Pannaan julistettu - Роберт Льюис Стивенсон 2 стр.

Huone oli tukehduttavan kuuma ja täynnä kärpäsiä; sillä talo oli likainen, matala ja pieni ja sijaitsi huonolla paikalla kylän takana viidakon laidassa, jossa ei ollut mitään liikettä. Miesten vuoteet olivat laitetut lattialle, ja sikin sokin ajelehti pannuja ja kulhoja. Mitään varsinaisia huonekaluja ei ollut, sillä raivopäissään Randall pani ne pirstoiksi. Siinä sitä istuin ja nautin Casen vaimon tarjoaman aterian. Kaiken päivää tuo miehenjäännös huvitti minua rivoilla vanhoilla kaskuilla ja pitkillä vanhoilla loruilla, aina valmiina säestämään niitä omalla läähättävällä, sihisevällä naurullaan, joten hän ei minun painostanutta mielentilaani huomannut. Sillävälin maisteli hän herkeämättä katajaviinaa. Joskus hän nukahti ja taas heräsi ohkuen ja väristen, ja tuon tuostakin kysyi minulta, miksi tahdoin naida Uman.  Veikkoseni,  varoittelin itseäni kaiken aikaa,  sinusta ei saa tulla tällaista vanhaa herrasmiestä.

Kello saattoi olla noin neljä iltapäivällä, kun takaovi verkalleen avautui ja sisään ryömi kummallisen näköinen alkuasukas-akka melkein mahallaan. Hän oli kiedottu mustaan kankaaseen kantapäitä myöten, tukassa oli harmaita laikkuja, kasvot olivat tatuoidut, vaikka sellainen ei ollut saaren tapa, silmät suuret, loistavat ja hurjan näköiset. Nämä loi hän minuun hurmaantunein ilmein, jonka huomasi olevan näyttelemistä. Hän ei virkkanut mitään selvää sanaa, vaan maiskutteli ja höpisi huulillaan ja hymisi ääneensä kuin lapsi jouluvanukkaansa ääressä. Hän tuli suoraan lattian yli minua kohti ja päästyään viereeni tarttui käteeni, kehräten ja vikisten kuin iso kissa. Tästä hän siirtyi jonkinlaiseen lauluun.

 Kuka lemmossa tämä on?  huudahdin minä, sillä tuo elävä oli minua hätkähdyttänyt.

 Se on Fa'avao,  sanoi Randall, jonka huomasin lattiaa pitkin siirrähdelleen huoneen etäisimpään loukkoon.

 Ettehän peljänne häntä?  huudahdin.

 Minäkö pelkäisin!  kivahti kapteeni.  Ystäväiseni, minä inhoan häntä! En salli hänen astua jalkaansa tänne, mutta tänään täytyy nyt kaiketi tehdä poikkeus, kun tulee ne häät. Hän on Uman äiti.

 No, vaikka; mutta mitä hän tuolla tarkoittaa?  kysyin ärtyneempänä, ehkä peljästyneempänäkin kuin välitin tunnustaa; ja kapteeni kertoi minulle, että akka rallatteli runoja minun ylistyksekseni, koska olin naimassa Uman.  Hyvä on, vanha rouva,  sanoin minä yrittäen nauraa,  valmis palvelemaan. Mutta kun olette lopettanut käteni hieromisen, voisitte ilmoittaa, mitä tahdotte.

Hän teki kuin olisi hän ymmärtänyt; laulu yltyi huudoksi ja pysähtyi; akka ryömi huoneesta samalla tavoin kuin oli tullutkin ja varmaankin sukelsi suoraan pensaikkoon, sillä kun seurasin häntä ovelle, oli hän jo hävinnyt.

 Onpa täällä kummalliset tavat,  sanoin.

 Kummaa joukkoa ne ovat,  myönsi kapteeni, ja ihmeekseni näin hänen tekevän ristinmerkin paljaalle rinnalleen.

 Hei!  virkahdin minä.  Oletteko paavilainen?

