Pian sitten julkaistiin ohjelmaan jatkoakin, jossa sanottiin, että laivalla käytettäisiin "Plymouthin virsikokoelmaa." Maksoin nyt loput piletin hinnasta.
Minulle annettiin kuitti ja niin olin virallisesti ja asianmukaisesti hyväksytty retkeilijäksi. Se oli hauska juttu, mutta vähäistä oli se hauskuus sen uutuuden rinnalla, että tiesi kuuluvansa "valikoituihin."
Tämän ohjelman jatko niinikään kehoitti retkeilijöitä ottamaan mukaansa keveitä soittokojeita, niillä ylläpitää laivalla rattoa; satuloita Syyriaa varten; viheriäiset silmälasit ja päivänvarjot: hunnut Egyptiä varten ja lämpöiset vaatteet vaivalloisia toivioretkiä varten Pyhässä maassa. Lisäksi viitattiin siihen, että vaikka laivan kirjastossa olisikin melko laaja valikoima luettavaa, olisi jokaisen matkustajan hyvä ottaa mukaansa muutamia oppaita, raamattu ja parhaita matkakertomuksia. Lueteltiin sitten varsinkin Pyhää maata koskevia teoksia, koska Pyhä maa sisältyi retken ohjelmaan, vieläpä näytti olevan sen pääosa.
Pastori Henry Ward Beecherin piti tulla retkelle, mutta kiireelliset toimet pakottivat hänet luopumaan tuumasta. Oli muita matkustajia, joita paitsi olisi tultu paremmin toimeen ja jotka olisi jätetty maalle paljon mieluummin. Kenraaliluutnantti Shermanin piti myös tulla mukaan, mutta intiaanisota pakotti hänet jäämään Mississipin taa lakeuksille. Muuan suosittu näyttelijätär oli kirjoittanut nimensä laivan kirjoihin, mutta sitten sattui jotain, joka esti häntä mukaan tulemasta. "Potomacin rumpalipoika" karkasi ja niinpä meille ei enää jäänyt ainoatakaan kuuluisuutta!
Mutta pitihän meidän ainakin saada meriministeriöstä "tykkipatteri" (niin seisoi ilmoituksessa), jotta voitaisiin vastata kuninkaitten kunnialaukauksiin; ja meriministerin antama suosituskirja, jonka piti tasoittaa "kenraali Shermanille ja hänen seuralleen" tietä Vanhan maailman hoveissa ja leireissä, senkin saimme pitää, vaikka sekä asiakirjaa että tykkipatteria luullakseni oli jonkun verran typistetty siitä mikä alkuaan oli luvassa. Mutta olihan vielä jäljellä houkutteleva ohjelma, Pariisi, Konstantinopoli, Smyrna, Jerusalem, Jeriko ja "ystävämme bermudalaiset". Eikö sitä jo siinä ollut!
II LUKU
Suuria valmistuksia Kunnioitusta herättävä suuruus Kaikki lähtevät Eurooppaan Mr Blucherin mielipide Hytti n: o 10 Nurkkakuntain kokoontuminen Vihdoinkin merellä.
Silloin tällöin poikkesin seuraavan kuun kuluessa Wallstreetin 117:ään kysymään, miten laivan korjaus ja varustelu edistyivät; miten matkustajaluettelo täyttyi; kuinka monta pyrkijää komitea päivittäin oli hylännyt "epävalioina" ja täten jättänyt surun ja mieliapean omaksi. (Pian kyllä tuli ilmi, että jokainen oli riittävästi "valittu", joka vain kykeni matkan maksamaan.). Ilokseni sain kuulla, että meidän piti saada matkaan pieni kirjapaino, jotta voisimme painaa joka päivä oman sanomalehden. Ja ilolla kuulin, että pianomme, harmoniomme ja melodeonimme olivat parasta, mitä yleensä rahalla sai. Ja ylpeänä totesin, että retkeilijöihimme kuului kolme sanan julistajaa, kahdeksan tohtoria, kuusi- tai kahdeksantoista naista, monta sotilas- ja meriylhäisyyttä kauniisti helähtävine arvonimineen ja runsas sato erilaisia "professoreja" ja eräs herra, jonka nimen perässä jyrisi "AMERIKAN YHDYSVALTAIN ASIAMIES EUROOPPAA, AASIAA JA AFRIKKAA VARTEN" kammottavan mahtavasti! Olin varovasti aikonut tyytyä laivassa syrjäiseen paikkaan sen seuran erikoisen valittuun laatuun nähden, joka suosituksineen kykenisi kulkemaan tuon mainitun komitean kameelinsilmän läpi; olin totutellut itseäni näkemään peloittavan valikoiman sotilas- ja merisankareita, minkä vuoksi minun täytyisi syrjäisestä paikastani ehkä siirtyä vieläkin syrjemmäksi, mutta minun täytyy suoraan tunnustaa, että tämmöistä moukarin iskua minä en osannut odottaa.
