Gurth irvisteli, niinkuin hän aina teki, kun hän tahtoi nauraa, ja vastasi: »Taitaahan vielä olla yhtä paljon kuin tuossa kasassa, jonka niin tarkasti laskit.» Sitten hän käänsi kuitin kokoon ja pisti sen lakkiinsa, lisäten: »Kavahda partaasi, juutalainen, jollei tämä paperi ole täydessä kunnossa!» Lopuksi hän vielä pyytämättä kaasi itsellensä kolmannenkin pikarillisen viiniä ja lähti sitten jäähyväisittä.
»Rebekka», sanoi juutalainen, »peijasipa tuo ismaeliitta sittenkin minua. Mutta samantekevä hänen herransa on kelpo nuorukainen on niinkin, ja minä olen iloinen siitä, että hän on voittanut kulta- ja hopeasekiinejä nopealla ratsullaan sekä vahvalla peitsellään, joka oli kangastukin paksuinen niinkuin Goliath Filistealaisen ase.»
Hän kääntyi kuullaksensa, mitä Rebekka virkkaisi; mutta tämä olikin, sill'aikaa kun Iisak lörpötteli Gurthin kanssa, hiljaa mennyt toiseen kamariin.
Gurth oli tällä välin astunut portaita alas ja joutunut pimeään eteiseen, missä hänen täytyi haparoida käsillään ovea. Silloinpa ilmestyi hänen tielleen yht'äkkiä valkeaverhoinen hahmo, pidellen pientä hopeista lamppua kädessään. Kaunis näky viittasi häntä käymään vieressä olevaan kamariin. Hiukan vastahakoisesti Gurth totteli kutsua. Hän oli rohkea ja hurjapäinen kuin metsäkarju, milloin maallinen voima sattui häntä vastaan. Mutta niinkuin kaikki saksilaiset, hän pelästyi pahasti, kun tuli puhe yksisarvisista, metsänhaltioista, valkoisista naisista ja kaikista muista taikaloruista, joita hänen esi-isänsä olivat tuoneet tullessaan Saksan metsistä. Hänelle johtui sitä paitsi mieleen, että hän oli juutalaisen talossa, ja juutalaisillahan, paitsi muita heidän syykseen pantuja pahoja tapoja, oli muka mainio loitsu- ja noitumistaito. Sittenkin Gurth hiukan epäiltyänsä totteli hahmon viittausta ja seurasi sen osoittamaan kamariin. Siellä hän ilokseen ja ihmeekseen näki, että hänen salamyhkäinen johtajansa ei ollutkaan kukaan muu kuin sama kaunis juutalaistyttö, jonka hän oli nähnyt ensin turnajaisissa ja nyt äsken juuri Iisakin kamarissa.
Tyttö kysyi häneltä, miten hänen asiansa vanhan juutalaisen kanssa oli käynyt, johon Gurth vastasi tarkasti kertoen kaikki.
»Isäni laski vain leikkiä sinun kanssasi», sanoi Rebekka. »Hän on sinun herrallesi suuremmassa kiitollisuudenvelassa kuin hän voi noilla varusteilla ja hevosilla maksaa, vaikka niiden hinta olisi kymmentä vertaa kalliimpi. Kuinka suuren summan nyt maksoit isälleni?»
»Kahdeksankymmentä sekiiniä», vastasi Gurth kysymystä kummastellen.
»Tässä kukkarossa on sata sekiiniä», sanoi Rebekka. »Vie herrallesi takaisin, mikä hänen omansa on, ja pidä itse loput. Joudu lähde matkaasi älä kuluta aikaasi kiitoksiin. Ja ole varuillasi, kun kuljet tämän kaupungin kautta, joka nyt on täynnä kaikenlaista väkeä. Pianpa voisit menettää sekä kantamuksesi että henkesikin kaupan päällisiksi. Ruben», hän lisäsi taputtaen käsiänsä yhteen, »näytä valkeaa tälle vieraalle ja katso, että hyvin lukitset ja telkitset oven.»
