Ivanhoe - Вальтер Скотт 4 стр.

»Emme saa antaa asiain mennä niin pitkälle», vastasi abotti. »Mutta tässähän tuo maahan vajonnut risti onkin, josta narri puhui. Yö vain on niin pimeä, että tuskin voimme nähdä, mikä näistä teistä on oikea. Hän käski, muistaakseni, meidän poiketa vasemmalle.»

»Ei, oikealle», sanoi Brian, »mikäli minä muistan.»

»Vasemmalle, aivan varmaan vasemmalle. Muistan, kuinka hän viittasi puisella miekallaan.»

»Niin kyllä, mutta miekka oli hänellä vasemmassa kädessä ja hän viittasi sillä poikittain editseen», sanoi temppeliherra.

Kumpainenkin piti itsepintaisesti kiinni omasta käsityksestään, niinkuin tämmöisissä tapauksissa on tavallista. Kysyttiin palvelijoiltakin, mutta he eivät olleet olleet kyllin lähellä kuullakseen Wamban opastusta. Viimein Brian huomasi jotakin, mikä hämärässä oli aluksi jäänyt häneltä huomaamatta: »Tuossahan joku nukkuu tai makaa kuoliaana ristin juurella Hugo, kohennapa häntä keihäsvarrellasi.»

Tuskin oli käsky täytetty, kun makaaja nousi, huudahtaen hyvällä ranskankielellä: »Ken lienetkin, niin teet epäkohteliaasti, kun häiritset mietteitäni!»

»Me tahdoimme vain», sanoi abotti, »kysyä teiltä tietä Rotherwoodiin, Cedrik Saksilaisen talolle.»

»Sinnehän minäkin olen menossa», vastasi tuntematon, »ja jos minulla olisi hevonen, niin tulisin oppaaksenne, sillä tietä on vähän vaikea osata, vaikka se onkin minulle hyvin tuttu.»

»Saatte sekä kiitokset että palkinnon, hyvä ystävä», sanoi abotti, »jos saatatte meidät eheinä Cedrikin luokse.»

Ja hän käski yhden palvelijansa nousta talutetun hevosen selkään ja antaa omansa vieraalle, jonka oli tultava oppaaksi.

Tie, jolle opas saattoi heidät, kulki päinvastaiseen suuntaan kuin se, jota Wamba oli neuvonut johtaaksensa heidät harhaan. Polku poikkesi pian syvemmälle metsään ja kulki useamman puron poikki, joiden lieterannat tekivät ylikulun vaaralliseksi. Mutta vieras näytti ikäänkuin vaiston ohjaamana osaavan aina löytää kovimman maaperän ja turvallisimmat ylikulkupaikat, ja hänen varovaisuutensa ja tarkan huomiokykynsä avulla matkalaiset viimein saapuivat kujanteelle, joka oli heidän siihen asti näkemiään leveämpi. Opas viittasi suurta, matalaa, epäsäännöllistä rakennusta kujanteen toisessa päässä ja sanoi abotille: »Tuolla on Rotherwood, Cedrik Saksilaisen asunto.»

Se oli iloinen sanoma Aymerille, jonka hermot eivät olleet vahvimpia ja joka vaarallisten soiden poikki kuljettaessa oli ollut niin suuren huolen ja levottomuuden vallassa, ettei ollut joutanut kyselemään mitään oppaaltaan. Mutta nyt, kun hän taas näki olevansa täydessä turvassa ja likellä suojapaikkaa, uteliaisuus heräsi hänessä, ja hän kysyi oppaalta, kuka ja mikä hän oli.

»Toivioretkeläinen, juuri palannut pyhältä maalta», kuului vastaus.

»Parempi olisi teidän ollut viipyä siellä ja sotia Pyhän haudan takaisin valloittamiseksi», sanoi temppeliherra.

