Sitten veivät minut toiseen osaan latoa ja laskivat minut jonkinmoiselle pehmustetulle lepovuoteelle, joka ei ollut verhottu kultakankaalla eikä persialaisilla saaleilla, vaan oli samanlainen vaatimaton kappale, mitä saa nähdä Arkansaan neekerikortteereissa. Tässä hämärässä marmorivankilassa ei ollut mitään muuta kuin vielä viisi muuta samanlaista paaria. Se oli sangen juhlallinen paikka. Minä odotin, että Arabian ryytimäiset hajut nyt hiipisivät aistimiini, mutta vielä mitä. Kuparinvärinen luuranko, jolla oli rääsy ympärillään, toi minulle lasisen vesikannun, jonka päällä oli valmiiksi sytytetty tupakkapiippu, ja kolmen jalan mittaisen taipuisan letkun, jossa oli messinkinen suupala.
Se oli Idän kuulu "nargili" se piippu, jota Suurturkki polttelee kuvissa. Tämä alkoi tuntua vähän ylellisyydeltä. Minä vetäisin siitä savun ja se riitti. Savua meni suuri paljous alas vatsaani, keuhkoihini, jopa koko ruumiini etäisimpiinkin osiin. Räjähdin valtavaan yskän purkaukseen ja se oli kuin olisi itse Vesuvio puhjennut toimeen. Seuraavat viisi minuuttia minä savusin joka huokoisesta kuin lautainen talo, jonka sisällä on tulipalo. En kaivannut enää nargilia. Savulla oli ilkeä maku ja vielä ilkeämpi oli niiden tuhansien epäuskoisten kielien maku, jota oli siinä messinkisessä suupalassa. Minä aloin tuntea mielenmasennusta. Aina kun tämän jälkeen connecticutilaisen tupakkakäärön kuoressa näen Suurturkin sääret ristissä allaan polttavan nargiliaan ja näyttävän niin autuaalliselta, tiedän hänet häpeämättömäksi humpuukiksi.
Tämä vankihuone oli täytetty kuumalla ilmalla. Kun olin lämmennyt sen verran, että olin valmistunut vielä kuumempaan lämpötilaan, veivät minut sinne marmoriseen huoneeseen, joka oli märkä, livettävä ja höyryävä, ja panivat minut keskellä olevalle korkealle lavalle. Siellä oli sangen lämmin. Mies pani minut sitten säiliön viereen, jossa oli kuumaa vettä, kasteli minut perusteellisesti, otti käteensä karkean rukkasen ja alkoi sillä kiilloittaa minua ylt'yleensä. Aloin haista ilkeältä. Kuta enemmän hän kiilloitti, sitä enemmän minä haisin. Aloin käydä levottomaksi ja sanoin hänelle:
"Minä huomaan, että minä jo olen koko lailla pahentunut. Minut pitäisi haudata ilman tarpeetonta ajanhukkaa. Ehkä teidän olisi paras nyt heti lähteä hakemaan ystäviäni, ilma kun on niin lämmin, enkä minä enää voi kauan säilyä."
Hän vain hinkkasi ja hinkkasi eikä ollut tietävinäänkään. Minä piankin näin, että hän vähensi kokoani. Hän painoi kovasti rukkastaan, ja sen alta kieri pieniä lieriöitä kuin makaroneja. Se ei voinut olla likaa, kun se oli niin valkoista. Pitkän ajan hän tällä tavalla kaapi minua vähemmäksi. Lopulta sanoin:
"Tämä on ikävystyttävää hommaa. Siihen kuluu monta tuntia, ennenkuin saatte höylätyksi minut sen kokoiseksi kuin tahdotte. Minä odotan. Menkää ja hakekaa pitkähöylä."
Hän ei ollut kuulevinaankaan.