Sen hän halveksien kielsi.  Piintynyt baptisti,  sanoi hän.  Mutta, ystäväiseni, paavilaisillakin on muutamia hyviä meininkejä, ja tämä on yksi niistä. Seuratkaa neuvoani, ja milloin hyvänsä tapaatte Uman tai Fa'avaon tai Vigoursin tai jonkun siitä joukosta, niin seuratkaa pappien esimerkkiä ja tehkää niinkuin minä. Ymmärrättekö? kysyi hän, toisti merkin ja vilkutti hämärää silmäänsä minulle.  Ei, herra,  puhkesi hän jälleen,  ei täällä ole paavilaisia!  Ja sitte hän pitkän aikaa kestitsi minua uskonnollisilla mielipiteillään.

Varmaankin olin ensi silmäyksellä tenhoutunut Umaan, sillä muutoin olisin totisesti paennut siitä talosta ja rientänyt puhtaaseen ulkoilmaan, puhtaan meren rantaan tai jollekin läheiselle joelle vaikka kyllä olinkin jätettynä Casen huostaan. Niin, ja sitäpaitsi en konsaan olisi voinut käydä pää pystyssä sillä saarella, jos olisin karannut tytön luota hääiltanani.

Aurinko oli mennyt mailleen, taivas hehkui tulimerenä ja lamppu oli ollut kotvan sytytettynä, kun Case palasi Uman ja neekerin kanssa. Tyttö oli puettu ja hajuvesillä pirskoitettu; hänen hameensa oli hienoa tapa-kudosta, jonka poimut häivähtelivät somemmilta kuin minkään silkin; tumman hunajan väristä paljasta povea verhosi vain puolisen tusinaa siemenistä ja kukista kierrettyä kaulanauhaa; ja korvien taakse hiuksiin oli pistetty tulipunaisia hibiscus-kukkia. Hän osoitti morsiamelle mallikelpoista käytöstä, oli vakava ja hiljainen; ja minua hävetti seisoa hänen vieressään tuossa kurjassa majassa, irvistelevän neekerin edessä. Häpesin, sanon; sillä se koirus oli puettu isoon paperikaulukseen,  kirja, josta hän oli lukevinaan, oli sattumalta käsiin saatu romaanin nide, ja hänen käyttämänsä toimitussanat mainittaviksi sopimattomat. Omaatuntoani vihlaisi meidän liittäessämme kätemme yhteen; ja kun tyttö sai todistuksensa, tunsin kiusausta purkamaan kaupat ja tunnustamaan. Tällainen se asiakirja oli Case sen kirjoitti nimineen kaikkineen tilikirjasta reväistylle lehdelle:

Täten todistamme, että Uma, Fa'avaon tytär Falesan saarelta, on laittomasti vihitty herra John Wiltshiren kanssa yhdeksi viikoksi ja että herra John Wiltshire on vapaa lähettämään hänet hornaan, milloin mielensä tekee.

Rekisteristä jäljentänyt

Kaunis paperi pistää tytön käteen ja nähdä piiloitettavan kuin aarteena. Vähemmästäkin mies saattaisi tuntea itsensä kehnoksi. Mutta sellainen oli tapa näillä tienoin, eikä se (kuten itselleni sanoin) laisinkaan ollut meidän valkoihoisten, vaan lähetyssaarnaajamme syy. Jos he olisivat jättäneet alkuasukkaat rauhaan, ei minun olisi ollenkaan tarvinnut turvautua tähän petokseen, vaan olisin ottanut niin monta vaimoa kuin tahdoin ja jättänyt heidät hyvällä omallatunnolla milloin tahansa. Mitä enemmän häpesin, sitä enemmän joudutin lähtöäni; ja kun toivomuksemme täten kävivät yhteen, en ollut huomaavinani liikkeenharjoittajissa tapahtunutta muutosta. Case oli ollut perin innokas pitämään minua luonaan; mutta nyt hän ikäänkuin saavutettuaan tarkoituksensa näkyi yhtä hartaasti toivovan minua pois. Uma, selitti hän, näyttäisi minulle tien talolleni, ja kaikki kolme sanoivat meille huoneessa hyvästi.