Tämä arvonimivyöry nujersi minut aivan maan tasalle. Minä sanoin, että jos moisen mahtimiehen täytyy kulkea meidän laivassamme meren yli varmaan hänen todella täytyi että jos Yhdysvallat näkivät tarpeelliseksi lähettää meren poikki moisen tonniston virka-arvoa, niin olisi ollut hienotunteisempaa ja varmempaa hajoittaa hänet osiin ja kuljettaa osat erikseen, monella laivalla.
Ah, olisinpa vain silloin tiennyt, että hän oli vain tavallinen kuolevainen ja ettei hänen tehtävänsä ollut sen valtavampi kuin koota siemeniä ja tuntemattomia juuria ja erinomaisia kaaliksia ja kummia ojakonnia tuolle köyhälle, hyödyttömälle, viattomalle, homehtuneelle vanhalle kivettymälle Smithsonian Institutille (Washingtonin kansalliselle tieteelliselle laitokselle), niin olisi se tuntunut hyvin keventävältä.
Tämän ikimuistettavan kuukauden kuluessa paistattelin itseäni siinä onnen tunteessa, että kerrankin elämässäni olin päässyt uimaan suuren kansallisen liikkeen kantamana. Jokainen aikoi matkustaa Eurooppaan ja minä, minä myös aioin matkustaa Eurooppaan. Jokainen aikoi matkustaa Pariisin kuuluun maailmannäyttelyyn ja minäkin aioin matkustaa Pariisin näyttelyyn. Höyrylaivalinjat veivät amerikkalaisia maan eri satamista summassa sanoen neljä tai viisi tuhatta viikossa. Mahdoinko koko kuukauden kuluessa tavata kahtatoistakaan ihmistä, jotka eivät aikoneet piakkoin matkustaa Eurooppaan, en varmaan muista. Kuljeskelin paljon kaupungilla erään nuoren mr Blucherin kanssa, joka niinikään oli lunastanut paikan. Hän oli luottavainen, hyväluontoinen, mutkaton ja seurasopuinen mies; mutta hän ei ollut niitä miehiä, joita mainitaan ruudin keksijöinä. Hänellä oli mitä liioitelluimmat käsitykset tästä kansainvaelluksesta Eurooppaan ja luuli lopulta koko Amerikan kansan säälivän kapineitaan kapsäkkiin Ranskaan muuttaakseen. Poikkesimme kerrankin erääseen puotiin Broadwayn varrella, josta hän osti kaulaliinan, ja kun myyjällä ei ollut antaa takaisin, sanoi mr B.:
"Ei tee mitään, maksan sen teille Pariisissa."
"Mutta en minä aio lähteä Pariisiin."
"Mitä kuinka te sanoittekaan?"
"Minä sanoin, etten minä aio lähteä Pariisiin."
"Ette aio lähteä Pariisiin! Ette läh no hyvä, mutta minne ihmeeseen te sitten aiotte lähteä?"
"En minnekään."
"Ette ihan minnekään? ette minnekään muuanne kuin tänne?"
"En minnekään muuanne kuin juuri tänne olen täällä koko kesän."