Jonkun ajan kuluttua hän toi vadin, saippuaa ja jonkin esineen, joka näytti olevan hevosenhäntä. Sitten hän teki suunnattoman määrän saippuavaahtoa, upotti minut siihen kiireestä kantapäähän, varoittamatta vähääkään silmiä sulkemaan, ja sitten hirveästi huosi minua hevosenhännällä. Sitten hän jätti minut siihen lumivalkeaksi vaahtopatsaaksi ja lähti pois. Väsyttyäni odottamaan lähdin ja etsin hänet. Hän seisoi toisessa huoneessa seinään nojaten ja nukkui. Herätin hänet. Hän ei siitä hämmästynyt. Vei minut takaisin ja kaatoi päälleni vedenpaisumuksen kuumaa vettä, teki sitten päähäni turbaanin, kääri ympärilleni kuivia pöytäliinoja ja vei minut eräälle parvekkeelle säleistä tehtyyn kanakoppiin ja osoitti erästä mainitsemistani Arkansas-vuoteista. Kävin sille pitkäkseni ja epämääräisesti taas odottelin Arabian sulotuoksuja. Ne jäivät kuin jäivätkin tulematta.
Alaston, koruton kanakoppi ei missään suhteessa muistuttanut sitä itämaista hekkumallisuutta, josta niin paljon luemme. Se muistutti enemmän maalaislasarettia kuin mitään muuta. Nahistunut palvelija toi nargilin, mutta minä toimitin, että hän heti kantoi sen taas ulos, kuluttamatta siihen aikaa. Sitten hän toi tuota maailmanmainiota turkkilaista kahvia, jonka ylistystä runoilijat ovat kautta sukupolvien laulaneet niin hurmaavasti, ja minä kävin siihen käsiksi kuin viimeiseen toivoon, mitä oli jäänyt vanhoista idän ylellisyysunelmistani. Se oli uusi petos. Kaikista epäkristillisistä juomista, mitä milloinkaan on huulieni yli valunut, on turkkilainen kahvi kehnointa. Kuppi on pieni, laidat poron tahraamat. Kahvi mustaa, paksua, pahanhajuista ja hirvittävän makuista. Kupin pohjalla on liejuista sakkaa puolta tuumaa vahvalta. Tämä valuu alas kurkustanne, mutta osa sijoittuu jo tielle synnyttäen pistelevää kutkaa, joka panee teidät haukkumaan ja yskimään tuntikauden.
Tähän päättyvät kokemukseni kuuluista turkkilaisista kylvyistä ja tähän myös päättyy unelmani siitä autuudesta, jota kuolevainen muka hekkumoi sen suorittaessaan. Se on ilkeämielistä petkutusta. Se mies, joka siitä nauttii, kykenee nauttimaan kaikesta, mikä on silmälle tai tunteelle tympäisevää, ja se, joka voi sen verhota runouden lumoihin, kykenee yleensä tekemään runoa kaikesta mitä maailmassa on ikävää ja kurjaa ja kaameata ja ilkeätä.
IV LUKU
Kuljemme Bosporon kautta Mustalle-merelle "Maailmanrannan-Mooses" Surumielinen Sevastopol Vieraanvarainen vastaanotto Venäjällä Miellyttäviä englantilaisia Epätoivoista taistelua Muistoesineitten etsijät.
Jätimme Konstantinopoliin paritoistakymmentä matkustajaa ja purjehdimme kauniin Bosporon kautta kauas Mustalle-merelle. Jätimme heidät turkkilaisen oppaan, "Maailmanrannan-Mooseksen", kynsiin ja varmaan hän viettelee heidät ostamaan laivanlastin ruusuöljyä, loistavia turkkilaisia vaatteita ja kaikenlaisia outoja esineitä, joita he eivät milloinkaan tarvitse. Murrayn korvaamattomat matkaoppaat ovat maininneet Maailmanrannan-Mooseksen nimen ja hän on nyt pohjattu mies. Joka päivä hän saa ilokseen huomata olevansa tunnustettu kuuluisuus. Kun hän on saanut päälleen kustannuksia katsomatta hankkimansa puvun, uhkeat roimahousut, keltaiset suipot tohvelit, tulipunaisen fessin, sinisen silkkisen jakun, persialaisesta kirjokankaasta tehdyn avaran vyön ja siihen pistänyt kokonaisen patterin hopeahelaisia ratsuväen pistooleja ja vyölleen kauhean turkkilaisen koukkusapelinsa, pitää hän sanomattomana halventamisena sitä, että sanomme häntä Fergusoniksi. Emme voi sille mitään. Meille kaikki oppaat pakostakin ovat Fergusoneja, kun emme kykene lausumaan heidän kamalia ulkomaisia nimiään.
