"Kuuleppas, Henry", sanoi Bill alentaen vaistomaisesti äänensä kuiskaukseksi sanottavansa vuoksi. "Meillä on kolme patruunaa. Mutta se on varman matkan päässä. En voisi ampua harhaan. Se on vienyt kolme koiraamme, ja meidän pitäisi tehdä loppu sellaisesta. Mitä arvelet?"
Henry nyökkäsi hyväksyvästi. Bill pujotti pyssyn esiin nuorien alta. Hän kohotti asetta olkapäätään vasten, mutta se ei ennättänytkään niin pitkälle, sillä samassa tuokiossa naarassusi loikkasi sivuittain jäljiltä honkien suojaan ja katosi sinne.
Miehet katselivat toisiaan. Henry vihelsi pitkään ymmärtämystään ilmaisten.
"Olisihan minun pitänyt se tietää", torui Bill itseään ääneensä, sijoittaessaan pyssyä takaisin rekeen. "Totta kai susi, joka tietää kyllin paljon tullakseen koirien pariin ruoka-aikoina, tuntee myöskin tuliluikun. Sen minä sanon, Henry, että vielä minä sen nujerran. Se on liian viisas joutuakseen ammutuksi aukealla paikalla. Mutta minä asetun väijyksiin, minä sen vielä ammun salasta, niin totta kuin nimeni on Bill."
"Ei sinun kannata mennä liian kauas sen tähden", muistutti Henry. "Jos tuo lauma alkaa hyökätä kimppuusi, niin kolme patruunaa ei merkitse enempää kuin kolme huutoa helvetissä. Pedot ovat kirotun nälissään, ja jos ne kerran hyökkäävät, niin ihan varmasti ne sinut tuhoavat, Bill."
He leiriytyivät varhain sinä iltana. Kolme koiraa ei jaksanut vetää rekeä niin nopeasti eikä niin monta tuntia kuin kuusi, ja niissä alkoi ilmetä epäämättömiä nääntymisen merkkejä. Ja miehet menivät aikaisin levolle, kun Bill oli ensin tarkastanut, etteivät koirat ulottuneet kalvamaan toistensa siteitä.
Mutta sudet alkoivat käydä rohkeammiksi, ja useammin kuin kerran miehet havahtuivat unestaan. Niin lähelle pedot saapuivat, että koirat valtasi hurja kauhu, ja tulta täytyi aika ajoin syöttää uudelleen, jotta nuo uskaliaat rosvot pysyisivät sopivan matkan päässä.
"Olen kuullut merimiehiltä, että haikalat seuraavat laivoja", huomautti Bill ryömiessään kerran takaisin vaippojen alle tulta kohennettuaan. "No, nuo sudet ne ovat maahaikaloja. Ne tuntevat asiansa paremmin kuin me eivätkä ne juokse meidän perässämme terveytensä tähden. Vielä ne meidät saavat. Ihan varmasti ne meidät saavat, Henry."
"Ne ovat jo saaneet sinut puoleksi, kun noin juttelet", vastasi Henry tuikeasti. "Mies on puoleksi voitettu, kun sanoo joutuneensa tappiolle. Ja sinä olet puoleksi syöty siitä päättäen, kuinka sinä sitä asiaa jauhat."
"Ovat ne saaneet parempiakin miehiä kuin sinut ja minut", väitti Bill.
"Äh, herkeä jo koikkumasta! Aivan sinä väsytät minut perin pohjin."
Henry kääntyi vihaisena toiselle kyljelle, mutta hämmästeli, ettei Bill osoittanutkaan samanlaista suuttumuksen merkkiä. Se ei ollut Billin tapaista, sillä hän kiukustui helposti äreistä sanoista. Henry mietiskeli sitä kauan, ennenkuin nukkui, ja kun hänen luomensa painuivat umpeen ja hän vaipui uneen, hänen mieleensä jäi ajatus: Se on päivänselvää, Bill on peräti masentunut. Täytyy panna häneen huomenna vähän eloa.
KOLMAS LUKU.