»Aivan totta, kunnianarvoisa herra ritari», vastasi toivioretkeläinen, jolle temppeliherran ulkoasu näytti olevan varsin tuttu, »mutta kun sellaisiakin, jotka ovat valalla vannoneet valloittavansa takaisin pyhän kaupungin, tavataan matkustelemassa näin kaukana velvollisuuksiensa näyttämöltä, niin voiko kummastella, että minunlaiseni rauhallinen talonpoika kieltäytyy tehtävästä, jonka he ovat hylänneet?»

Temppeliherra olisi vastannut närkästyneesti, mutta abotti keskeytti hänet, lausuen ihmettelynsä siitä, miten opas niin monta vuotta poissa oltuaan näin tarkoin muisti kaikki metsän polut.

»Olen näiltä seuduilta syntyisin», vastasi opas. Hänen tätä sanoessaan he juuri saapuivatkin Cedrikin talolle. Se oli matala, epäsäännöllinen rakennus, jossa oli useampia pihoja ja joka käsitti melkoisen laajan alan. Vaikka sen suuruus siis todisti isännän rikkautta, oli se rakennustavaltaan kuitenkin aivan toisenlainen kuin normannilais-ylimysten korkeat, torneilla ja muureilla varustetut asunnot, jollaiset olivat tulleet vallitsevaksi rakennustyyliksi kautta koko Englannin.

Varustuksitta ei Rotherwoodin kartanokaan sentään ollut. Varustamaton talo olisi noina melskeisinä aikoina ollut vaarassa tulla ryöstetyksi ja poltetuksi ennen ensi aamua. Syvä, läheisestä joesta johdetun veden täyttämä kaivanto ympäröi koko rakennusta. Kaksinkertainen, teräväkärkisistä paaluista tehty aituus, johon ainekset oli saatu läheisestä metsästä, suojeli kaivannon sekä ulko- että sisäreunaa. Länttä kohden oli ulommassa paaluaidassa portti, josta nostosilta johti sisemmässä aidassa olevalle samanlaiselle portille. Molemmat nämä pääsyaukot olivat aitauksen ulkonevien kulmien suojassa, niin että jousimiehet tai linkoojat saattoivat tarpeen tullen sivultakäsin ahdistaa sisäänpyrkijöitä.

Tämän portin edessä temppeliherra puhalsi kuuluvan toitotuksen torvestaan, sillä sade, joka jo kauan oli uhannut, alkoi nyt virrata rankasti.

KOLMAS LUKU

Tuvassa, joka tavattomaan pituuteensa ja leveyteensä verraten oli suhdattoman matala, seisoi järeitä, raa'altaan veistetyistä, höyläämättömistä ja silittämättömistä tammilankuista tehty pitkä pöytä valmiiksi katettuna Cedrik Saksilaisen illallisateriaa varten. Tuvan katossa, joka oli vuolista ja parruista kyhätty, ei ollut mitään muuta kuin laudoitus ja oljet erottamassa huonetta ulkoilmasta. Kummassakin päässä tupaa oli valtavan suuri tulisija; mutta kun savutorvet olivat hyvin kömpelöä tekoa, tunkeusi ainakin yhtä paljon savua sisään kuin oikeaa väylää ulos. Tästä aiheutuva alinomainen savu oli peittänyt matalan tuvan kattovuolet ja parrut kiiltävällä, mustalla nokisilauksella. Seinillä riippui sota- ja metsästysaseita, ja joka nurkassa oli kaksipuoliset ovet, joista päästiin avaran rakennuksen muihin osiin.

