Täten ilmaistuaan tahtovansa valita verettömän taistelutavan, ratsastivat ritarit takaisin omalle puolellensa tannerta ja asettuivat siellä yhteen riviin. Vaatijaritarit puolestaan riensivät ulos teltoistaan, nousivat satulaan, ratsastivat alas penkereeltä, Brian de Bois-Guilbert etunenässä, ja asettuivat riviin sellaiseen järjestykseen, että itsekukin tuli olemaan vastapäätä sitä ritaria, joka oli koskettanut hänen kilpeensä.
Nyt törähtivät sarvet ja torvet; sen jälkeen taistelijat törmäsivät täyttä neliä yhteen, ja niin paljon suurempi oli vaatijaritarien taito tai onni, että Bois-Guilbertin, Malvoisinin ja Front-de-Boeufin vastustajat heti vierähtivät maahan. Grantmenilin vastustaja väistyi siksi syrjään suorasta suunnasta, että hänen peitsensä ei sattunut, niinkuin sen olisi pitänyt, vihollisen kypäräharjaan tai kilpeen, vaan kääntyi pitkittäin ja katkesi Grantmenilin rintaan. Tätä tapausta pidettiin vielä häpeällisempänä, kuin jos taistelija syöstiin maahan; sillä jälkimmäinen seikka saattoi tapahtua vahingossa, mutta peitsen väistyminen osoitti taitamattomuutta hevosen ja aseen käytössä. Ainoastaan viides ritari tuotti kunniaa puolueelleen; hän selviytyi eheänä taistelustaan johanniitta-ritarin kanssa. Molempien peitset olivat katkenneet, kummankaan silti pääsemättä voitolle.
Kansan melu, airueitten ylistyshuudot ja torvien toitotus julistivat voittajain kunniaa ja voitettujen vastoinkäymistä. Edelliset palasivat telttoihinsa; jälkimmäiset puolestaan, niin pian kuin kykenivät nousemaan jaloillensa, läksivät häpeissään ja alakuloisina pois tantereelta. Heidän hevosensa sekä varusteensa olivat turnaussääntöjen mukaan joutuneet voittajain saaliiksi; ne piti siis lunastettaman hinnasta, josta oli sovittava voittajain kanssa. Vain viides heistä viipyi vielä vähän aikaa tantereella ja sai lähtiessään katsojilta kaikuvia ylistyshuutoja, joita kuullessaan hänen voitetut kumppaninsa tunsivat tietysti häpeänsä sitä katkerammin.
Toinen ja kolmaskin ritariparvi tarjoutui nyt vuorostaan taisteluun. Heillä oli joskus parempi onni; mutta ylimalkaan onni pysyi kallistumatta vaatijaritarien puolella. Näistä ei yksikään ollut kaatunut maahan eikä syössyt peistään syrjään, jotka vastoinkäymiset sitä vastoin joka kerta kohtasivat eräitä heidän vastustajistaan. Tämä vaatijaritarien horjumaton onni näytti suuresti masentavan pohjoispuoliseen tarhaan kokoontuneen joukon rohkeutta. Vain kolme ritaria ilmaantui neljännellä kerralla, ja hekin, välttäen Bois-Guilbertiä ja Front-de-Boeufiä, koskettivat peitsellään kolmen muun vaatijan kilpiä, jotka eivät olleet osoittaneet aivan yhtä suurta voimaa ja taitoa. Mutta tämäkään varovaisuus ei taivuttanut onnea toiselle puolelle: vaatijaritarit pääsivät sittenkin voitolle. Yksi vastustajista syöstiin maahan, ja molempien toisten pistot pettivät, niin etteivät peitset osuneet kilpeen eikä kypärään.
Tämän neljännen taisteluvuoron perästä kului pitkä loma-aika. Näyttipä siltä kuin ei enää olisi ketään taisteluun halukasta. Katsojajoukoista kuului tyytymättömyyden murinaa. Sillä vaatijaritareista olivat Malvoisin sekä Front-de-Boeuf käytöksensä vuoksi vihatut; muut puolestaan, lukuunottamatta Grantmenilia, olivat muukalaisia ja siitä syystä vastenmieliset kansalle.