Oli jo melkein yö; kylä tuoksusi metsältä ja kukkasilta, mereltä ja paistetuilta leipäpuun hedelmiltä; riutalta kohisi komea aallokko rantaa kohti, ja etäältä tiheiköistä ja majoista kuului aikuisten ja lasten ääniä. Tuntui hyvältä hengittää keuhkoihinsa puhdasta ilmaa; tuntui hyvältä päästyäni kapteenin rehvanasta sensijaan nähdä tämä olento vierelläni. Minusta oli aivan kuin olisi hän ollut joku tyttö kotona Englannissa, ja unohtaen itseni tartuin hänen käteensä. Hänen sormensa kietoutuivat omiini, kuulin hänen hengähtävän syvään ja nopeasti, ja yhtäkkiä nosti hän käteni kasvoilleen, puristaen sitä niitä vasten.  Sinä hyvä! huudahti hän ja juoksi edelleni ja pysähtyi katsomaan taakseen, hymyillen,  ja juoksi edelleni jälleen, tällä tavoin opastaen minut viidakon syrjitse ja hiljaista polkua kotiini.

Tosiasia on, että Case oli asianmukaisesti kosinut puolestani, kertoen tytölle, että olin aivan hullaantunut häneen ja että seurauksista välittämättä tahdoin hänet omakseni. Tietäen mitä minä en vielä aavistanut, lapsi-parka uskoi siitä joka sanan ja oli vähällä joutua päästään pyörälle turhamaisuudesta ja kiitollisuudesta. No, kaikesta tästä minä en tiennyt mitään; kuuluin niihin, jotka vastustivat kaikkea hupsua hempeyttä alkuasukas-naisten suhteen, nähtyäni vaimojen sukulaisten syöneen puille paljaille niin monta valkoista aviomiestä, jotka vielä päällisiksi joutuivat ivattaviksi. Sanoin siis itselleni, että minun oli alusta pitäen pysyttävä jäykkänä ja valaistava hänelle asemansa.

Mutta hän näytti niin viehkeältä ja sievältä juostessaan edelläni ja sitten odotellessaan minua aivan kuin lapsi tai ystävällinen koira, että minä en voinut muuta kuin seurata häntä, kuunnella hänen paljaiden jalkojensa tepsutusta ja tähystellä hämärässä hänen kiiltävää ruumistaan. Ja nyt juolahti mieleeni toinen ajatus. Hän leikki kissanpoikaa kanssani, nyt kun olimme yksinämme; mutta talossa oli hän esiintynyt kuin kreivitär, niin ylpeänä ja nöyränä.

Hän juoksi edessä olevaan taloon, ja vielä ulkona ollessani näin tulitikun välähtävän ja lampun valon ilmestyvän ikkunoihin. Asemataloni oli ihmeellisen kaunis korallista rakennettu huoneryhmä, kuisti melkoisen leveä, ja pirtti korkea ja avara. Kirstuni ja laatikkoni olivat pinotut sisälle jokseenkin sekaisin; ja kaiken tuon epäjärjestyksen keskellä seisoi Uma pöydän ääressä minua odotellen. Hänen varjonsa ulottui takana peltikaton kupuun; hän seisoi sitä vasten kirkkaana, lampun kimallellessa hänen hipiällään. Pysähdyin ovelle, ja hän katsahti minuun sanattomana, innosta hohtavin, mutta kuitenkin lannistunein silmin. Sitte hän kosketti poveansa.

 Minä sinulle vaimo,  sanoi hän. En ollut vielä tuntenut tuohon tapaan; mutta halu omistaa hänet puristi ja värisytti ruumistani kuin tuuli levitettyä purjetta.

En olisi voinut puhua, vaikka olisin tahtonutkin; ja jos olisin voinut, en olisi tahtonut. Olin häpeissäni, että annoin alkuasukkaan noin liikuttaa mieltäni, häpeissäni myöskin vihkimisestä ja todistuksesta, jonka tyttö oli tallettanut hameeseensa. Käännyin sivulle ja olin penkovinani tavaroitani. Ensimäisenä sattui käsiini katajaviinalaatikko, ainoa, minkä olin tuonut; ja osaksi tytön tähden, ja osaksi vanhan Randallin muistelemisen kauhusta, tein nopean päätöksen. Väänsin laatikon kannen auki. Taskussani säilyttämälläni korkkiruuvilla avasin pullot peräkkäin ja lähetin Uman kaatamaan nesteen kuistilta maahan.

