Kertomatta enempää tämän kahdenkolmatta ikäisen nuoren miehen puheista olen luullakseni kylliksi selvittänyt hänen elämänkatsomuksensa ja sen perusteena olevat taloudelliset syyt. Kotielämää hän ei ollut koskaan tuntenut. "Koti" sana ei herättänyt hänessä muuta kuin katkeria mielikuvia. Hänen tiensä ja muiden samalla elämän-ladulla kulkevain miesten alhaiset palkat merkitsivät hänestä sitä, että vaimo ja lapset eivät voineet olla muuta kuin miehen sietämättömänä taakkana ja miespuolisen viheliäsyyden perussyynä. Hän oli tietämättään hedonisti peräti moraaliton ja materialistinen mies, joka etsi korkeinta mahdollista onnea itselleen ja oli sen löytänyt ryypystä.
Nuori, järkensä juonut mies, ennenaikainen hylky lämmittäjän toimeenkin kohta ruumiillisesti pystymätön, ja sitten katuoja tai työlaitos sekä lopuksi.. hän näki sen kaiken yhtä selvästi kuin minäkin mutta ei se häntä kauhistanut. Kaikki hänen ympäristönsä voimat olivat hänen syntymähetkestään alkaen ponnistelleet paaduttaakseen hänet, ja hän katseli murheellista välttämätöntä tulevaisuuttaan tunteettomana ja välinpitämättömällä mielellä, jota minä en pystynyt järkyttämään.
Eikä hän kuitenkaan ollut mikään paha mies Ei hän synnyltänsä ollut rikollinen eikä raaka. Hän oli sielultaan normaali ja ruumiiltaan keskinkertaista vankempi. Hänen silmänsä olivat siniset ja pyöreät pitkien ripsien varjostamat ja etäällä toisistaan. Ja niissä oli hymyä ja leikin tuntua. Kasvot ja yleiset piirteet olivat miellyttävät, suu ja huulet sievät vaikka niihin jo oli kehittymässä katkeruuden poimut. Leuka oli heikko, vaikka ei liian heikko; olen nähnyt korkeillakin paikoilla istuvan heikompileukaisia.
Hänen päänsä oli siro ja niin kauniisti se sopeutui moitteettomalle kaulalle, että hänen ruumiinsa ei minua enää hämmästyttänyt, kun hän sinä iltana riisuutui levolle mennessään. Olen nähnyt monia miehiä riisuutuneina, korkeakouluissa ja harjoitussaleissa, jaloverisiä ja syntyisiä miehiä, mutta en ole milloinkaan nähnyt kenenkään riisuutuvan enemmän edukseen kuin tuon kahdenkolmatta-vuotiaan nuoren juoppolallin, tuon jumalaisen nuorukaisen, joka oli tuomittu ränsistymään ja käpertymään piloille neljän viiden lyhyen vuoden kuluessa ja mädäntymään turpeen alle jättämättä jälkipolvea, joka olisi perinyt hänen ruumiinsa kauneuden.
Sellaisen elämän tallaaminen tuntui pyhyyden häväisyltä, mutta minun täytyi tunnustaa hänen olevan oikeassa pysyessään naimattomana neljän ja puolen punnan palkalla Lontoossa. Aivan samoin kuin kulissimies oli saadessaan tulonsa ja menonsa käymään tasan asumalla samassa huoneessa kahden muun miehen kanssa onnellisempi kuin sullomalla kurjan perheensä kahden vieraan kanssa vielä halvempaan huoneeseen, tilien sittenkään lyömättä yhteen.
Ja päivä päivältä varmistui minussa käsitys, että tämän Kadotuksen-kuilun kansan avioliitot eivät ole ainoastaan järjettömiä, vaan vieläpä rikollisiakin. He ovat rakentajan hyljeksimiä kiviä. Heille ei ole mitään paikkaa yhteiskunnan rakennelmassa, vaan kaikki yhteiskunnan voimat painavat heitä alaspäin, kunnes he menehtyvät. Kadotuksen-kuilun pohjalla he muuttuvat heikoiksi, juoppohöperöiksi, lamaantuneiksi. Jos he jatkavat sukuaan, niin tämän elämänvoima on niin haurasta, että se väkisinkin häviää. Maailman toiminta jatkuu heidän yllänsä, eivätkä he viitsi eivätkä jaksakaan ottaa siihen osaa. Eikä liioin maailma heitä tarvitse. Aivan riittävästi on heitä paljon soveliaampiakin kiipeämässä kaltevaa jyrkännettä ylöspäin, ja nekin pelastuvat vain tiukasti ponnistellen alas-luisumasta.