Kaikkein katkerimmin kiehui tämä yleinen mielipaha Cedrik Saksilaisen sydämessä; sillä jokainen voitto, jonka normannilaiset vaatijaritarit olivat saaneet, oli Englannin kunnianloukkaus. Itse hän ei ollut nuoruudessaan harjaantunut ritarileikkeihin, vaikka hän kyllä monessa tilaisuudessa, missä hänen saksilaisten esi-isäinsä aseita sopi käyttää, oli osoittautunut urhoolliseksi, virkuksi soturiksi. Levottomana hän katsoi nyt Athelstaniin, joka oli perehtynyt sen ajan ritarillisiin harjoituksiin. Näkyi selvästi, että vanhus olisi ollut hyvillään, jos hänen sukulaisensa olisi yrittänyt riistää voiton temppeliherran ja hänen kumppaniensa käsistä. Mutta Athelstan, vaikka hän mielestään olikin miehuullinen ja ruumiiltaan väkevä, oli liian laiska ja kunniasta välinpitämätön, viitsiäksensä ruveta niin suureen voimanponnistukseen kuin mitä Cedrik häneltä vaati.
»Tänä päivänä Englannin onni on vastainen, jalo herra», sanoi Cedrik painavalla äänellä. »Eikö teitä haluta ottaa peistä käteen?»
»Minä aion huomenna meleessä (yhteisessä kahakassa) katkaista peitsen», vastasi Athelstan, »ei minun maksa vaivaa tänäpäivänä pukeutua aseisiin.»
Kaksikin kohtaa tässä vastauksessa tuotti Cedrikille mielipahaa. Se sisälsi normannilaisen sanan melee ja osoitti sen lisäksi jonkinlaista kylmäkiskoisuutta oman maan kunniata kohtaan. Mutta tuo vastaus oli kuitenkin lähtenyt Athelstanin suusta, ja Cedrik piti häntä niin suuressa arvossa, ettei hän rohjennut ruveta hänen mielipiteitään eikä heikkouksiaan moittimaan. Sitä paitsi ei hän saanut aikaakaan sanoa mitään, sillä Wamba tokaisi väliin: »Parempihan, vaikk'ei juuri helpompi, on olla paras mies sadasta kuin kahdesta.» Athelstan käsitti tämän lauseen vilpittömäksi imarteluksi. Mutta Cedrik, joka ymmärsi paremmin tarkoituksen, loi lausujaan ankaran, uhkaavan katseen. Saipa Wamba kiittää onneansa, että aika ja paikka eivät sallineet isännän tuntuvammin osoittaa suuttumustansa, sillä muuten ei hänellä olisi ollut narrinvirastaan turvaa.
Lomahetkeä sillä välin kesti yhä vielä, eikä kuulunut muuta kuin airueitten huutoja: »Jalojen naisten rakkautta! Esiin peitsi katkaisemaan! Ylös, jalot ritarit, kauniit silmät katselevat urotöitänne!»
Vaatijaritarien soittokuntakin kajahutti vähän väliä ilmaan hurjia voittoriemun tai uhkauksen säveliä. Kansa murisi, kun juhlapäivä näytti kuluvan aivan turhaan. Vanhat ritarit ja aatelisherrat kuiskaillen valittivat nykyisen polven mieskunnon vähenemistä; he kerskailivat taisteluista, joita heidän nuoruudessaan oli taisteltu, ja päättivätpä vielä lisäsi, ettei nykypäivien naiskauneuskaan enää vetänyt vertaa sille, joka entisaikoina oli heitä innostanut taisteluihin. Juhana-prinssi aikoi jo antaa palvelijoilleen käskyn päivällispitojen valmistamisesta, ja päätti, että voitonpalkinto oli annettava Brian de Bois-Guilbertille, joka oli syössyt samalla peitsellä kaksi vastustajaa maahan ja oikein osunut kolmanteenkin.