Viimeisen tyhjennettyään tuli hän luokseni ja katseli minua näköjään ymmällä.

 Ei hyvä,  sanoin, sillä nyt hallitsin ääntäni jo vähän paremmin.

 Mies juo, ei hyvä mies.

Hän myönsi tämän, mutta jäi miettiväiseksi.  Miksi sinä se sitte toi?  ihmetteli hän tovin kuluttua.  Kas, jos sinä ei tahto juoda, sinä ei se tuo, minä luulla.

 Selvä juttu,  sanoin minä.  Ennen minä tahto juoda liikaa, nyt ei tahto. Katso, minä ei tiennyt että saan vaimonen. Jos minä juoda viinaa, minun pikku vaimo pelkää.

Puhua hänelle ystävällisesti oli melkein enemmän kuin mihin minä kelpasin; olin tehnyt itselleni lupauksen, etten koskaan antautuisi heikkouteen alkuasukasta kohtaan, ja tottumus oli tullut toiseksi luonnokseni.

Hän seisoi katsellen minua vakavasti, istuessani siinä avoimen laatikon ääressä. Minä luulla sinä hyvä mies,  sanoi hän. Ja äkkiä hän heittäysi eteeni lattialle.  Minä on sinun yhtäkaikki!  huudahti hän.

II. Panna

Tulin kuistille aamusella juuri ennen auringon nousua. Asuntoni oli viimeinen itäänpäin; metsäinen ja kallioinen niemeke sen takana kätki päivännousun. Lännen puolella virtasi vuolas, vilpoinen joki; taampana oli kylän kookospalmuilla, leipäpuilla ja majoilla täplitetty vihreä kenttä. Toisissa asunnoissa oli luukut vielä ikkunoissa, toisissa oli ne jo avattu: näin moskiittoverkot vielä pingoitettuina, ja niiden lävitse häämöitti vastaheränneiden istuvien ihmisten varjoja; toisia taas oli harppailemassa äänettöminä pitkin nurmikkoa, käärittyinä monivärisiin yöpukuihinsa kuin beduiinit raamatun kuvissa. Oli haudanhiljaista, juhlallista ja viileätä, ja aamunkoiton valo hohti laguunilla kuin tuli.

Mutta se, mikä minua kiusasi, oli lähempänä. Tusinan verta nuoria miehiä ja lapsia oli asettunut kaareen taloni sivulle: puro eroitti heidät, toiset olivat sen tämänpuoleisella, toiset tuonpuoleisella rannalla ja yksi veden keskeltä kohoavalla paadella; ja kaikki istuivat he ääneti raiteihinsa käärittyinä, tuijottaen minuun ja huoneisiini suoraan kuin lintukoirat. Minusta tuntui se omituiselta ulos mennessäni. Kun uituani tulin takaisin ja näin heidät kaikki siellä ja vielä pari kolme lisäksikin, tuntui se vielä omituisemmalta. Mitä ihmettä heillä oli asunnossani töllisteltävää, ajattelin ja astuin sisälle.

Mutta noiden mulkoilijain läsnäolo vaivasi minua yhä, jonka vuoksi menin pian ulos jälleen. Aurinko oli nyt noussut, mutta yhä kätkettynä metsäniemekkeen taakse. Noin neljännestunti oli kulunut. Ihmisjoukko oli suuresti lisääntynyt, reunustaen pitkältä joen takemman rannan. Siinä oli kolmisenkymmentä täysikasvuista ja lapsia kaksin verroin, toiset seisten, toiset istuen kyykyllään maassa, ja kaikki töllistellen asuntoani.

