Me tahdomme päästä täältä pois, sanoi Joe; ja mieluimmin kaikkein lyhintä tietä. Meitä on kolme, ja sinä olet yksin
Hyvä on, hyvä on, vastasi liigan johtaja. Kyllä minä näytän teille tien. Ei minulla ole mitään kaunaa teitä kohtaan. Seuratkaa vain mukana, älkääkä poiketko sivulle, niin pian pääsette oikealle tolalle.
Useita minuutteja myöhemmin he loikkasivat korkealta aidalta alas pimeään kujaan.
Kulkekaa tätä katua, sanoi Simson; menkää sen jälkeen kahden korttelin verran oikealle ja poiketkaa sitten taas oikealle kolmen korttelin verran, niin joudutte Unionkadulle. Heipparallallallaa!
Pojat sanoivat hyvästi ja lähtivät astumaan kujaa myöten. Hetkisen kuluttua he kuulivat Tiili-Simsonin neuvovan:
Kun ensi kerran tulette leijaretkelle, niin kyllä on parasta jättää ne kotiin!
V luku: Jälleen kotosalla
Pojat seurasivat Tiili-Simsonin ohjausta, pääsivät Unionkadulle ja muitta mutkitta vuorenharjanteelle.
Harjanteelta he katselivat takaisin Purnuun, mistä yhä kuului tiheään asutuille paikoille ominaista sekavaa sorinaa.
Sinne minä en mene enää ikinä, sanoi Fred harmistuneena. Kuinkahan sen lämmittäjän mahtoi käydä?
Olipa onni, että pääsimme ehjin nahoin, virkkoi Joe filosofisesti.
Hm, mitenkä lienee. Kyllä me kaksi saimme veromme ja sinä sitäkin enemmän, sanoi Charley nauraen.
Niin, myönsi Joe; ja vielä pahemmin käy, kun ennätän kotiin. Heipä hei, pojat!
Takaportti oli suljettu, kuten hän oli odottanutkin, niin että hänen oli pakko kiertää ruokasalin puolelle ja kiivetä sisään akkunasta murtovarkaan tavoin.
Kun hän pääsi isoon käytävään ja kulki sen halki hiljalleen portaita kohti, astui isä ulos kirjastohuoneesta.
Hämmästys oli molemminpuolinen, kumpikin seisahtui peräti kauhistuneena.
Joessa heräsi hermostunut halu nauraa. Sillä hän luuli tietävänsä tarkalleen, minkä näköinen hän oli. Toden teolla hän kuitenkin näytti paljoa kurjemmalta kuin olisi koskaan voinut luullakkaan.
Isänsä edessä seisovalla pojalla oli sekä lakki että takki yltyleensä katuloan peitossa, kasvoilla näkyi taistelun merkkejä, ja nenä varsinkin oli pahasti turvoksissa; toisessa ohimossa puunti haava, ja huulet olivat verillä ja paisuneet. Toisesta poskesta oli nahka hankautunut pois, rystyset vuotivat vielä verta; sitä paitsi oli paita repeytynyt kaulasta aina housunkaulukseen asti.
Mitäs tämä oikein merkitsee, junkkari? sai herra Bronson lopulta lausutuksi.
Joe seisoi sanatonna. Kuinka oli hänen lyhyesti kuvattava koko illan tapahtumat? sillä tietenkin oli hänen saatava mukaan kaikki, jotta voisi kunnolla selittää, kuinka oli joutunut niin surkeaan tilaan.
Eikö sinulla ole kieltä suussasi? kysyi herra Bronson maltittomana.
Minä olen minä olen
No, mitä sitten? sanoi isä rohkaisevasti.
Minä olen niin, nähkääs, minä olin Hiidenpurnussa, onnistui Joen viimein änkyttää.
Siltä sinä näytätkin niin, juuri sellaiselta.
Herra Bronson puhui ankarasti, mutta jos hänen milloinkaan oli ollut vaikea tukahuttaa hymyä, niin tällä kertaa oli.
Luullakseni, hän jatkoi, sinä et sentään tarkota paholaisten olinpaikkaa, vaan jotain San Franciskon osaa vai kuinka?
Joe viittasi kädellään kuvaavasti sille taholle, missä Unionkatu sijaitsi, ja sanoi: Tuolla alhaalla se on, isä!
Kuka sen on Hiidenpurnuksi ristinyt?
Minähän sen, sanoi Joe ikäänkuin olisi tunnustanut jonkin rikoksen.