Taaskin lopetti vaatijaritarien soittokunta yhden niistä pitkistä, kajahtelevista toitotuksista, joilla se yksin rikkoi äänettömyyden. Mutta silloinpa kuultiin yksinäisen torven uhkaavalla sävelellä vastaavan siihen tantereen pohjoispäästä. Kaikkien silmät kääntyivät katsomaan uutta taistelijaa, jonka tuloa tämä torvi ilmoitti; eikä aikaakaan, niin portti avautui ja hän ratsasti sisään. Sen verran kuin rautapuvussa olevasta miehestä saattoi päättää, tuo uusi yrittäjä ei ollut juuri tavallista miestä pitempi ja näytti pikemmin olevan hento kuin vahva vartaloltaan. Hänen varusteensa olivat teräksestä ja kullalla kalliisti kirjotut; kilvessä nähtiin juurineen maasta temmattu nuori tammipuu ja sen alla espanjalainen sana: Desdichado, s.o. perintönsä menettänyt. Ratsuna hänellä oli tulinen, musta ori; sitä tantereen poikki kävelyttäessään ritari sievästi taivutti peistänsä tervehdykseksi prinssille sekä aatelisnaisille. Taito, jolla hän hallitsi ratsuansa sekä koko hänen käytöksessään ilmaantuva nuoruuden sulavuus taivuttivat kansan mielen hänelle suosiolliseksi, ja muutamat halvemmista katsojista ilmaisivat suosiotansa huutaen: »Kosketa Ralf de Vipontin kilpeen kosketa johanniittaritarin kilpeen! Hän ei ole niin luja satulassa kuin muut; hänestä saat helpommin voiton!»
Näiden ystävällisten varoitusten kaikuessa ritari kulki ylöspäin viettävää kujaa myöten penkereelle. Kaikkien kummastukseksi hän ratsasti suoraan keskimmäiselle teltalle ja kilahdutti kovasti Brian de Bois-Guilbertin kilpeä peitsensä kärjellä. Kaikki ällistyivät mokomasta rohkeudesta, ehkäpä enimmin pelätty ritari itse, joka täten oli haastettu taisteluun elämästä ja kuolemasta ja joka huoletonna oli seisonut telttansa ovella aavistamatta tämmöistä ankaraa vaatimusta.
Näiden ystävällisten varoitusten kaikuessa ritari kulki ylöspäin viettävää kujaa myöten penkereelle. Kaikkien kummastukseksi hän ratsasti suoraan keskimmäiselle teltalle ja kilahdutti kovasti Brian de Bois-Guilbertin kilpeä peitsensä kärjellä. Kaikki ällistyivät mokomasta rohkeudesta, ehkäpä enimmin pelätty ritari itse, joka täten oli haastettu taisteluun elämästä ja kuolemasta ja joka huoletonna oli seisonut telttansa ovella aavistamatta tämmöistä ankaraa vaatimusta.
»Oletko jo ripittäytynyt papille, veikkonen?» kysyi temppeliherra, »ja oletko kuunnellut tänä aamuna messua, koska niin rohkeasti käyt hengenvaaraan?»
»Paremmin olen valmistautunut kuolemaan kuin sinä», vastasi Perinnötön ritari; sillä nimellä tuntematon näet oli kirjoittautunut turnausluetteloon.
»Käy sitten paikallesi tantereelle», sanoi Bois-Guilbert, »ja heitä hyvästit jumalan päivälle, sillä tänä yönä saat jo levätä paratiisissa.»
»Paljon kiitoksia kohteliaisuudestasi», vastasi Perinnötön ritari, »ja kiitollisuuteni osoitukseksi annan sinulle sen varoituksen, että hankit itsellesi vereksen ratsun ja uuden peitsen. Sillä, niin totta kuin olen kunniallinen ritari, sinä tulet kumpaistakin tarvitsemaan.»
Nämä pelottomat sanat lausuttuaan hän peräytti hevosensa takaperin kujan rinnettä myöten ja pakotti sen astumaan takaperin tantereenkin pohjoispäähän saakka, mihin hän sitten pysähtyi vastustajaansa odottamaan. Tästä mainion ratsastustaidon osoituksesta hän taas sai yleisiä hurraahuutoja palkinnokseen.