Nälkähuuto
Päivä alkoi hyväenteisesti. Yöllä ei ollut kadonnut ainoatakaan koiraa, ja he lähtivät vaeltamaan halki hiljaisuuden, kylmyyden ja pimeän melkoisen hilpein mielin. Bill tuntui unohtaneen yölliset ennustuksensa, yltyipä päivällä hulluttelemaankin koirien kanssa, kun nämä kaatoivat reen eräässä pahassa kohdassa.
Siinä syntyi aika sekamelska. Reki oli ylösalaisin puunrungon ja ison paaden väliin kiilautuneena, ja heidän oli pakko irroittaa koirat saadakseen sotkun selvitetyksi. Miehet hyörivät juuri kumarruksissaan reen ääressä koettaen nostaa sitä, kun Henry huomasi Korvapuolen hiipivän tiehensä.
"Hei, Korvapuoli, tule tänne!" huusi hän suoristuen ja kääntyen koiraan päin.
Mutta Korvapuoli porhalsi juoksuun lumen poikki, laahaten valjaita perässään. Ja siellä, heidän takanaan, oli naarassusi sitä odottamassa. Tätä lähetessään koira kävi äkkiä varovaiseksi. Juoksu hidastui valppaaksi, keikaroivaksi astunnaksi, ja sitten se seisahtui. Se tarkasteli sutta huolellisesti ja epäillen, mutta kuitenkin halukkaasti. Naaras näytti sille hymyilevän, paljastaen hampaansa pikemmin mielistelevästi kuin uhkaavasti. Se astui kohti muutaman askeleen, kisailevasti, ja pysähtyi sitten. Korvapuolikin läheni, yhä valppaana ja varovaisena, häntä ja kotvat pystyssä, pää koholla.
Se koetti nuuskia suden kuonoa, mutta tämä peräytyi leikillisesti ja ujostellen. Joka kerta kun koiras läheni, naaras väistyi saman verran. Askel askeleelta susi viekoitteli koiran kauemmaksi ihmisten turvallisesta läheisyydestä. Kerran, ikäänkuin varoitus olisi hämärästi vilahtanut sen ymmärryksessä, se käänsi päätään ja katsahti kaatunutta rekeä, vetokumppanejaan ja molempia miehiä, jotka huutelivat sille.
Mutta mitä ajatuksia sen mielessä lieneekin ollut muodostumaisillaan, ne karkoitti naarassusi, joka läheni, nuuski sen kuonoa lyhyen hetken ja sitten alkoi taas ujostellen peräytyä sen uudelleen edetessä.
Billin mieleen oli sillä välin muistunut pyssy. Mutta se oli kaatuneen reen alla, ja kun hän viimein Henryn avulla oli saanut kuorman käännetyksi, olivat Korvapuoli ja naarassusi jo liian lähellä toisiaan ja niin pitkän matkan päässä heistä, ettei hän uskaltanut ampua.
Liian myöhään Korvapuoli havaitsi erehtyneensä. Miehet näkivät sen kääntyvän ja alkavan juosta heitä kohti, ennenkuin havaitsivat muutoksen syyn. Sitten he näkivät kymmenkunnan laihan ja harmaan otuksen loikkivan lumilakeuden poikki; ne lähestyivät heidän jälkiään suorakulmaisesti sulkeakseen koiralta paluutien. Samassa tuokiossa hävisi myöskin naarassuden ujous ja kisailuhalu. Ärähtäen se hyökkäsi Korvapuolen kimppuun. Tämä työnsi sen hartiallaan syrjään, ja kun paluutie nyt oli suljettu ja se yhä vielä aikoi pyrkiä reen luo, se muutti suuntansa yrittääkseen kiertämällä päästä perille. Joka hetki saapui lisää susia yhtyen ajoon. Naarassusi pysytteli hyppäyksen päässä Korvapuolen kintereillä.
"Minne sinä menet?" kysäisi Henry äkkiä laskien kätensä kumppanin käsivarrelle.
Bill pudisti sen erilleen. "Minä en kestä sitä", virkkoi hän. "Ne eivät saa enää meidän koiriamme, jos minä voin asiata auttaa."