Hm. Nimi ei ole hullumpi ja todistaa sinulla olevan jonkinlaista mielikuvitusta. Vaikeata olisi parempaakaan keksiä! Varmaankin sinä koulussa suoriudut hyvin äidinkielessä.
Tuo olettamus ei lisännyt Joen rohkeutta, sillä äidinkieli oli ainoa aine, mitä hänen ei tarvinnut hävetä.
Pojan seistessä siinä äänetönnä, onnettomuuden ja häpeän perikuvana, ajatteli herra Bronson omia poikavuosiaan ja teki vertailuja. Hän tunsi ymmärtämystä, jota Joe ei olisi pitänyt laisinkaan mahdollisena.
Mutta nyt sinä tarvitset ennen kaikkea kylvyn ja laastaria ja lyijyvettä, sanoi herra Bronson. Ja sitten aika vauhtia vuoteeseen. Sinä olet kyllä unen tarpeessa, ja siitä saat olla varma, että huomenaamulla olet aika kankea ja arka ruumiiltasi.
Kello löi yksi, kun Joe kietaisi peitteen tiukasti ympärilleen; ja hänen ensimmäinen huomionsa tämän jälkeen oli se, että häntä häiritsi varovainen, mutta itsepintainen koputus, joka tuntui jatkuvan satoja vuosia, kunnes hän ei enää jaksanut kuunnella sitä, vaan nousi istumaan ja avasi silmänsä.
Päivänvalo virtasi sisään akkunasta. Aurinko paistoi kirkkaana.
Hän ojensi käsivarsiaan ja haukotteli; mutta hänen lihaksiaan särki, ja kädet vaipuivat taas alas, nopeammin kuin olivat kohonneet.
Hän tuijotti ymmällään eteensä, kunnes illan tapahtumat taas palautuivat mieleen, ja hän alkoi ähkyä.
Koputus jatkui yhtä itsepintaisena, ja hän huudahti:
Kyllä minä kuulen! Kuinka paljon kello on?
Kello on kahdeksan, kuului Bessie sanovan oven takaa; ja sinun täytyy kiiruhtaa, jollet tahdo myöhästyä koulusta.
Hyvänen aika. Hän syöksähti vuoteesta, mutta voihkaisi jäykistyneiden lihastensa arkuudesta ja vaipui verkalleen ja varovasti tuolille.
Mikset sinä herättänyt minua varemmin? hän nurisi viimein.
Isä sanoi, että sinun täytyi saada nukkua.
Joe voihkaisi jälleen toiseen äänilajiin.
Sitten hänen katseensa osui historiaan, ja silloin hän taas voihkaisi uuteen äänilajiin.
Hyvä on! hän huusi. Mene sinä vain, minä tulen ihan paikalla.
Hän saapui ruokasaliin verraten siistissä kunnossa; mutta jos Bessie olisi nähnyt hänen nilkuttavan alas portaita, hän olisi varmaankin kummastellut, miksi veli astui niin varovaisesti ja toisinaan irvisti niin pahasti, kun jäseniä oikein pisti ja jomotti. Tavatessaan Joen ruokasalissa hän huudahti kuitenkin varsin säikähtyneenä ja juoksi hänen luokseen.
Mikä sinun on, Joe? hän kysyi värisevällä äänellä. Mitä on tapahtunut?
Ei mitään, mutisi Joe sirotellen sokeria puuroonsa.
Niin, mutta , alkoi Bessie.
Älä nyt viitsi, keskeytti Joe. Minä olen tänään myöhästynyt, minun täytyy syödä aamiainen joutuisasti.
Juuri silloin Bessie osui kohtaamaan rouva Bronsonin katseen, ja seurauksena oli, että pikku neiti riensi tiehensä uteliaisuutensa tukahuttaen.
Joe oli siitä äidilleen kiitollinen, ja vielä suurempaa kiitollisuutta hän tunsi, kun ei äiti tehnyt mitään huomautuksia hänen ulkomuotonsa johdosta. Isä oli tietysti jo kertonut hänelle. Saattoi olla aina varma siitä, ettei äiti väsyttänyt ketään turhilla tiedusteluilla.