Sevastopol luultavasti on pahimmin runneltu kaupunki mitä on Venäjällä tai missään muuallakaan. Mutta siitä huolimatta meillä on syytä olla tyytyväisiä siihen, sillä ei vielä missään maassa meitä ole otettu niin ystävällisesti vastaan. Paikalla kun ankkuri putosi pohjaan, lähetti kaupungin kuvernööri upseerin laivaan kysymään, saattoiko hän mitenkään olla meille avullinen, ja kehoittamaan meitä olemaan Sevastopolissa kuin kotonamme! Jos Venäjän tunnette, niin tiedätte samalla, että tämä oli hurjan pitkälle menevää vieraanvaraisuutta. Tavallisesti täällä muukalaisia epäillään ja monimutkaiseen passijärjestelmään kuuluvilla viivytyksillä ja rettelöillä kiusataan. Jos olisimme jostain toisesta maasta, emme varmaankaan olisi saaneet lupaa astua Sevastopolissa maihin ja taas lähteä kolmen päivän kuluttua mutta nyt saimme vapaasti tulla ja mennä milloin ja miten vain halusimme. Konstantinopolissa olivat kaikki varoittaneet meitä pitämään tarkan huolen passistamme, katsomaan, että ne olivat tarkkaan asetusten, mukaiset, eikä koskaan hetkeksikään unohtamaan niitä. Kerrottiin jos kuinka monta esimerkkiä englantilaisista ja muista, joita oli Sevastopolissa viivytelty päiviä, viikkoja ja kuukausiakin pienien puutteiden vuoksi, mitä heidän passeissaan oli ollut heidän syyttään. Minä olin hukannut passini ja matkustin nyt Konstantinopoliin jääneen hyttikumppanini passilla. Kuka tahansa, joka luki selostuksen hänen passituntomerkeistään ja sitten katsoi minuun, saattoi huomata, etten ollut enemmän hänen näköisensä kuin Herkuleen. Lähdin siis Sevastopolin satamaan pelolla ja vavistuksella täynnään epämääräistä kamalaa tunnetta, että minut keksittäisiin ja hirtettäisiin. Mutta kaiken tuon aikaa oli oikea passini uljaasti liehunut päämme päällä se ei ollut sen kummempi kuin lippumme. Muuta passia ei meiltä kukaan kysynyt.
Tänään kävi laivallamme koko joukko venäläisiä ja englantilaisia herroja ja naisia ja aika on kulunut rattoisasti. Ne olivat kaikki iloisia ihmisiä enkä ole koskaan kuullut äidinkielemme sointuvan suloisemmalta kuin noiden englantilaisten huulien lausumana tässä etäisessä maassa. Puhuin koko paljon venäläisille, ollakseni yleensä vain ystävällinen, ja he puhuivat minulle samasta syystä. Olen varma siitä, että keskustelu tuotti tyydytystä kummallekin puolelle, mutta emme sanaakaan siitä ymmärtäneet kummatkaan. Enimmän puhelin kuitenkin noitten englantilaisten kanssa ja olen pahoillani siitä, ettemme voi ottaa muutamia heistä mukaamme.
Tänään olemme käyneet kaikkialla, minne vain suinkin halusimme, eikä osaksemme ole tullut muuta kuin mitä huomaavinta ystävällisyyttä. Ei kukaan ole kysynyt, oliko meillä passia vai eikö.
Useat valtion virkamiehet ovat ehdottaneet, että laivallamme lähtisimme pieneen kylpypaikkaan, jonne täältä on kolmekymmentä mailia, ja kävisimme tervehtimässä Venäjän keisaria. Hän viettää siellä maalaiselämää. Nuo upseerit vakuuttivat pitävänsä huolta siitä, että osaksemme tulisi sydämellinen vastaanotto. He lupasivat, jos lähtisimme, sekä ilmoittaa keisarille sähkösanomalla tulomme että vielä lähettää maitse erityisen airuen. Aikamme on kuitenkin niin lyhyt ja varsinkin ovat hiilemme niin loppumaisillaan, että me päätimme parhaaksi luopua siitä harvinaisesta nautinnosta, jonka seurustelu todellisen keisarin kanssa tuottaisi.