Ruben, tummapintainen, mustapartainen israeliitta, teki niinkuin tyttö käski. Tulisoihtu kädessä hän avasi ulko-oven, johti Gurthin kivetyn pihan kautta, päästi hänet portissa olevasta pienestä ovesta ulos ja lukitsi sitten oven kahleilla sekä salvoilla, jotka olisivat olleet kyllin tukevat vankilankin telkimiksi.
»Pyhä Dunstan auttakoon!» sanoi Gurth kompuroidessaan pimeätä kujaa myöten, »ei tämä ollut mikään juutalaistyttö, vaan taivaan enkeli! Kymmenen sekiiniä sain hyvältä nuorelta herraltani kaksikymmentä tältä Siionin helmeltä sepä oli onnen päivä! Tulisi vielä toinen samanlainen lisäksi, Gurth, niin voisit lunastaa itsesi orjuudesta ja sinusta tulisi yhtä vapaa mies kuin kuka muu hyvänsä. Ja sitten heitän pois sikopaimenen sarven ja sauvan ja otan vapaana miehenä käteeni miekan ja kilven ja seuraan nuorta herraani niin kauan kuin elän salaamatta enää kasvojani tai nimeäni.»
YHDESTOISTA LUKU
1 rosvo. Seis, herra! Tänne tavaranne, muuten me teidät sidomme ja ryöstämme.
Vilkas. Olemme hukassa; nuo on ne rosvot, jotk' ovat kaikkein matkustajain kauhu.
Valentin. Hyvät ystävät,
1 rosvo. Te erehdytte, herra! Olemme teidän vihamiehenne.
2 rosvo. Vait! Kuullaan häntä.
3 rosvo. Kautta partani. Niin tehdäänkin; se sävykäs on mies.
KAKSI NUORTA VERONALAISTA.Siihenpä Gurthin yölliset seikkailut eivät vielä päättyneetkään. Itsekin hän alkoi jotakin semmoista pelätä, kun hän päästyänsä kaupungin ulkopuolella parin yksinäisen talon sivuitse näki edessänsä syvän rotkotien. Molemmin puolin tätä solaa kohosivat penkereet, joilla kasvoi pähkinäpensaita ja koivuja; levittipä siellä täällä jokin vaivaistammikin oksiansa tien poikki aina toiselle penkereelle asti. Itse tie oli täynnä kuoppia ja uurteita niiden monien kuormien ajosta, jotka edellisinä päivinä olivat kuljettaneet kaikenlaista tavaraa turnajaisiin. Kaiken lisäksi oli pimeä, sillä penkereet ja viidakko eivät päästäneet heinäkuunkuutamoa lävitsensä.
Kaupungista kuului iloisen melun hillittyä ääntä, johon aika-ajoin sekaantui kovaa naurun honotusta, tai kiljahdusta, tai kaukaisen soiton huimia säveliä. Kaikki nämä äänet, jotka kertoivat, miten sotaisten aatelisherrojen ja heidän hillittömien seuralaistensa suuret joukot olivat kääntäneet nurin koko kaupungin, tekivät Gurthin mielen hiukan levottomaksi. »Olipa tuo juutalaistyttö oikeassa», tuumi hän itsekseen. »Jumala ja Pyhä Dunstan auttakoot! Soisinpa, että olisin jo onnellisesti kaikkine aarteineni päässyt perille. Varsinaisista rosvoista puhumattakaan on täällä nyt niin paljon vaeltavia ritareita ja asemiehiä, vaeltavia munkkeja ja runoniekkoja, vaeltavia silmänkääntäjiä ja muita hulivilejä, että hukassa on mies, kellä on yksikin markka kukkarossaan, saatikka sikopaimen parka, jolla on koko pussillinen sekiinejä. Jospa olisin edes päässyt pois näiden pirun pensaitten varjosta, jotta näkisin vilahduksen noista Pyhän Nikolauksen teineistä, ennenkuin he niskaani hyppäävät.»