Muutenkin ilmeni talon varusteissa tuota saksilais-aikakauden karua yksinkertaisuutta, jonka säilyttämistä Cedrik piti kunnianasianaan. Permanto oli kovaksi tallattua kalkilla sekoitettua savea, niinkuin nykyaikana usein käytetään englantilaisissa riihissä. Noin neljänneltä osalta huoneen pituutta oli lattia tehty askelmaa korkeammaksi, ja tuon korokkeen alueella oleskeli ainoastaan talon isäntäväki ja arvokkaammat vieraat. Poikittain tällä korokkeella oli kalliilla, tulipunaisella liinalla peitetty pöytä, jonka keskikohdalta ovipuolelle päin jatkui palvelijoita ja halvempia henkilöitä varten asetettu pitempi ja matalampi pöytä. Koko laitos oli T-kirjaimen muotoinen, tai samanlainen kuin ne vanhanaikaiset, samojen periaatteiden mukaan järjestetyt ruokapöydät, joita vielä nytkin nähdään vanhanaikaisissa Oxfordin ja Cambridgen yliopistoissa. Jykeviä nojatuoleja sekä selustapenkkejä veistoksilla koristetusta tammipuusta oli sijoitettu korokkeelle, ja näiden istuimien sekä korkeammalla olevan pöydän ylitse oli kiinnitetty vaateteltta suojaamaan tällä kunniapaikalla istuvia arvohenkilöitä tuulelta ja varsinkin sateelta, joka paikoin tunkeutui huonosti kyhätyn katon lävitse sisään.

Tuvan peräosan seinät, niin pitkälle kuin koroke ulottui, olivat verhoilla eli uutimilla peitetyt, ja lattialla oli matto, molemmat koristetut jonkintapaisilla koruompeluksilla tai kirjauksilla, joiden värit olivat loistavat tai pikemminkin räikeät. Ovensuupuolen pöydän kohdalla oli vesikatto, niinkuin sanottu, paljaaltaan peittämättömänä; karkeiksi laastitut seinät olivat alastomat ja kolea savipermanto matoitta. Pöytäkin oli ilman liinaa, ja istuimina oli vain järeät, karkeatekoiset penkit.

Peräpöydän keskikohdalla oli kaksi muita korkeampaa tuolia perheen isäntää ja emäntää varten, jotka valvoivat ja johtivat aterioimista ja siitä toimestaan olivat saaneet saksilaisen arvonimensä »leivän jakajat».

Kummankin kunniatuolin eteen oli asetettu jakkara, joka oli taidokkailla leikkauksilla ja norsunluulla koristettu, mikä arvokkuuden merkki oli niille ominainen. Toisella mainituista tuoleista istui nyt Cedrik Saksilainen, joka, vaikka olikin arvoltaan vain talonisäntä eli senaikaiseen tapaan sanoen vapaatilallinen, tunsi kuitenkin illallisensa viivästymisen johdosta ärtyisää kärsimättömyyttä, joka olisi soveltunut jollekin muinais- tai nykyaikaiselle raatimiehelle.

Isännän muodosta saattoi heti huomata, että hän luonnonlaadultaan oli suora, mutta äkkipikainen ja kiivas. Hänen vartalonsa ei ollut keskimittaa pitempi, mutta harteva, pitkäkätinen ja vankkarakenteinen, niinkuin sodan ja metsästyksen rasituksiin tottuneen miehen ainakin. Kasvot olivat leveät, silmät suuret, siniset, piirteet avoimet ja vilpittömät, hampaat terveet ja pää kaunismuotoinen, kaikki yhdessä ilmaisten sellaista hyväntahtoisuutta, joka usein esiintyy rinnan kiivaan ja pikaisen luonteenlaadun kanssa. Ylpeyttä ja epäluuloisuutta ilmeni myöskin hänen katseessaan, sillä ikänsä kaiken oli hänen täytynyt puolustaa oikeuksia, joita alinomaa yritettiin polkea, ja hänen asemansa ja olosuhteensa olivatkin semmoiset, että ne olivat antaneet hänen tuliselle, pikaiselle ja päättäväiselle luonteenlaadullensa alati uutta kiihoketta. Hänen pitkä, keltainen tukkansa, joka päälaelta ja otsalta oli keskeltä jaettu ja kahdenpuolen kammattu, ulottui alas hartioille asti. Harmaita hiuksia ei siinä vielä paljon näkynyt, vaikka Cedrik läheni jo kuuttakymmentä.