Lyhyesti, Lontoon Kadotuksen-kuilu on ääretön tuhomylly. Joka vuosi, joka vuosikymmen Englannin maaseutu pulputtelee sinne jäntevää elämänvoimaa, joka pystymättä enää uusiintumaan kuolee pois jo kolmannessa polvessa. Pätevät tietolähteet vakuuttavat, että lontoolainen työmies, jonka vanhemmat ja isovanhemmat olisivat lontoolaista syntyperää, on aivan harvinainen ihme.
Herra A.C. Pigou on sanonut, että se iäkkäitten köyhien ja hylkyjen joukko, joka muodostaa "pinnanalaisen kymmenenneksen", on 7 1/2 prosenttia Lontoon väestöstä. Mikä merkitsee, että viime vuonna, eilen ja tänä päivänä, juuri tänä hetkenä 450,000 sellaista olentoa potee viheliäisinä hengenlähtöä sen yhteiskunnallisen syvänteen pohjalla, jota sanotaan "Lontooksi". Ja mitenkä he kuolevat, siitä sieppaan esimerkin tämän aamun sanomalehdestä:
Omaa huolimattomuutta.
Tri Wynn Westcott toimitti eilen tutkimuksen Shoreditchissä 77-vuotiaan Elizabeth Crewsin kuoleman johdosta. Vainaja asui Holbornissa Itäiselläkadulla n: ossa 32 ja kuoli keskiviikkona. Alice Mathieson selitti olevansa sen talon emäntä, jossa vainaja asui. Todistaja oli nähnyt hänet elossa viimeksi edellisenä maanantaina. Hän asui aivan yksin. Herra Francis Birch, Holbornin piirin köyhäinhoidon kaitsija, ilmoitti vainajan asuneen puheenaolevassa huoneessa 35 vuotta. Kun todistaja kutsuttiin paikalle tämän kuun 1 päivänä, hän tapasi naisvanhuksen hirvittävässä tilassa, ja ambulanssi ja ajomies täytyi desinfisioida ruumiinkuljetuksen jälkeen. Tri Chase Fennell ilmoitti kuoleman aiheutuneen oman huolimattomuuden ja likaisuuden takia syntyneitten vuodehaavojen tuottamasta verenmyrkytyksestä, ja valamiehistö antoi samaan suuntaan menevän päätöksen.
Enimmän hämmästyttää tässä naisen kuolemaa koskevassa pikku-uutisessa se ulkokullattu välinpitämättömyys, jota viranomaiset asiassa osoittivat päätöstänsä perustellessaan. Sanoa, että vanha seitsemänkahdeksatta-vuotias mummo olisi kuollut oman huolimattomuutensa takia, se on todella mitä optimistisin tapa katsella asiata. Vanhan mummon kuolema oli hänen oma syynsä, ja saatuaan näin vastuukysymyksen ratkaistuksi yhteiskunta tarttuu taas tyytyväisenä omiin touhuihinsa.
"Pinnanalaisesta kymmenenneksestä" on herra Pigou sanonut: "Joko ruumiillisen voiman tai ymmärryksen tahi tahdon taikka kaikkien kolmen puuttuessa he ovat kykenemättömiä tai haluttomia tekemään työtä eivätkä senvuoksi pysty itseänsä elättämään Heidän älynsä on useasti niin matala, etteivät he kykene erottamaan oikeata kättään vasemmasta tai muistamaan oman asuntonsa numeroa; heidän ruumiinsa on heikko ja ryhditön, heidän mielihalunsa ovat nurinkurisia, ja tuskin he ymmärtävät, mitä kotielämä merkitsee."
Neljäsataaviisikymmentätuhatta se on aika suuri ihmisjoukko. Nuori lämmittäjä oli vain yksi heistä, ja siihen vähään, mitä hän kykeni sanomaan, meni hyvä kotva aikaa. Enpä haluaisi kuulla heidän puhuvan yht'aikaa. Mahtaneekohan heitä Jumalakaan kuulla?
V.
LAIDALLA
Ensimmäinen vaikutelmani Itä-Lontoosta oli luonnollisesti aivan ylimalkainen. Myöhemmin ilmenivät yksityiskohdat, ja tapasinpa sieltä täältä kurjuuden sekamelskan keskeltä pikku pälviä, joissa onnikin kohtuullisesti käsitettynä viihtyi joskus kokonaisia talorivejäkin etäisten pikku katujen varsilta, missä asui käsityöläisiä ja missä saattoi havaita jonkinlaista alkuperäistä kotielämääkin. Iltaisin saattoi nähdä miehiä ovien vierustoilla piiput suussa ja lapsia polvilla, vaimoja rupattelemassa, ja kuuli naurua ja leikinlaskua. Näiden ihmisten tyytyväisyys on silmiinpistävä, sillä verraten heitä ympäröivään kurjuuteen he ovat hyvin toimeentulevia.