Pompejin rauniokaupunki on hyvässä kunnossa verrattuna Sevastopoliin. Katselittepa siellä mihin suuntaan tahansa, kaikkialla katsettanne kohtaavat vain rauniot, rauniot, rauniot! talojen rauskoja, sortuneita muureja, risaisia revenneitä mäkiä, hävitystä kaikkialla. Näyttää siltä kuin olisi valtava maanjäristys tällä pienellä paikalla kaiken voimansa raivonnut. Kahdeksantoista pitkää kuukautta sodan myrskyt purkautuivat tätä avutonta kaupunkia vastaan, kunnes se lopulta oli kauheimpana rauniokasana, mitä koskaan on auringon alla ollut. Ei ainoakaan talo säilynyt ehjänä eikä edes asuttavana. Tämmöistä pohjatonta, täydellistä hävitystä on melkein mahdoton käsittää. Talot olivat kaikki olleet jykevät, hakatusta kivestä rakennetut. Useimmat olivat tykinluotien kyntelemät puhki ja poikki ne olivat menettäneet kattonsa ja repeilleet, lohkeilleet räystäistä perustuksia myöten ja puolen mailin mittainen rivi niitä näyttää nyt päättömältä jonolta pahoin runneltuja savupiippuja. Ne eivät edes näytä enää taloilta. Joistakuista suuremmista rakennuksista on nurkat rouskutettu puhki, pilareita katkeillut, kattolistoja ammuttu säpäleiksi ja reikiä oijeti läpi seinäin. Monet näistä rei'istä ovat niin pyöreät ja puhtaasti tehdyt kuin kairatut. Toiset ovat puhkaisseet seinän vain puoleksi ja kiveen on jäänyt niin sileä ja kaunis kuoppa kuin olisi se ollut kittiä. Siellä täällä on seinässä vielä luoti, josta pisartelee rautaisia kyyneliä, värittäen kiven.
Taistelutantereet olivat sangen lähellä toisiaan. Malakovin torni on kukkulalla aivan kaupungin syrjässä. Redan on siitä pyssyn kantomatkan päässä. Inkerman oli mailia kauempana ja Balaklavaan oli tunnin ratsastusmatka. Ranskalaiset juoksuhaudat, joiden puolelta Malakovia lähestyttiin ja se sitten saarrettiin, olivat edenneet niin lähelle sen kaltevia rinteitä, että venäläisten tykkien äärestä olisi voinut heittää niihin kiven. Kerran toisensa jälkeen he kolmena hirmun päivänä hyökkäsivät Malakovin pienelle mäelle ja aina heidät lyötiin takaisin ja heille tuotettiin kauhea mieshukka. Lopulta he kuitenkin saivat paikan haltuunsa ja ajoivat ulos venäläiset, jotka sitten koettivat peräytyä kaupunkiin. Englantilaiset olivat kuitenkin valloittaneet. Redanin ja sulkivat heiltä tien tuliseinällä. Heillä ei ollut muuta neuvoa kuin palata ja valloittaa Malakov takaisin tai kuolla sen tykkien alla. He palasivat. He valloittivat Malakovin takaisin, valloittivat sen pari kolme kertaa, mutta tämä epätoivoinen urheus ei auttanut, vaan lopulta heidän täytyi lannistua.
Nämä kauhun kentät, joissa kerran raivosi semmoiset surman myrskyt, ovat nyt kylläkin rauhalliset. Ei ainoatakaan ääntä kuulu, tuskin liikkuu niillä ainoatakaan elävää olentoa, ne ovat yksinäiset ja hiljaiset niiden autius on täydellinen.