Toverini otti ostoksensa ja sanaakaan sanomatta lähti puodista lähti loukkaantunut ilme kasvoillaan. Kun oli katua vähän matkaa astuttu, katkaisi hän äänettömyyden ja sanoi vaikuttavasti: "Se oli vale se on minun vakaumukseni!"
Kun aika oli täytetty, oli laivakin valmiina ottamaan vastaan matkustajansa. Minut esitettiin sille nuorelle herralle, jonka olin saanut hyttitoverikseni, ja huomasin hänet älykkääksi, rattoisaksi, epäitsekkääksi, kaikin puolin jalomieliseksi, kärsivälliseksi ja ihmeteltävän hyväntahtoiseksi nuoreksi mieheksi. Ei ainoakaan niistä matkustajista, jotka seurasivat mukana "Quaker Cityllä", kieltäne näiden sanaini oikeutusta. Valitsimme hytin, joka oli tyyrpuurin puolella, siipien etupuolella, välikannella. Siinä oli kaksi vuodetta, murheellinen paksulasinen akkuna, pesukaappi astioineen ja pitkä, ylellisesti pehmustettu kaappi, joka samalla teki sohvan virkaa ja osaksi oli kamssujemme säilytyspaikkana. Huolimatta kaikista näistä huonekaluista mahtui siinä vielä kääntymään, vaikka ei kissaa olisi mahtunut kieputtamaan, ei ainakaan isoa kissaa. Mutta olihan tuo kuitenkin melkoinen hytti laivan hytiksi ja kaikin puolin tyydyttävä.
Laivan lähtöpäiväksi oli määrätty eräs lauantai kesäkuun alkupuolella.
Vähän puolenpäivän jälkeen minä tänä merkillisenä lauantaina saavuin satamaan ja lähdin laivaan. Pelkkää kiirettä ja sekamelskaa. (Olen nähnyt tämän huomautuksen jossain muualla.) Rantasilta oli täynnään ajoneuvoja ja ihmisiä; matkustajia saapui ja kiirehti laivaan; laivan kansi oli täynnään arkkuja ja kapsäkkejä. Vihmasateessa kulki ja töllisteli retkeilijäryhmiä huomiota herättämättömiin matkapukuihin puettuina, ja he näyttivät niin lakastuneilta ja surkeilta kuin kananpoikaset sulkasadossaan. Uljas lippumme, saman surkeuden uhri, riippui märkänä ja alakuloisena pitkin mastoa. Se kaiken kaikkiaan oli noloin näky, mitä ajatella saattoi. Tämä oli huvimatka sitä ei käynyt kieltäminen, seisoihan se ohjelmassa olihan se piletissäkin mainittu mutta ei totisesti se ylimalkaan siltä näyttänyt.
Laivan lähtöpäiväksi oli määrätty eräs lauantai kesäkuun alkupuolella.
Vähän puolenpäivän jälkeen minä tänä merkillisenä lauantaina saavuin satamaan ja lähdin laivaan. Pelkkää kiirettä ja sekamelskaa. (Olen nähnyt tämän huomautuksen jossain muualla.) Rantasilta oli täynnään ajoneuvoja ja ihmisiä; matkustajia saapui ja kiirehti laivaan; laivan kansi oli täynnään arkkuja ja kapsäkkejä. Vihmasateessa kulki ja töllisteli retkeilijäryhmiä huomiota herättämättömiin matkapukuihin puettuina, ja he näyttivät niin lakastuneilta ja surkeilta kuin kananpoikaset sulkasadossaan. Uljas lippumme, saman surkeuden uhri, riippui märkänä ja alakuloisena pitkin mastoa. Se kaiken kaikkiaan oli noloin näky, mitä ajatella saattoi. Tämä oli huvimatka sitä ei käynyt kieltäminen, seisoihan se ohjelmassa olihan se piletissäkin mainittu mutta ei totisesti se ylimalkaan siltä näyttänyt.