Mutta parhaassakin tapauksessa se on vain tylsää eläimellistä onnea, kylliksi syöneen vatsan tyytyväisyyttä. Heidän elämänsä vallitseva sävel on aineellinen. He ovat typeriä ja raskasälyisiä, mielikuvitusta vailla. Kadotuksen-kuilu näyttää hikoilevan tyhmistävää, turruttavaa ilmaa, joka huuruilee heidän ympärillään ja tukahduttaa heitä. Uskonto lipuu heidän ohitseen. Näkymätön ei heissä herätä enemmän kauhua kuin iloakaan. He eivät tiedä mitään näkymättömästä; täysi vatsa ja iltapiippu sekä säännöllisesti "puoleksi kumpaakin", siinä kaikki, mitä he kaipaavat tai uneksivat kaipaavansa elämältä.
Tämä ei olisi niin pahaa, jos siinä olisi kaikki, mutta sepä ei riitä. Se tyydytetty turtumus, mihin he ovat painuneet, on vain taintunutta toimettomuutta, jota seuraa lopullinen häviö. Heissä ei ole edistymiskykyä, ja edistyksen puute merkitsee heille taantumusta ja kadotukseen sortumista. Voi sattua, että he itse eivät ehkä vielä vajoa täydellisesti, mutta heidän lapsensa ja lastensa lapset painuvat lopullisesti pohjaan asti. Ihminen saa elämältä aina vähemmän kuin hän haluaa; ja niin vähän he ymmärtävät anoa, että se vähääkin vähempi, minkä he saavat, ei voi heitä pelastaa.
Parhaassakin tapauksessa on kaupunkilaiselämä ihmisille luonnotonta; mutta Lontoon kaupunkilaiselämä on niin peräti luonnotonta, että tavallinen työmies tai työläisnainen ei voi sitä kestää. Lakkaamatta toimivat, salatuhoiset vaikutukset pilaavat sielun ja ruumiin. Siveellinen ja ruumiillinen ryhti murtuu, ja hyvä työmies, vasta maan kamaralta lähtenyt, muuttuu jo ensimmäisessä kaupunkilaispolvessa huonoksi työmieheksi; ja toisessa kaupunkilaispolvessa hänessä ei ole enää tekijätarmoa, ei työnhalua eikä aloitekykyä, eikä hän pysty ruumiinsakaan puolesta enää suorittamaan isänsä töitä; ja niin hän on hyvässä menossa tuhomyllyyn Kadotuksen-kuilun pohjalle.
Ellei muu niin hänen hengittämänsä ilma, josta hän ei koskaan pääse, riittää heikentämään hänet sielullisesti ja ruumiillisesti, niin että hän ei kykene kilpailemaan sen elävän ja vireän voiman kanssa jota maaseudulta rientää Lontoon kaupunkiin, hävittämään ja häviämään. Puuttumatta ollenkaan niihin taudinsiemeniin, jotka täyttävät Itäpään ilman, ajatelkaamme vain savun kirousta. Herra William Thiselton-Dyer, Kew Gardens-puiston hoitaja, on tutkinut savun imeytymistä kasvistoon, ja hänen laskelmiensa mukaan kokoontuu joka viikko jokaiselle neliömailin neljännekselle Lontoossa ja sen ympärillä kokonaista kuusi tonnia kiinteätä ainetta, joka on nokea ja tervaista vetyhiiltä. Tämä on sama kuin neljäkolmatta tonnia viikossa neliömailia kohti eli 1,248 tonnia vuodessa neliömailia kohti. St. Paulin katedraalin tornin reunalta tavattiin äskettäin kiinteä palanen kiteytynyttä rikkihappoista kalkkia. Tämä palanen oli syntynyt ilmassa olevan rikkihapon vaikutuksesta kivessä olevan kalkin hiilihappoiseen suolaan. Ja tätä rikkihappoa Lontoon työmiehet hengittävät ilmasta ikuisesti, kaikki elämänsä päivät ja yöt.