Olin nähnyt talon eräässä Etelämeren kylässä noin piiritettynä, mutta silloin kaupustelija sisällä rusikoi vaimoaan, joka parkui täyttä kurkkua. Täällä ei ollut mitään merkillistä: uuni oli sytytetty, savu nousi ilmoille kristittyyn tapaan, kaikki oli mallikelpoista ja moitteetonta. Tosin oli saapunut muukalainen, mutta heillä oli ollut tilaisuus nähdä tuo muukalainen eilen ja he suhtautuivat asiaan aivan tyynesti. Mikä heitä nyt vaivasi? Nojasin käsivarteni kaidepuuta vasten ja tuijotin takaisin. Ne eivät edes vilkuttaneet silmiään! Silloin tällöin saatoin huomata lasten supattavan, mutta ne haastelivat niin matalalla äänellä, ettei edes puheen suhinaa kantaunut korviini. Muut muistuttivat veistokuvia, tuijottaessaan minuun mykkinä ja surullisina kirkkailla silmillään; ja mieleeni juolahti, että asema näyttäisi jokseenkin samallaiselta, jos seisoisin hirsipuun lavalla ja nuo hyvät ihmiset olisivat saapuneet teloitustani katsomaan.

Tunsin itsessäni syntyvän pelkoa ja aloin varoa näyttämästä säikähtyneeltä, sillä se ei mitenkään käynyt päinsä. Nousin ylös muka suoristautuakseni, astuin alas kuistin portaita ja kävelin joelle päin. Syntyi lyhyt sorina väkijoukossa, sellainen, jota kuulee teatterissa esiripun kohotessa, ja muutamat etumaisista siirrähtivät taaksepäin. Näin tytön laskevan toisen kätensä nuoren miehen olalle ja toisella viittaavan ylöspäin; samalla sanoi hän jotakin saaren kielellä läähättävin äänin. Kolme pientä poikaa istui polun vieressä, jota minun oli kuljettava kolmen jalan päässä heistä. Raiteihinsa kääriytyneinä, ajeltuine päineen, solmittuine hiustupsuineen ja omituisine kasvoineen näyttivät he uuninreunan kuvioilta. Siinä he istuivat vakavina kuin tuomarit. Tulin päätähavin nyrkki pystyssä, viiden solmuvälin nopeudella kuin mies, jolla on tositarkoitus; ja luulin näkeväni jonkinlaisen irvistyksen ja väännähdyksen noissa kolmissa kasvoissa. Sitten yksi hypähti ylös (hän oli etäisinnä) ja juoksi äitinsä turviin. Molemmat muut koettivat seurata perässä, mutta töyttäsivät yhteen, kierähtivät ulvoen tantereelle, pujoittuivat ilki alastomina raideistaan, ja hetkisen kaikki kolme luikkivat henkensä edestä, vinkuen kuin porsaat. Kanakat [eräiden Polyneesian saariryhmien alkuasukasten nimitys. Suom.], jotka eivät edes hautajaisissa olisi jättäneet leikinaihetta käyttämättä, nauroivat ja päästivät kurkuistaan koiran haukahdusta muistuttavan äänen.

Sanotaan, että ihmistä peloittaa yksinään oleminen. Mutta niin ei ole laita. Pimeässä tai tiheässä viidakossa peloittaa häntä se, että ei voi varmasti tietää, vaikka kokonainen liuta hiipisi hänen kintereillään. Kaikkein enin peloittaa häntä väkijoukon keskellä, kun ei aavista, mitä tuolla joukolla lienee mielessä. Naurun vaietessa minäkin pysähdyin. Pojat eivät vielä olleet ehtineet pois, he kirmasivat yhä yhtäälle, kun minä jo olin kääntänyt keulani ja suuntasin toiselle taholle. Kuin hupsu olin laukannut ulos, kuin hupsu riensin jälleen takaisin. Se oli epäilemättä mitä hullunkurisinta nähdä, ja ällistyksekseni kukaan ei tällä kertaa nauranut. Vain eräs vanha vaimo päästi hurskaanlaisen voihkauksen, niinkuin kuulee lahkolaisten äännähtelevän kappeleissaan saarnan aikana.