Brian de Bois-Guilbert oli pahoin suutuksissa saamastaan varoituksesta, mutta hän ei silti laiminlyönyt noudattaa tuntemattoman ritarin neuvoja. Sillä tulevan taistelun ratkaisu oli hänelle liiankin arka kunnianasia, jotta hän ei olisi käyttänyt hyväkseen jokaista keinoa, jolla hän saattoi voittaa rohkean vastustajansa. Hän valitsi siis vereksen hevosen, joka oli erinomaisen vahva ja tulinen. Hän otti myös uuden, lujan peitsen peläten, että entisen varsi oli edellisissä taisteluissa kenties vikaantunut. Vihdoin hän vielä laski pois kilpensä, joka oli saanut vähäisen vamman, ja otti asemieheltään toisen. Edellisessä oli ollut vain temppeliritariston yleinen vaakuna: kaksi ritaria ratsastamassa saman hevosen selässä, minkä piti muka osoittaa temppeliherrain muinaista nöyryyttä ja köyhyyttä, jotka avut heissä kuitenkin olivat nyt jo vaihtuneet äärimmäiseksi kopeudeksi ja rikkaudeksi, jotka heidät viimein veivät turmioon. Bois-Guilbertin uuteen kilpeen sen sijaan oli kuvattu täydessä lennossa oleva korppi, pääkallo kynsissään, ja sen alla oli kirjoitus: Gare le corbeau! (Varo korppia!)
Kun molemmat taistelijat seisoivat tantereella, kumpikin sen eri päässä, tunsivat katsojat sydämessään ahdistavaa odotusta. Harvat uskoivat mahdolliseksi, että Perinnötön ritari voisi voittaa tämän taistelun, mutta hänen miehuutensa ja ritarillisen käytöksensä vuoksi olisivat useimmat suoneet hänelle menestystä.
Samassa kuin torvet olivat törähtäneet, syöksyivät taistelijat salamoina eteenpäin ja törmäsivät tantereen keskustassa ukkosennuolen voimalla yhteen. Peitset pilkkoutuivat kädensijaan asti pirstoiksi, ja ensi katsahdukselta näytti siltä kuin molemmat ritarit olisivat menneet kumoon, sillä yhteentörmäyksen vauhti oli syössyt kummankin ratsut takajaloilleen. Mutta saivatpa taitavat ratsumiehet hevosensa heti taas pystyyn suitsien ja kannusten avulla. Ritarit tuijottivat hetken aikaa toinen toiseensa katsein, jotka säihkyivät tulta kypärän silmirautojenkin takaa; sitten he käänsivät hevosensa ympäri ja palasivat kumpikin lähtöpaikalleen, hakemaan palvelijoiltaan toisia peitsiä.
Kovasti hurraten, vöitä ja nenäliinoja heiluttaen ilmaisivat katsojat mielihyväänsä tämän taistelun johdosta, joka oli sekä tasaisin että myös taitavin kaikista sinä päivänä käydyistä. Mutta kun ritarit olivat jälleen asettautuneet asemilleen, vaikenivat ylistyshuudot ja tuli niin syvä ja äänetön hiljaisuus, ikäänkuin kansa ei enää olisi uskaltanut henkeäänkään vetää.
Muutamien minuuttien kuluttua, jolla aikaa ritarit ja ratsut saivat vähän levähtää, käski Juhana-prinssi sauvansa viittauksella torvimiesten soittaa päällekarkaukseen. Taistelijat törmäsivät jälleen vastakkain samalla vauhdilla, samalla taidolla ja samalla voimalla, mutta ei yhtä tasaisella onnella kuin edellisellä kerralla.