Gurth rupesi siis kiireemmin astumaan, päästäksensä sitä pikemmin rotkotien kautta lakealle yhteismaalle. Mutta kova onni ei laskenutkaan häntä niin kauas. Juuri kun hän oli joutunut rotkotien toiseen päähän, missä viidakko oli tihein, karkasi neljä miestä hänen kimppuunsa, aivan niinkuin hän oli pelännyt. Kaksi tulla törmäsi kummaltakin tien viereltä, ja he tarttuivat häneen niin lujasti, että vastustuksesta, vaikka se alussa olisikin ollut mahdollinen, ei nyt voinut olla puhettakaan. »Hellitä kuormasi», sanoi yksi miehistä. »Me olemme maan vapahtajia, jotka helpotamme liian kuorman jokaiselta raskautetulta mieheltä.»
»Ettepä saisikaan minun kuormaani aivan helpolla heltiämään», mutisi Gurth, jonka jörömäistä suorapuheisuutta ei uhkaavan väkivallankaan pelko voinut masentaa, »jos tässä vain olisi tilaa antaa pari hyvää läimäystä sen puolustukseksi.»
»Senpä kohta saamme nähdä», sanoi rosvo. Sitten hän lisäsi, kääntyen kumppaniensa puoleen: »Viekää pois tämä junkkari. Jopa näen, että hän tahtoisi saada kolon kalloonsa samoin kuin kukkaroonsakin, jotta hänen suonensa tulisi sillä tavoin isketyksi kahdesta kohdasta kerrassaan.»
Tämän käskyn mukaan Gurth vietiin pois, laahattiin jokseenkin kovakouraisesti vasemmanpuolisen penkereen yli, kunnes viimein jouduttiin viidakkosaarekkeeseen, joka levisi harjun ja aukean yhteismaan välillä. Gurthin täytyi seurata väkivaltaisia taluttajiansa tämän viidakon keskelle, missä he äkkiarvaamatta pysähtyivät pienelle lakeudelle, joka oli melkein puuton ja johon siis täysi kuunvalo pääsi tunkeutumaan oksien ja lehtien estämättä sitä. Tässä yhtyi Gurthin ryöstäjien seuraan vielä kaksi muuta miestä, jotka nähtävästi kuuluivat samaan joukkoon. Näillä uusilla tulokkailla oli miekka vyöllä ja nuija kädessä, ja nyt Gurth huomasi, että kaikkien kuuden kasvot olivat naamion peittämät. Tämä seikka ainakin todisti epäilemättömästi heidän olevan rosvoja, jos ehkä heidän käytöksensä olisikin vielä sallinut epäillä sitä.
»Senpä kohta saamme nähdä», sanoi rosvo. Sitten hän lisäsi, kääntyen kumppaniensa puoleen: »Viekää pois tämä junkkari. Jopa näen, että hän tahtoisi saada kolon kalloonsa samoin kuin kukkaroonsakin, jotta hänen suonensa tulisi sillä tavoin isketyksi kahdesta kohdasta kerrassaan.»
Tämän käskyn mukaan Gurth vietiin pois, laahattiin jokseenkin kovakouraisesti vasemmanpuolisen penkereen yli, kunnes viimein jouduttiin viidakkosaarekkeeseen, joka levisi harjun ja aukean yhteismaan välillä. Gurthin täytyi seurata väkivaltaisia taluttajiansa tämän viidakon keskelle, missä he äkkiarvaamatta pysähtyivät pienelle lakeudelle, joka oli melkein puuton ja johon siis täysi kuunvalo pääsi tunkeutumaan oksien ja lehtien estämättä sitä. Tässä yhtyi Gurthin ryöstäjien seuraan vielä kaksi muuta miestä, jotka nähtävästi kuuluivat samaan joukkoon. Näillä uusilla tulokkailla oli miekka vyöllä ja nuija kädessä, ja nyt Gurth huomasi, että kaikkien kuuden kasvot olivat naamion peittämät. Tämä seikka ainakin todisti epäilemättömästi heidän olevan rosvoja, jos ehkä heidän käytöksensä olisikin vielä sallinut epäillä sitä.
»Kuinka paljon rahaa sinulla on, lurjus?» kysyi yksi rosvoista.
»Kolmekymmentä sekiiniä, jotka ovat minun omiani», vastasi Gurth äkäisesti.