Jack London
Aavoilla ulapoilla
I luku: Sisarukset
Ensinnä he juoksivat valkoisen rantahietikon poikki hyrskyjen kohistessa takana, ja maantielle ennätettyään he heittäytyivät polkupyöräinsä selkään ja kiitivät vihannoivan puiston halki. Heitä oli kaikkiaan kolme, kolme poikaa yllään kirjavat rapikkomekot, ja he porhalsivat pitkin polkupyörätietä oikein henkensä uhalla, kuten kirjavamekkoisten poikain on tapana. Kenties he ajoivat nopeammin kuin lait ja asetukset sallivat? Ainakin olivat puistonvartijat sitä mieltä; mutta he eivät olleet aivan varmoja asiasta, vaan tyytyivät vain varottamaan, kun pojat suhahtivat ohitse. Nämä noudattivatkin heti huomautusta, mutta jo seuraavassa polvekkeessa se unohtui heiltä, mikä muuten on myöskin kuvaavaa koreamekkoisille poikasille.
Golden Gate [Golden Gate, noin 1,5 km pituinen ja 6,5 km levyinen salmi, yhdistää San Franciskon lahden kaupungin pohjoispuolella mereen. Suom. huom.] puiston halki he ajoivat edelleen San Franciskoon ja viilettivät pitkiä myötämäkiä niin hurjalla vauhdilla, että jalkamiehet pysähtyivät levottomina heidän jälkeensä tuijottamaan. Sitten heidän koreiden mekkojensa näki vilahtelevan kaupungin kaduilla. Pojat tekivät alinomaa mutkia välttääkseen suuria mäkiä; mutta milloin mäkeä ei käynyt karttaminen, silloin polkimet pantiin vinhasti pyörimään, jotta nähtäisiin, kuka ensimmäisenä huipulle ehtisi.
Sitä poikaa, joka tavallisesti saapui ensinnä ja johti kilpa-ajoa, toverit nimittivät Joeksi. Tässä leikissä oli "seurattava Jussia", ja "Jussina" oli juuri Joe, joukon karskein ja reippain poika. Mutta kun toverukset ajoivat läntisen kaupunginosan halki, sivuuttaen suuria ja upeita loistopalatseja, ei hän enää nauranutkaan yhtä äänekkäästi eikä niin useinkaan kuin ennen, vaan hiljensi huomaamatta vauhtiaan, kunnes joutui takapäähän. Laguna- ja Valleja-katujen risteyksessä toverit kääntyivät oikealle.
Näkemiin, Fred! hän huusi vasemmalle poiketen. Heipä hei, Charley!
Tulethan sitten illalla? huusivat toiset vastaukseksi.
En tule en minä voi tulla tällä kertaa, hän vastasi.
Mitä turhia tule pois! pyysivät toverit.
En tule, minun täytyy päntätä illalla hei vain!
Hän näytti vakavalta ja hiukan alakuloiseltakin jatkaessaan yksin matkaansa. Sitten hän alkoi päättäväisesti viheltää; mutta vihellys vaimentui melkoisesti, kävi lopulta peräti heikoksi ja laimeaksi ja hupeni viimein kokonaan, kun hän suuntasi pyöränsä suuren kaksikerroksisen kartanon ajotielle.
Kas vain, Joe!
Hän epäröi hieman kirjastohuoneen ovella, hän tiesi kyllä, että sisällä istui Bessie lukea jutuuttaen läksyjänsä. Varmaankin hän suoriutuisi niistä pian, tuumi Joe; ainahan hän ennätti lukea läksynsä ennen päivällistä, ja päivällinen syötäisiin kyllä muutaman minuutin perästä. Hänen omat läksynsä sitä vastoin niin, niihin ei oltu koskettukaan. Tämä ajatus harmitti häntä. Siinä oli jo kyllin, että ihmisellä oli sisar joka päälle päätteeksi työntyi olkapäätä vasten nojautumaan, kun toinen parhaillaan läksyjänsä luki. Hän tiesi hyvin itse, ettei hän suinkaan ollut tyhmä. Mutta hän ajatteli alituiseen muita asioita sille ei mahtanut mitään ja taisi harvoin läksynsä.
Joe kulta, tulehan tänne! kutsui ääni hiukan valittaen.
No mikä nyt on? Joe virkkoi työntäen kärsimättömästi oviverhon syrjään.
Hän lausui sanat äreällä äänellä, mutta katui melkein samassa tuokiossa, kun kohtasi pienen, hennon tytön kummastelevan, vakavan katseen. Tyttö istui ison pöydän ääressä, jota peittivät korkeat kirjakasat. Hän oli kyyristynyt lyijykynä ja piirustusvihko kädessään niin mahtavaan lepotuoliin, että näytti siinä vieläkin hennommalta ja aremmalta kuin todellisuudessa oli.
Mitä, pikku sisko, oikein haluat? virkkoi Joe ystävällisemmällä äänellä ja astui tytön luo.
