella, johon kuninkaallinen vaakuna oli kuvattu. Koreapukuisia asemiehiä, hovipoikia ynnä jousimiehiä seisoi kunniapaikan ympärillä, joka oli varattu prinssi Juhanalle ja hänen seurueelleen. Vastapäätä kuninkaallista lavaa oli läntiselläkin puolella samanlainen, yhtä korkea. Se oli vielä loistavammin koristettu, vaikkei niin kalliisti kuin prinssin lava. Kokonainen parvi nuoria aatelispoikia ja tyttöjä, kauneimmat mitä oli löydetty, kaikki vihreän- ja punaisenkirjavissa, eriskummallisissa puvuissa, ympäröi tätä kunniaistuinta, joka oli samoin värein koristettu. Keskellä lippuja ja viirejä, joihin oli kuvattu haavoitettuja sydämiä, jousia viinineen ynnä muita tavallisia Cupidon voittojen vertauskuvia, nähtiin loistavin värein maalattu otsakevyö; siitä katsojat saivat tietää, että tämä sija oli varattu »à la Royne de la Beaulté et des Amours» (Kauneuden ja Rakkauden kuningattarelle). Mutta kuka täksi kuningattareksi tällä kertaa valittaisiin, sitä ei kukaan vielä voinut tietää.

Kaikensäätyiset katsojat alkoivat nyt riidellen ja rähisten tunkeutua esille ja hakea itselleen paikkoja, ja suuri oli kiista etuoikeutetuista sijoista. Osan riidoista sotamiehet kursailematta ratkaisivat, käyttäen pertuskainsa varsia sekä miekkojensa ponsia tehokkaina todistuskeinoina vastaanhangoittelijoita kohtaan. Jos sitä vastoin korkeampisukuisten henkilöiden vaatimukset olivat ristiriitaisia, tulivat kiistoja ratkaisemaan airuet tai molemmat turnausmarskit, Wilhelm de Wyvil ja Tapani de Martinval, jotka kiireestä kantapäähän asti rautavaruksiin puettuina ratsastelivat edestakaisin tantereen aitausta pitkin, valvomassa järjestystä katsojajoukossa.

Vähitellen täyttyivät lavat ritareilla ja aatelisherroilla, jotka olivat rauhanpuvuissansa. Heidän pitkien, tummanväristen viittainsa rinnalla loistivat naisten kirjavat, heleänväriset puvut sitä komeampina. Naisia muuten oli saapunut tätä taistelua katsomaan paljon enemmän kuin miehiä, vaikka olisi luullut sen olevan niin veristä ja vaarallista, ettei siitä olisi voinut olla huvia heidän sukupuolellensa. Lavojen ja aitauksenkin väli tuli pian täyteen varakkaita, vapaita talonpoikia sekä porvareita. Karttuipa sinne myös halvempia aatelismiehiä, semmoisia, jotka olivat liian kainoja tai liian köyhiä tai joiden aatelisoikeudet olivat epäiltävää laatua, niin että he eivät rohjenneet pyrkiä korkeammille sijoille. Näiden kesken tietysti tiheimmin syttyi riitoja etusijoista.