»Sakotetaan, sakotetaan!» huusivat rosvot. »Saksilainen moukka on saanut kolmekymmentä sekiiniä ja palaa selväpäisenä kaupungista! Siitä häntä on sakotettava. Me tuomitsemme hänet auttamattomasti menettämään kaikki, mitä hänellä on.»
»Paninpa ne talteen, kun aioin lunastaa itseni vapaaksi orjuudesta», sanoi Gurth.
»Aika pöllö olitkin», vastasi yksi rosvoista. »Kolme puolituopillista väkevää olutta juotuasi olisit ollut yhtä vapaa kuin isäntäsikin, ja vieläpä vapaampikin, jos hän on saksilainen niinkuin sinä.»
»Onhan se valitettavasti totta», myönsi Gurth. »Mutta jos näillä kolmellakymmenellä sekiinillä saan lunastaa itseni vapaaksi teidän käsistänne, niin hellittäkää käteni, jotta voin maksaa rahat teille.»
»Maltapas», sanoi yksi rosvoista, joka näkyi olevan muiden päällikkö, »sisältäähän tuo kainalossasi oleva pussi, sen verran kuin mekon kautta voin tuntea, enemmänkin rahaa kuin mitä sanot siinä olevan.»
»Ne ovat minun herrani, kelpo ritarin omaisuutta», vastasi Gurth. »Niistä en olisi hiiskunut sanaakaan, jos olisitte tyytyneet minun omiin rahoihini.»
»Kunnon mies taitanet ollakin», arveli rosvo, »sen voin todistaa. Emmekä me ole niin ylen kiihkoisia Pyhän Nikolauksen palvelijoita, ettemme sallisi sinun kolmenkymmenen sekiinisi päästä kynsistämme, jos vain rehellisesti puhut meille kaikki. Annapas kuitenkin sinulle uskottu aarre vähäksi aikaa minun haltuuni.» Näin sanoen hän otti Gurthin povesta nahkapussin, joka sisälsi Rebekan antaman kukkaron ynnä tähteet Perinnöttömän ritarin sekiineistä. Sen jälkeen hän jatkoi tutkintoaan. »Kuka sinun isäntäsi on?»
»Perinnötön ritari», vastasi Gurth.
»Sekö», kysyi rosvo, »jonka väkevä peitsi tämänpäiväisissä turnajaisissa sai voiton? Mikä on hänen nimensä ja sukunsa?»
»Hänen tahtonsa on», vastasi Gurth, »että ne ovat pidettävät salassa. Ette ainakaan minulta saa niistä vähintäkään vihiä.»
»Mikä sitten on oma nimesi ja sukusi?»
»Jos sen virkkaisin», sanoi Gurth, »niin kenties voisitte arvata, kuka herrani on.»
»Oletpa aika itsepäinen junkkari», sanoi rosvo, »mutta se asia jääköön tuonnemmaksi. Mistä herrasi on tämän kullan saanut? Onko hän sen perinyt, vai millä tavalla se on hänelle karttunut?»
»Oivalla peitsellään hän on sen saanut», vastasi Gurth. »Tämä pussi sisältää lunnaat neljästä kelpo hevosesta ja neljistä kunnon varusteista.»
»Kuinka paljon siinä on?»
»Kaksisataa sekiiniä.»
»Eikö enempää kuin kaksisataa sekiiniä!» sanoi rosvo. »Onpa sinun herrasi hyvin helpolla päästänyt voitetut, aivan liian vähillä lunnailla. Nimitä minulle, ketkä tämän kullan maksoivat.»
Gurth nimitti voitetut ritarit.
»Entä temppeliherra Brian de Bois-Guilbertin varusteet ja ratsu? Näethän, ettet voi minua pettää!»
»Herrani», sanoi Gurth, »ei huoli temppeliherralta ottaa mitään muuta paitsi hänen sydänverensä. He ovat verivihollisia eivätkä siis voi vaihtaa kohteliaisuudenosoituksia keskenään.»
»Vai niin!» sanoi rosvo, ja oli sen sanottuansa hetken aikaa ääneti. »Ja miksi kävit nyt Ashbyssä niin kalliin taakan kanssa?»