Pyssy kädessä hän sukeltausi viidakkoon, joka reunusti heidän kulkemaansa tietä. Hänen tarkoituksensa oli aivan selvä. Ottaen reen Korvapuolen kiertämän kehän keskustaksi Bill aikoi ennättää sellaiselle kohdalle, missä hän olisi ajajia vastassa. Pyssyllään, keskellä päivää, hän kenties saattaisi herättää susissa kammoa ja pelastaa koiran.
"Kuules, Bill!" huusi Henry hänen jälkeensä. "Ole varovainen! Älä uskalla liikoja!"
Henry istuutui reelle odottamaan. Ei hän voinut muutakaan tehdä. Bill oli jo kadonnut näkyvistä, mutta Korvapuolen saattoi silloin tällöin erottaa, kun se tuli esiin viidakosta ja kuusiryhmistä kadotakseen seuraavassa tuokiossa taas niiden joukkoon. Henryn mielestä sen asema oli toivoton. Koira oli täysin tietoinen vaarasta, mutta se juoksi ulommaista kehää, susilauma taas sisempää ja lyhempää. Turhaa oli ajatella Korvapuolen pääsevän niin paljon ahdistajainsa edelle, että se kykenisi pyyhältämään näiden kehän poikki reen luo.
Eri viivat lähenevät nopeasti samaa pistettä. Henry tiesi, että jossain tuolla lumella, puiden ja viidakkojen takana, susilauma, Korvapuoli ja Bill yhtyisivät. Se tapahtui ylen pian, paljon pikemmin kuin hän oli odottanut. Hän kuuli pamauksen, sitten kaksi pamausta nopeasti peräkkäin, ja hän tiesi, että Billin ampumavarat olivat loppuneet. Sitten hän kuuli ankarana melskeenä ärinää ja ulvahduksia. Hän erotti Korvapuolen kiljuvan tuskasta ja kauhusta ja kuuli suden ulvahduksen, joka ilmaisi jotain niistä lyödyn. Ja siinä oli kaikki. Ärinä taukosi. Ulvahdukset vaikenivat. Hiljaisuus valtasi jälleen aution maan.
Kauan hän istui reellä. Hänen ei tarvinnut käydä katsomaan, mitä oli tapahtunut. Hän tiesi sen yhtä tarkasti, kuin jos se olisi sattunut hänen silmäinsä edessä. Kerran hän havahtui äkisti ja veti nopeasti kirveen esiin reestä. Mutta sitten hän istuutui vielä mietiskelemään, ja molemmat jäljellejääneet koirat kyyristyivät vavisten hänen jalkainsa juureen.
Viimein hän nousi väsyneesti, ikäänkuin kaikki jäntevyys olisi kadonnut hänen ruumiistaan, ja ryhtyi kiinnittämään koiria rekeen. Hän heitti köyden olkapäälleen ja kiskoi koirien kera. Kauas ei hän kulkenut. Heti pimeän lähetessä hän kiiruhti laatimaan leirin ja varasi itselleen runsaat määrät polttopuita. Hän ravitsi koirat, keitti ja söi illallisensa ja laati yösijansa lähelle tulta.
Mutta hänen ei oltu sallittu nauttia lepoa. Ennenkuin hänen silmänsä sulkeutuivat, olivat sudet jo siirtyneet huolestuttavan lähelle. Nyt ei enää tarvinnut aavistella niiden olinpaikkoja. Ne oleilivat ahtaassa kehässä hänen ja nuotion ympärillä, ja hän saattoi tulen valossa selvästi nähdä niiden makailevan, istuskelevan, ryömivän vatsallaan tai hiipivän edestakaisin. Vieläpä ne nukkuivatkin. Siellä täällä hän näki jonkun makaavan koiran tavoin kokoon kiertyneenä, nauttien unta, joka häneltä itseltään nyt oli kielletty.