Kaiken tämän mäiskeen ja jyryn ja pauhun ja huudon ja höyryn pihinän jälkeen kajahti vihdoinkin käsky "irti maasta!" äkillinen hyökkäys porrassillakkeille saattajat purkautuvat maalle siivet alkavat pyöriä ja olemme liikkeellä matka on alkanut! Kaksi sangen mietoa hurraata kohosi rantasillalta vettä tiukkuvasta yleisöstä; me vastasimme yhtä siivosti livettävältä kannelta; lippu teki yrityksen liehua, mutta siitä ei tullut mitään; ja "tykkipatteri" vaikeni ei ollut ruutia. Keksimme nyt, että tähän "patteriin", josta olimme niin riemuinneet, kuuluikin tarkalleen yksi tykki, kun kaikki luettiin, ja minä luin ne itse yksi tykki, joka oli liian pieni kenttätykiksi, mutta kyllin pieni kynttilänjalaksi.
Ajoimme alas sataman suuhun ja kävimme siellä ankkuriin. Satoi yhä. Eikä vain satanut, vaan vielä myrskysikin. "Ulkopuolella", sen näimme itse, oli kauhea aallokko. Meidän täytyy pysyä alallamme tyynessä satamassa, kunnes myrsky asettuu. Matkustajia on viidestätoista valtiosta; vain harvat heistä ovat ennen olleet merellä; ilmeisestikin olisi varomatonta usuttaa heidät rintansa täydeltä puhaltavaa myrskyä vastaan, ennenkuin ovat ennättäneet päästä merijaloilleen. Meitä oli saatellut kaksi höyryhinaajaa, sillä laivalla oli vielä iloinen nuori newyorkilainen samppanjaseurue, joka oli lähtenyt mukaan asianmukaisesti ja vanhan kansan tapaan hyvästelläkseen erään heikäläisensä, ja nämä palasivat iltapuoleen takaisin ja nyt olimme yksinämme syvyyksillä. Viiden sylen vedellä vain ja pohjaan lujasti ankkuroituina. Ja kaiken lisäksi juhlallisessa sateessa. Huvia ettei paremmasta väliä.
Tuntui kerrassaan huojennukselta, kun malmirumpu kutsui rukouskokoukseen. Jonkun toisen huviretken ensimmäinen lauantai-ilta olisi varmaan omistettu kortinpeluulle ja tanssille; mutta jätän ennakkoluulottoman mielen päätettäväksi, olisiko meille sopinut tämmöinen kevytmielisyys, siihen nähden mitä olimme kokeneet ja missä mielentilassa olimme. Hautajaistilaisuudessa olisimme loistaneet, mutta emme missään sen juhlallisemmassa.
Merellä kuitenkin aina on reipastuttava vaikutuksensa, ja yöllä, nukkuessani liekkuuni aaltojen tahdikkaaseen tuuditteluun ja etäisten hyökyjen pauhuun, vaivuin rauhallisesti täydelliseen tiedottomuuteen päivän ikävystyttävistä kokemuksista ja rankaisevista tulevaisuuden varoituksista.
III LUKU
Matkustajat ylipäätään Kaukana merellä Ahdistusta patriarkkain kesken Huvituksen etsiminen vaikeissa oloissa Laivan viisi kapteenia.
Koko sunnuntain olimme ankkurissa. Myrsky oli laimentunut koko lailla, aallokko ei. Yhä kiipeili tuolla "ulkona" korkealle ilmaan vaahtoisia mäkiä, kuten kiikareillamme selvään näimme. Ei olisi ollut sopivaa alkaa huvimatkaa sunnuntaina; emme voineet viedä koettelemattomia vatsojamme noin armottomalle aallokolle alttiiksi. Meidän täytyi jäädä alallemme maanantaihin. Ja me jäimme. Mutta olihan meillä saarnat ja rukouskokoukset; ja niinpä me tietenkin olimme täällä yhtä hyvässä tallessa kuin missä muualla tahansa.
Sapatin aamuna nousin ylös ja aikaisin söin suurusta. Tunsin sangen luonnollista halua luoda matkustajiin pitkän, ennakkoluulottoman kunnon silmäyksen semmoisella hetkellä, jolloin he olisivat itsetietoisuudesta vapaat joka juuri on aamiaisen aika, jos semmoista hetkeä yleensä on ihmisolentojen elämässä.