Sisar tarttui hänen käteensä ja painoi sitä poskeaan vasten.
Mielistellen hän ojentui lähemmäksi veljeänsä.
Mikä sinua vaivaa, Joe kulta? Etkö kertoisi sitä minulle? hän uteli hellästi.
Mutta poika oli vaiti. Hänestä oli naurettavaa uskoa huoliaan pikku sisarelle, vaikka tällä sattuikin olemaan paremmat todistukset kuin hänellä itsellään. Ja naurettavaa oli sekin, että sisko rupeaa tiedustelemaan hänen huoliaan.
Kylläpä hänellä on pehmeä poski, mietti Joe, kun tyttö hiljaa painoi kasvojaan hänen kättänsä vasten. Kun nyt vain voisi temmata sen pois tämähän oli niin peräti narrimaista. Mutta silloin Bessie tietysti olisi tuntenut mielipahaa; tyhjästähän ne tytöt pahastuvat, hän tuumi.
Tyttö piteli hänen kättään siten, että saattoi suudella kämmenpuolta. Oli aivan kuin ruusunlehti olisi pudonnut sille ja sellainen oli hänen tapansa uudistaa kysymyksensä.
Ei minua mikään vaivaa, lausui Joe vihdoin; mutta siitä huolimatta pääsi häneltä kuin vahingossa: Tiedäthän sinä isäni.
Samassa Bessie näytti yhtä huolestuneelta kuin hän itsekin.
Mutta onhan isä niin kiltti ja herttainen, Joe, hän alotti. Miksi sinä et tahdo tehdä hänelle mieliksi? Ei hän vaadi sinulta liikoja, ja hän tarkottaa vain sinun omaa parastasi. Sinä et olekkaan huonopäinen, kuten toiset pojat. Jos vain viitsisit lukea hiukan
Lukea! huudahti Joe kiivaasti ja tempasi pois kätensä. Taidat sinäkin ruveta läksyttämään minua. Pian kai kyökkipiika ja tallipoikakin veisaavat samaa virttä!
Hän työnsi kädet housuntaskuihin ja tuijotti eteensä ajatellen murheellista vastaisuutta, joka oli täynnään loputtomia läksyjä ja läksytyksiä.
Eikö sinulla ollut muuta asiaa? hän kysyi ja kääntyi lähtemään.
Mutta sisar tarttui jälleen hänen käteensä. Minulla olikin aivan toisenlaista asiaa, mutta sinä näytit niin pahantuuliselta, että minä luulin tuota noin. Hän vaikeni, mutta rohkaisi sitten taas mielensä. Halusin kertoa sinulle, että meillä on aikomus lähteä lauantaina lahden poikki Oaklandiin ja käydä siellä vuoristossa.
Keitä on mukana?
Myrtle Hayes
Mitä? Semmoinen pikku letus? keskeytti Joe.
Eipäs olekkaan mikään letus, sen minä takaan! vastasi Bessie vilkkaasti. Hän on maailman parhaita tyttöjä!
No, se ei sitten merkitse suuriakaan, kun tietää, minkälaisia tyttöjä sinä tunnet. Mutta jatka. Keitä muita sinne tulee?
Pearl Sayther ja hänen sisarensa Alice ja Jessie Hilborn ja Sadie French ja Edna Crothers. Siinä ovat kaikki tytöt.
Joe tuhautti halveksivasti sieramiinsa. No, entäs pojat sitten?
Maurice ja Felix Clement, Dick Shofield, Burt Layton ja
Kyllä riittää pelkkiä jänishousuja!
Minä minä ajattelin pyytää sinua ja Frediä ja Charleya, virkkoi tyttö hiukan vapisevin äänin. Sen vuoksi minä kutsuinkin sinua.
Mitä te sitten aiotte siellä toimittaa? kysyi Joe.
Me kävelemme, poimimme kukkia unikot ovat jo puhjenneet syömme päivällistä jollakin hauskalla paikalla ja ja
Palaatte taas kotiin, lausui Joe päätteeksi.
Bessie nyökäytti päätään. Joe työnsi jälleen kädet taskuihinsa ja asteli edes ja takaisin.
On siinäkin oikea sisarseura, hän virkkoi jyrkästi ja yhtä tyttömäinen on ohjelmakin. Ei sellainen minulle maistu!
Bessie puristi yhteen vapisevat huulensa, mutta pysyttelihe urheana.
No, mitä sinä sitten haluaisit? hän tiedusteli.