Hän piti tulta kirkkaasti loimuamassa, sillä hän tiesi, että se suojeli hänen ruumistaan susien nälkäisiltä hampailta. Koirat pysyttelivät hänen lähellään, yksi kummallakin puolella; ne nojautuivat häneen turvaa etsien, ulisivat ja vinkuivat ja toisinaan murisivat vimmoissaan, kun joku susista työntyi tavallista lähemmäksi. Sellaisina hetkinä, kun koirat murisivat, koko kehä joutui liikkeeseen, sudet nousivat seisaalleen ja tunkeutuivat tutkistellen eteenpäin, ja hänen ympärillään kohosi ärinää ja kiihkeitä ulvahduksia moniäänisenä kuorona. Sitten piiri laskeutui jälleen levolle, ja siellä täällä jokunen susi ryhtyi taasen jatkamaan keskeytynyttä untaan.
Mutta tämä piiri pyrki yhtämittaa kiertymään tiukemmin hänen ympärilleen. Pala palalta, tuuma tuumalta, suden siellä toisen täällä ryömiessä eteenpäin, kehä pieneni, kunnes pedot olivat melkein loikkauksen päässä. Silloin hän tempasi nuotiosta palavia puita ja lennätti niitä parveen. Siitä seurasi aina pikainen peräytyminen, johon liittyi kiukkuisia ulvahduksia ja säikähtynyttä ärinää, kun hyvin tähdätty kekäle osui johonkin ylen rohkeaan eläimeen korventaen sitä.
Aamun tullen mies oli unen puutteesta riutunut ja silmät loistivat suurina. Hän keitti eineensä pimeässä, ja kello yhdeksältä, kun susilauma päivän valjetessa vetäytyi pois, hän ryhtyi työhön, jota hän oli suunnitellut yön pitkinä hetkinä. Katkottuaan nuoria puita hän laati niistä jonkinlaisen lavan sitomalla ne korkealle puiden runkoihin. Käyttäen sitten reen sidenuoria nostoköytenä hän hinasi koirien avulla arkun lavalle.
"Billin ne saivat, ja vielä ne voivat minutkin saada, mutta sinua, nuori mies, ne eivät saa sinä ilmoisna ikänä", hän puheli puussa majailevalle vainajalle.
Sitten hän lähti matkalle, ja keventynyt reki liukui nopeasti innokkaiden koirien vetämänä; sillä nekin tiesivät, että pelastuminen riippui M'Gurryyn saapumisesta. Sudet seurasivat nyt avonaisemmin, ne ravasivat tyynesti perässä ja molemmin puolin, punainen kieli riippui suusta ulkona, ja jokainen liike saattoi aaltoilevan kylkiluuston näkyviin. Perin laihoja ne olivat, pelkkiä luurangolle pingoitettuja nahkasäkkejä oikein Henryä ihmetytti, että ne pysyivät vielä jaloillaan eivätkä oikopäätä lyyhistyneet lumelle.
Hän ei uskaltanut vaeltaa pimeään asti. Keskipäivällä aurinko ei ainoastaan punertanut taivaanrantaa, vaan vieläpä työnsi kalpean ja kultaisen yläreunansa sen takaa esiin. Se oli hänelle merkki. Päivät alkoivat pidetä. Aurinko palasi. Mutta tuskin sen iloa synnyttävä valo oli hälvennyt, kun hän jo leiriytyi. Harmaata päivänvaloa ja hämäryyttä kesti vielä muutamia tunteja, ja hän käytti niitä hakatakseen suunnattoman varaston polttopuita.
Yön mukana palasivat sen kauhut. Nälkiintyneet sudet kävivät uskaliaammiksi, ja sitäpaitsi unen puute alkoi koskea Henryyn. Hän ei voinut pysyä valveilla, vaan torkkui kyyrysillään nuotion ääressä vaipat hartioillaan, kirves polviensa välissä ja kummallakin puolella tiukkaan painautuva koira. Kerran hän heräsi ja näki edessään, vajaan kymmenen askelen päässä, suuren harmaan suden, yhden lauman isoimmista. Ja juuri hänen katsellessaan peto paneutui rauhallisena pitkälleen laiskan koiran tavoin, haukotellen häntä päin silmiä ja tarkastellen häntä omistajan katsein, ikäänkuin hän toden teolla olisi ollut vain myöhästynyt ateria, joka pian joutuisi syötäväksi.