Pukuna oli hänellä havunvihreä nuttu, jonka kaulus ja hihansuut olivat päärmätyt »minever» nahalla, mikä oli kärpännahkaa halvempaa ja luultavasti talvioravan nahasta valmistettua. Nuttu oli napittamaton, ja sen alta näkyi tulipunainen ruumiinmukainen ihokas. Housutkin olivat samanväriset, mutta ne ulottuivat vain reitten alaosaan, jättäen polvet paljaiksi. Jaloissa oli samanmuotoiset matalat kengät kuin talonpojillakin, vaikka hienommasta nahasta ja kiinnitetyt edestä kultasoljilla. Käsivarsissa oli kultarenkaat, kaulassa samoin oli leveä rengas samaa kallista ainetta. Vyötäisillä oli runsaasti koristettu vyö, johon lyhyt, suora, kaksiteräinen, teräväkärkinen miekka oli pistetty sillä tavoin, että se riippui sivulla melkein pystysuorassa. Tuolin selustalle oli ripustettu tulipunaisesta verasta tehty, turkisvuorinen viitta ynnä samoista aineista tehty, upeasti kirjailtu lakki, jotka täydensivät hyvinvoivan talollisen puvun hänen ulkosalla liikkuessaan. Lyhyt, leveä- ja kirkasteräinen metsäkarju-keihäs oli nojallaan saman tuolin selustaa vasten; sitä isäntä käytti ulkona liikkuessaan sauvana tai aseena, miten milloinkin asia vaati.

Joukko palvelijoita, joiden puvut vaihtelivat eri asteissa isännän upean vaatetuksen ja Gurth sikopaimenen karkean, koruttoman asun välillä, seurasi saksilaisen herran katseita ja odotti hänen käskyjään. Pari kolme korkeampiarvoista palvelijaa seisoi hänen takanaan korokkeella; muut kaikki pysyttelivät ovipuolella tupaa. Olipa tuvassa vielä toisenlaisiakin asukkaita. Siellä oli pari kolme suurta, pörrökarvaista vinttikoiraa, joita siihen aikaan käytettiin suden ja sarvaan ajossa; yhtä monta hitaampaa vainukoiraa, suurta, vahvaraajaista rotua, joilla oli paksu kaula, suuri pää ja pitkät korvat; vihdoin vielä pari pienempää koiraa, sitä lajia, joita nykyjään nimitetään terriereiksi. Kaikki ne odottivat maltittomina ruoan tuloa, mutta osaten koirille ominaisella viisaudella ymmärtää ihmiskatsetta ne pysyivät kuitenkin hiljaa isäntänsä äreää äänettömyyttä häiritsemättä. Luultavasti ne pelkäsivät pientä valkeaa keppiä, joka oli pantu Cedrikin lautasen viereen ja aiottu pitämään kurissa nelijalkaisten alustalaisten ahneutta. Vanha susikoira vain oli lellitellyn suosikin rohkeudella asettunut aivan kunniaistuimen viereen ja uskalsi silloin tällöin anoa huomiota laskemalla suuren, pörröisen päänsä isännän polvelle tai työntämällä kuononsa hänen käteensä. Mutta sekin torjuttiin pois tylyllä käskyllä: »Alas, Balder, alas! En ole nyt leikkituulella.»

Cedrik ei todellakaan, kuten olemme huomanneet, ollut varsin lempeällä tuulella. Rowena-neiti, käytyään kaukaisessa kirkossa iltamessua kuuntelemassa oli vast'ikään tullut kotiin ja muutti rajuilmassa kastuneita vaatteitansa. Gurthista ja hänen hoidokeistaan ei ollut vielä mitään tietoa, vaikka heidän olisi pitänyt jo aikaa sitten kotiutua metsästä. Ja näinä rauhattomina aikoina oli täysi syy levottomuuteen karjan viipyessä, sillä saattoihan olla hyvin mahdollista, että läheisissä metsissä asustavat rosvot olivat sen ryöstäneet, tai joku naapuriparoni, joka mahtavuudessaan välitti laista yhtä vähän kuin rosvot, oli vienyt sen saaliiksensa. Eikä semmoinen vahinko olisi ollut vähäinen, sillä suuret sikalaumat olivat saksilaisten talollisten paras rikkaus, varsinkin metsäseudulla, missä näille elukoille oli runsaasti ravintoa. Paitsi näitä huolestumisen aiheita synnytti saksilaisessa talonherrassa kärsimättömyyttä hänen narrinsa Wamban poissaolo, sillä tämän kokkapuheet, vaikk'eivät olleetkaan sukkelimpia, olivat kuitenkin jonkinlaisena höysteenä isännän ilta-aterialle sekä niille runsaille olut- ja viinikulauksille, joilla hänen oli tapana sitä säestää. Lisätkäämme kaikkeen tähän, että Cedrik ei ollut puolenpäivän jälkeen mitään syönyt ja että hänen tavallinen illallisaikansa oli jo aikoja sitten mennyt ohi,  ja sehän on asia, joka suututtaa kaikkia maalaisherroja, sekä muinais- että nykyaikoina. Ärtymystään hän ilmaisi katkonaisilla lauseilla, joita hän osaksi itsekseen mutisi, osaksi lausui ympärillä seisoville palvelijoille, erittäinkin juomanlaskijalleen, joka ikäänkuin rauhoitukseksi vähän väliä tarjosi hänelle hopeapikarin täynnä viiniä. »Miksi Rowena-neiti niin kauan viipyy?»