Hämmästyin suuresti nähdessäni niin paljon vanhanpuoleisia ihmisiä voisin melkein sanoa kunnianarvoisaa väkeä. Kun loi silmäyksen päitten pitkään riviin, niin melkein teki mieli luulla, että ne olivat paljasta harmaata. Niin ei laita sentään ollut. Oli siinä seassa koko hyvä sekoitus nuortakin väkeä ja toinen melko hyvä sekoitus semmoisia herroja ja naisia, joiden ikä oli epämääräinen, he kun eivät olleet oikeastaan vanhoja, eivätkä ehdottomasti nuoriakaan.
Seuraavana aamuna vivuttiin ankkuri pohjasta ja lähdettiin merelle. Suuri ilo oli päästä matkaan tämän pitkästyttävän, mieltä lannistavan viivytyksen jälkeen. Minusta tuntui kuin ei ilmassa olisi koskaan ollut semmoista rattoa, auringossa moista kirkkautta, kauneutta meressä. Minä siis olin tyytyväinen piknikkiin ja kaikkeen, mitä siihen kuului. Kaikki häjyt vaistot olivat minussa kuolleet; ja Amerikan kadotessa taaksemme näkymättömiin tuntui minusta kuin olisi niiden sijan saanut armeliaisuuden tunne, joka, ainakin toistaiseksi, oli yhtä rajaton kuin aava valtamerikin, joka ympärillämme paisutteli aaltojaan. Minun teki mieleni purkaa tunteitani minun teki mieleni korottaa ääneni ja laulaa; mutta minä en tiennyt, mitä laulaisin, ja sentakia täytyi siitä tuumasta luopua. Ei tainnut olla laivalle juuri vahinkokaan.
Vilpasta oli ja miellyttävää, mutta aallokko oli vielä aika tyly. Jos mieli käyskennellä, niin niskansa kaupalla; yhtenä hetkenä keulapuomi ampui suoraan päin aurinkoa, joka kaartoi keskitaivaalla, seuraavana yritti keihästää haikalan meren pohjasta. Kuinka kummalta tuntuukaan, kun laivan perä sukkelaan vaipuu alta ja samalla keula lähtee kiipeämään pilviin! Turvallisinta oli tuona päivänä takertua parraspuuhun kiinni ja pysyä siinä; käveleminen oli liian epäiltävää huvia.
Mikä lienee ollut onnen potkaus, mutta minä en ollut merikipeä. Tässä oli ylpeyden syytä, en ollut sitä aina välttänyt. Jos maailmassa mikään tekee ihmisen ihmeellisen ja sietämättömän itserakkaaksi, niin ainakin se, kun huomaa vatsansa pitävän puoliaan ensimmäisenä päivänä merellä, kaikkien toverien ollessa merikipeitä. Pian ilmestyi peräkannelle salongin oveen eräs kunnianarvoisa fossiili, saalitettuna leukojaan myöten ja käärittynä kuin muumio, ilmestyi ja laivan seuraavan kerran kyljelleen kuukahtaessa ampui suoraan syliini. Minä sanoin:
"Hyvää huomenta, herrani. Kaunis päivä."
Hän laski kätensä vatsalleen ja sanoi: "Voi, mun!" ja sitten hoiperteli pois ja kukistui erään kailetin puurille.
Kohta syytää sama ovi sisästään toisenkin vanhan, herran, lujalla voimalla. Minä sanoin:
"Rauhoittukaa, hyvä herra ei ole kiirettä. Kaunis päivä."
Hänkin laski kätensä vatsalleen ja sanoi: "Voi, mun!" ja hoippui pois.
Vähän ajan kuluttua purki sama ovi taas äkillisesti sisästään veteraanin, joka kynsi ilmaa kiinni pitääkseen. Minä sanoin:
"Hyvää huomenta, herra. Mainio huviretkipäivä. Te juuri aioitte sanoa "
"Voi, mun!"
Sitä minä ajattelinkin. Ennätin ainakin ennenkuin hän. Taisin seisoa siinä tunnin, ja koko ajan minua pommitettiin vanhoilla herroilla; mutta minä en saanut heistä muuta lähtemään kuin "Voi, mun!"