Yhtä varmaksi osoittautui koko lauma. Hän saattoi erottaa ainakin kaksikymmentä petoa, jotka nälkäisinä tuijottivat häneen tai levollisina nukkuivat lumella. Ne muistuttivat hänestä lapsia, jotka olivat kokoontuneet katetun pöydän ääreen odotellen, että saisivat luvan käydä käsiksi ruokaan. Ja hän oli määrätty niille ruoaksi. Hän mietiskeli, kuinka ja milloin ateria alkaisi.
Kaataessaan puita nuotioon hän havaitsi ihailevansa omaa ruumistaan, mikä ei ollut koskaan ennen tapahtunut. Hän tarkasteli liikkuvia lihaksiaan ja tunsi mielenkiintoa taitavasti laadittua sormikoneistoa kohtaan. Nuotion valossa hän koukisti sormiansa verkalleen ja yhä uudestaan, milloin kutakin erikseen, milloin kaikkia samalla haavaa, levitellen niitä haralleen ja tehden nopeita tarttumaliikkeitä. Hän tutki kynsien rakennetta ja nakutteli sormien päitä milloin terävästi, milloin taas pehmeästi, arvostellen siten syntynyttä tunnetta. Se hurmasi häntä, ja hän alkoi yht'äkkiä rakastaa tuota lihaansa, joka toimi niin kauniisti, pehmeästi ja hienosti. Sitten hän loi peloissaan silmäyksen susipariin, joka odotellen oli kiertynyt hänen ympärilleen, ja häneen iski todellisuus: eihän tämä hänen ihmeellinen ruumiinsa, tämä elävä liha ollut muuta kuin ruokaa, jota nuo raatelevaiset pedot halusivat repiäkseen ja silpoakseen nälkäisillä hampaillaan; se oli niille elatusta, kuten hirvi ja jänis niin usein oli ollut hänelle itselleen.
Hän havahtui melkein painajaisen kaltaisesta horroksesta huomaten edessään punertavan naarassuden. Se oli vain viiden, kuuden askelen päässä, istui lumella katsellen häntä ahnaasti. Molemmat koirat vinkuivat ja murisivat hänen jalkainsa juuressa, mutta se ei kiinnittänyt niihin huomiota. Se katseli vain ihmistä, ja jonkun aikaa tämä vastasi sen katseeseen. Eläin ei esiintynyt laisinkaan uhkaavasti. Se vain katseli häntä ikävöiden, mutta hän tiesi sen olevan suunnattoman nälän synnyttämää ikävöintiä. Hän oli ravintoa, ja hänen näkemisensä kiihotti suden makuaistimuksia. Sen suu avautui, siitä valui kuolaa, ja se nuoleskeli käpäliään odotuksen nautintoa tuntien.
Miestä värisytti kauhu. Hän ojensi nopeasti kätensä ottaakseen nuotiosta palavan puun heittoaseeksi. Mutta jo ennenkuin hänen sormensa olivat kiertyneet sen ympärille, susi hypähti turvaan; ja hän tiesi, että se oli tottunut viskelyyn. Se oli ärissyt juostessaan pois, paljastanut valkoiset hampaansa juuriin asti; koko ikävöinti oli kadonnut ja sijaan oli tullut verenhimoinen kiukkuisa ilkeys, joka puistatti häntä. Hän vilkaisi palavaa puuta pitelevään käteen, havaitsi siihen tarttuneiden sormien taitavan näppäryyden, kuinka ne puun ympäri kiertyen mukautuivat kaikkiin pinnan epätasaisuuksiin; ja pikkusormi, joka oli liian lähellä palavaa osaa, vetäytyi koneellisesti ja herkkänä pistävästä kuumuudesta takaisin viileämpään tartuntapaikkaan. Ja samassa tuokiossa hänestä tuntui, kuin hän olisi nähnyt juuri nuo samaiset tunteelliset ja hienorakenteiset sormet naarassuden valkoisten hampaiden murskaamina ja raatelemina. Hän ei ollut milloinkaan ennen rakastanut tuota ruumistaan niin kuin nyt, kun sen säilyttäminen näytti niin epävarmalta.