Toisella ryntäyksellään temppeliherra tähtäsi vastustajansa kilven keskikohtaan ja syöksihe siihen niin suoraan ja kovasti, että hänen peitsensä meni pieniksi pirstaleiksi ja Perinnötön ritari horjahti satulassaan. Hänkin oli päällekaratessaan alussa tähdännyt Bois-Guilbertin kilpeen, mutta samassa kuin he sattuivat yhteen, oli hän kohottanut peitsensä kärjen toisen kypärää kohti. Tähän paikkaan näet oli vaikeampi osata, mutta jos oikeaan osui, oli semmoista sysäystä aivan mahdoton vastustaa. Suoraan ja kohtipa Perinnöttömän ritarin peitsi sattuikin normannilaisen silmirautoihin, kiintyen suomujen väliin. Mutta tässäkin vaikeassa tilassa temppeliherra osoitti maineensa mukaista lujuutta; jollei satulavyö olisi katkennut, olisi hän kenties kuitenkin kestänyt satulassa. Mutta mainittu vahinko tapahtui, ja ritari syöksyi ratsuineen, satuloineen maahan paksun tomupilven peittoon.
Ei ollut kulunut silmänräpäystäkään, ennenkuin temppeliherra jo oli päässyt kaatuneen hevosensa alta ja irti jalustimistaan. Silmittömästi vimmastuneena häpeästään ja katsojien riemullisesta hurraamisesta, jolla katsojat ilmaisivat iloansa, hän paljasti miekkansa ja uhkasi sillä voittajaa. Perinnötön ritari puolestaan hyppäsi myöskin alas ratsunsa selästä ja veti miekkansa tupesta. Mutta turnausmarskit kannustivat hevosiansa ja riensivät väliin, muistuttaen, etteivät turnaussäännöt tässä tilaisuudessa sallineet tämmöistä tappelua.
»Kohtaammepa toivoakseni toisemme toisen kerran», sanoi temppeliherra, iskien vihaisen katseen vastustajaansa, »ja toisessa paikassa, missä kukaan ei saa tulla väliin.»
»Jollei niin tule tapahtumaan», vastasi Perinnötön ritari, »niin ei syy suinkaan ole minun. Olen valmis kamppailemaan kanssasi sekä jalkaisin että ratsain, niinhyvin peitsellä kuin miekalla tai sotatapparalla!»
He olisivat vielä vaihtaneet useampia ja vihaisempia sanoja, mutta turnausmarskit laskivat peitsensä ristiin heidän välilleen ja pakottivat heidät eriämään. Perinnötön ritari palasi lähtöpaikalleen ja Bois-Guilbert meni telttaansa, missä hän häpeän tuskassa vietti loput tätä päivää.
Hevosensa selästä laskeutumatta voittaja pyysi pikarillisen viiniä, avasi sitten silmirautojensa alimman nivelen ja ilmoitti juovansa »kaikkien uskollisten englantilais-sydämien onneksi ja menestykseksi, mutta muukalaisten sortajien häviöksi!» Sitten hän soitatti torvimiehellänsä uhkaavan toitotuksen ja lähetti airuen kautta sanoman vaatijaritareille, ettei hän enää aikonut valita heistä vastustajaa, vaan oli valmis vastaanottamaan heitä missä järjestyksessä he itse katsoivat parhaaksi tulla taisteluun.
Jättiläiskokoinen, mustaan rautapukuun puettu Front-de-Boeuf totteli ensiksi vaatimusta. Hänen valkoisessa kilvessään oli musta häränpää, joka monilukuisissa taisteluissa oli jo kulunut epäselväksi; sen alle oli piirretty ylpeät sanat: Cave, adsum (Kavahda, minä olen läsnä!) Tappelussa tämän ritarin kanssa Perinnötön ritari sai vähäisen, mutta kuitenkin ratkaisevan voiton. Kumpaisenkin peitset katkesivat, niinkuin pitikin, mutta Front-de-Boeuf, jonka jalka luiskahti jalustimesta, tuomittiin siitä syystä voitetuksi.
Kolmannessakin taistelussa ritari Filip Malvoisinin kanssa tuntemattomalle kävi yhtä onnellisesti. Hän syöksi peitsensä semmoisella voimalla paronin kypärää vasten, että sen nauhat katkesivat. Tämä seikka pelasti Malvoisinin kaatumasta, mutta hänetkin tuomittiin, samoinkuin hänen edelliset kumppaninsa, voitetuksi.