»Olihan minulla asiaa», sanoi Gurth. »Iisakille, Yorkin juutalaiselle, minun tuli maksaa hinta niistä varustuksista, jotka hän oli hankkinut herralleni näitä turnajaisia varten.»
»Ja paljonko maksoit Iisakille? Luulisipa, painosta päättäen, että tässä pussissa vielä on jäljellä kaksisataa sekiiniä.»
»Minä maksoin Iisakille», sanoi saksilainen, »kahdeksankymmentä sekiiniä; mutta hän antoi minulle sen sijaan sata sekiiniä takaisin.»
»Hä! Mitä!» huusivat rosvot kaikki yht'aikaa. »Pilkkanako tohdit meitä pitää, kun laskettelet tämmöisiä hulluja valheita?»
»Se, minkä teille kerroin», vakuutti Gurth, »on yhtä totta kuin että kuu tuolla taivaalla paistaa. Katsokaa nahkapussiini, niin saatte nähdä juuri saman summan silkkikukkarossa, erilleen pantuna muusta kullasta.»
»Ajattele, mitä puhut, mies», sanoi päällikkö, »puhuthan juutalaisesta Israelin miehestä jonka käsistä on yhtä vaikea periä kultiansa kuin kerätä Palestiinan kuivista hietikoista kupillinen vettä, jonka toivioretkeläinen on kaatanut maahan.»
»Heidän sydämissään ei ole armoa», lisäsi toinen rosvoista, »enempää kuin kruunun ryöstövoudissa, jollei hänen sormiansa ole voideltu.»
»Asia on kuitenkin niinkuin sanoin», vakuutti Gurth.
»Iskekää tulta», sanoi päällikkö, »minä tahdon katsella tuota kukkaroa. Ja jos niin on, kuin tämä mies kertoo, niin eipä juutalaisen anteliaisuutta ole pidettävä paljoa vähempänä ihmeenä kuin tuota kalliosta uhkuvaa lähdettä, joka korvessa pelasti hänen esi-isänsä.»
Tulta iskettiin käskyn mukaan, ja rosvo otti tutkiaksensa kukkaroa. Muut tunkeutuivat hänen ympärilleen, ja nekin kaksi, jotka pitivät kiinni Gurthista, helpottivat hiukan otettansa ja kurottivat kaulaansa, jotta hekin saisivat nähdä miten tutkimus päättyisi. Tätä heidän huolimattomuuttansa käytti Gurth heti hyväkseen, tempautui äkillisellä ponnistuksella irti heistä ja olisi päässyt pakoon, jos olisi hennonut jättää herransa omaisuuden alttiiksi. Mutta semmoinen ei ollut hänen aikomuksensa. Hän kiskaisi nuijasauvan yhden rosvon käsistä, löi maahan päällikön, joka ei ollut aavistanutkaan hänen yritystänsä, ja oli jo vähällä saada rahapussin takaisin ryöstetyksi. Mutta rosvot olivat nopsat hekin ja koppasivat jälleen sekä pussin että uskollisen Gurthin kiinni.
»Senkin vietävä!» huusi päällikkö nousten maasta; »oletpa halkaissut kalloni. Tämmöisestä hävyttömyydestä saisit pahan palkan, jos sinulla olisi tekemistä muiden meidän ammattimme miesten kanssa. Kohta saat kuulla päätökseni kohtalostasi. Ensiksi kuitenkin puhukaamme herrastasi. Ritarin asia ensin, sitten asemiehen, niinhän on ritarisäännöissä määrätty järjestys. Pysy sill'aikaa alallasi! Sillä jos vielä kerran liikahdat, niin saat tästä iskun, joka tekee jäsenesi liikkumattomiksi ikipäiviksi. Pojat!» lisäsi hän sitten kääntyen tovereittensa puoleen, »tähän kukkaroon on kudottu hebrealaisia kirjaimia, ja meidän täytyy siis uskoa tämän miehen juttu todeksi. Hänen isäntänsä, vaeltavan ritarin omaisuudesta emme saata tullia ottaa. Hänen tilansa on niin suuresti meidän tilamme kaltainen, ettei meidän sovi ryöstää mitään häneltä. Koira ei saa purra toista koiraa, missä on niin paljon susia sekä kettuja purtavana.»