Ei ollut muuta nähtävää, jonka vuoksi kaikki alkoivat etsiä muistoesineitä. Niitä on sullottu koko laiva täyteen. Niitä on tuotu Malakovista, Redanista, Inkermanista, Balaklavasta kaikkialta. On tuotu tykinluoteja, murtuneita laastikkuja, pomminsiruja venekuorma romurautaa. Jotkut toivat murtuneita luitakin toivat ne suurella vaivalla pitkäin matkain päästä, ja olivat sitten kovin pettyneitä, kun lääkäri sanoi niitten olevan vain muulien ja härkäin luita. Minä tiesin, ettei Blucher päästäisi tämmöistä tilaisuutta käsistään. Hän toi laivaan säkillisen ja aikoi lähteä toista hakemaan. Minä sain hänet siitä luopumaan. Hänen hyttinsä on jo kuin museo täynnään kaikenlaista arvotonta romua, mitä hän on matkoillaan koonnut. Hän kiinnittää paraillaan voitonmerkkeihinsä nimilippuja. Satuin äskettäin ottamaan eräänkin niistä käteeni ja siinä seisoi "venäläisen kenraalin jäännöksiä." Vein sen ulos paremmin nähdäkseni se ei ollut sen kummempi kuin kappale hevosen leukaluuta ja pari hammasta. Sanoin jotenkin ankarasti:
"Venäläisen kenraalin jäännöksiä! Tämähän on mieletöntä. Etkö koskaan aio mitään oppia?"
Hän vain sanoi: "Rauhoitu, rauhoitu, ei eukko (hänen tätinsä) huomaa eroa."
Tämä henkilö kokoaa nykyään muistoesineitä vähääkään mistään välittämättä, sekoittaa ne kaikki sikin sokin sitten kaikessa rauhassa varustaa niihin nimiliput vähääkään välittämättä totuudesta, sopivaisuudesta tai edes mahdollisuudesta. Olen nähnyt hänen murtavan kiven kahtia ja toiseen puoleen kirjoittavan "Demostheneen puhujalavasta lohjennut pala" ja toiseen "Sirpale Abelardin ja Heloisan haudasta". Olen nähnyt hänen ottavan tiensivusta kourallisen kivenmukuloita ja tuovan ne laivaan ja varustavan ne nimikirjoituksilla, joissa mainittiin kaksikymmentä kuuluisaa, viidensadan mailin päässä toisistaan olevaa paikkakuntaa. Minä tietysti kiivailen näitä järjellisyyden ja totuuden törkeitä loukkauksia vastaan, mutta siitä ei ole vähääkään apua. Joka kerta saan saman rauhallisen, suuni tukkivan vastauksen:
"Ei se tee mitään ei eukko huomaa eroa." Aina siitä kun me kolme tai neljä onnen poikaa kävimme yöllisellä retkellämme Ateenassa, on hän vilpittömällä mielihyvällä lahjoitellut jokaiselle kautta laivan kivennokareen Areksen kukkulalta, jolla Pyhä Paavali saarnasi. Kaikki nämä kivennokareet hän noukki laivan kohdalta rannalta, mutta väittää saaneensa ne eräältä retkikuntamme jäseneltä. Joka tapauksessa minun olisi aivan suotta ryhtyä petosta paljastamaan se tuottaa hänelle huvia, eikä vahingoita ketään. Häneltä eivät, niin hän sanoo, koskaan lopu Pyhän Paavalin muistot, niinkauan kuin hän pääsee johonkin sorakasaan käsiksi. No hyvä, mutta onko hän muita huonompi? Olen huomannut kaikkien matkustavain samalla tavalla täydentävän kokoelmainsa aukkoja. En eläissäni enää luota semmoisiin esineihin.
V LUKU
Yhdeksäntuhatta mailia idässä Odessan amerikkalaisuus Kiitollisuutta, joka on tullut liian myöhään Lähdössä Venäjän itsevaltiaan vieraaksi.
Olemme nyt kulkeneet niin kauas itään sataviisikymmentä pituusastetta San Franciscosta ettei kelloni enää pysy ajan tasalla. Se on uupunut ja seisahtunut. Luullakseni se siinä menetteli viisaasti. Sevastopolin ja Tyynenmeren rannikon välinen aikaerotus on suunnaton. Kun täällä kello on kuusi aamulla, on se Californiassa jotain toisella viikolla. On anteeksiannettavaa, että ajanlaskumme tahtoo mennä vähän sekaisin. Nämä huolet ja harmit ajasta ovat kiusanneet minua paljon, niin että luulin mieleni saaneen vähän vikaa: pelkäsin, etten enää koskaan saisi takaisin oikeata käsitystä ajasta. Mutta kun huomasin, kuinka ovela yhä vielä olin hoksaamaan päivällistunnin, tuli minuun siunattu rauhallisuus, eivätkä epäilykset tai pelko enää minua kiduta.