»Hän vain järjestää hiuksiaan», vastasi eräs naispalvelija yhtä rohkeasti kuin meidänkin aikoina talontyttären suosittu kamarineitsyt vastaa perheen isännälle. »Tahtoisitteko, että hän tulisi pöytään hilkka päässä ja sadeviitta yllä? Eikä kukaan nainen koko kreivikunnassa ole nopsempi pukeutumaan kuin meidän neiti.»

Tähän kiistämättömään väitteeseen saksilainen vastasi vain jonkinlaisella myöntävällä murahduksella ja lisäsi: »Soisinpa, että hän toisen kerran mennessään Johanneksen kirkolle valitsisi paremman ilman. Mutta mitä, kymmenen pirun nimessä», jatkoi hän juomanlaskijaan kääntyen ja koroittaen ääntään, ikäänkuin mielissään siitä, että oli keksinyt väylän, johon voi suunnata ärtymyksensä ilman pelkoa tai hillintää, »mitä, kymmenen pirun nimessä, Gurth tekee näin myöhään metsässä? Arvattavasti saamme jonkin turman viestin sikalaumasta. Onhan hän ennen aina ollut uskollinen ja huolellinen palvelija, ja minä olin aikonut koroittaa hänet parempaan virkaan. Kenties olisin ottanut hänet henkivartijaini joukkoon.»

Juomanlaskija Oswald muistutti nöyrästi, että »tuskinhan vielä oli tunti kulunut valkeansammutuskellon5 soimisesta». Mutta tämä oli huonosti valittu puolustus, sillä se muistutti asiaa, joka saksilaiskorville oli ikävä kuulla.

»Paha periköön», huusi Cedrik, »valkeansammutuskellon ja sen tyrannimaisen äpärän,6 joka sen keksi, sekä sen sydämettömän orjan, joka saksin kielellä mainitsee sitä saksilaisten korvien kuullen. Valkeansammutuskello», lisäsi hän tuokion vaiti oltuaan, »valkeansammutuskello, joka pakottaa kunnon ihmiset sammuttamaan valkeansa, että rosvot ja varkaat saisivat pimeydessä tekojansa tehdä. Valkeansammutuskello tosiaankin!  Reginald Front-de-Boeuf ja Filip de Malvoisin tietävät kyllä, mihin tarpeeseen valkeansammutuskäsky sopii, yhtä hyvin kuin Wilhelm Bastardi itse tai kuka hyvänsä Hastingsin tappelussa olleista normannilaisseikkailijoista. Arvattavasti tuodaan minulle kohta sanoma, että sikalaumani on viety ruoaksi nälkäisille rosvoille, joita nuo herrat eivät kykene elättämään muuten kuin varkaudella ja rosvoamisella. Uskollinen orjani on tapettu ja omaisuuteni otettu ryöstösaaliiksi.  Ja Wamba,  missä on Wamba? Eikö joku sanonut hänen lähteneen Gurthin kanssa?»