Kieltämätöntä on, että lapsista kehittyy rappeutuneita aikuisia, joilta puuttuu jäntevyyttä ja ryhtiä; he ovat heikkojäntereistä, ahdasrintaista ja tarmotonta rotua, joka käpertyy kokoon ja lannistuu elämäntaistelun julmassa kilpailussa maalta tulvivien laumain kanssa. Rautatieläiset, postinkuljettajat, raitiotieläiset, viljan ja hirsien kantajat ja kaikki ne jotka tarvitsevat ruumiillista voimaa, pestataan suurimmaksi osaksi maalta, ja pääkaupungin poliisimiehistössä on suunnilleen 12,000 maalaissyntyistä ja vain 3,000 lontoolaissyntyistä.
Tästä kaikesta on pakko päätellä, että Kadotuksen-kuilu on kirjaimellisesti suunnaton ihmistentappokone, ja kulkiessani laitimmaisia pikkukatuja pitkin, joiden ovilla nähdään täysivatsaisia käsityöläisiä, tunnen suurempaa surua heistä kuin niistä 450,000: sta kurjasta, jotka ovat toivottomasti menehtyneet ja kuolevat kuilun pohjalla. Näissä on ainakin jo hengenlähtö lähellä, ja se on pääasia; ensinmainitut taas saavat vielä kärsiä vitkalliset ja valmistelevat vaivat, joita kestää kaksi, vieläpä kolmekin miespolvea.
Ja kuitenkin on heidän elämänaineksensa hyvää. Siinä ovat kaikki ihmiselämän valtavoimat. Kunnollisissa olosuhteissa se voisi elää vuosisatoja, ja siitä voisi yletä suuria miehiä, sankareita ja valtiaita, jotka parantaisivat maailmaa elämällään.
Kerran keskustelin siihen luokkaan kuuluvan vaimon kanssa, joka oli survaistu pieneltä laitakadultaan ja alkanut luisua pohjaa kohti. Hänen miehensä oli monttööri ja konemiesten ammattikunnan jäsen. Mutta huono ammattimies hän lie ollut, sitä todisti se, ettei hän pystynyt hankkimaan itselleen vakinaista työpaikkaa. Hänessä ei ollut tarpeellista kuntoa eikä tarmoa, millä hankkia vakinainen paikka ja pitää se.
Avioparilla oli kaksi tytärtä, ja kaikki neljä asuivat kahdessa komerossa, joita kohteliaisuudesta sanottiin huoneiksi ja joista he maksoivat seitsemän shillinkiä viikossa. Heillä ei ollut minkäänlaista tulisijaa, vaan heidän piti keittää pienellä kaasuliekillä. Kun heitä ei voitu sanoa varakkaiksi, he eivät saaneet kaasua käytettäväkseen rajattomasti, vaan heidän mukavuudekseen oli järjestetty erittäin taidokas koneisto. Pudottamalla pennyn rahan läppäreikään sai kaasun virtaamaan, mutta kun sen pennyn arvosta oli tullut kaasua, virta katkesi automaattisesti. "Pennyllä ei saa virtaa juuri ollenkaan", selitti hän, "eikä keitto ole silloin puolitiessäkään."
Kurjuuden esimakua antava puute oli ollut heidän osanaan vuosikausia. Kuukauden toisensa jälkeen he olivat nousseet ruokapöydästä, vaikka teki mieli syödä enemmän. Ja alaspäin luisumisen kerran vauhtiin päästyä alituinen puute kerkeästi murtaa tarmon ja kiihdyttää luisumista.
Ja kuitenkin vaimo oli ankara työntekijä. Kello puoli viidestä aamulla illan viimeiseen valonpilkkeeseen asti hän oli työssä valmistaen liinaisia alushameita, jotka oli reunustettava kahdella lievenauhalla, seitsemällä shillingillä tusinan. Liinaisia alushameita, huomatkaahan, kahdella lievenauhalla reunustettuja, seitsemällä shillingillä tusina. Siis 1 dollari 75 senttiä tusina eli 14 3/4 senttiä alushame.
Miehen oli työtä saadakseen kuuluttava ammattikuntaan, joka kantoi häneltä puolitoista shillinkiä joka viikko. Ja kun oli lakkoja ja hän sattui olemaan työssä, täytyi hänen joskus maksaa aina seitsemääntoista shillinkiin asti ammattikunnan raha-arkkuun lakkoavustukseksi. Toinen tyttäristä, vanhempi, oli työskennellyt ompelijan apulaisena puolentoista shillingin viikkopalkalla 37 1/2 senttiä viikossa eli rahtusen yli 5 senttiä päivässä. Mutta kun tuli hiljainen liikekausi, hänet erotettiin, vaikka hänet oli otettu työhön näin pienellä palkalla sillä edellytyksellä, että hänen tuli oppia työnsä ja päästä siten eteenpäin. Senjälkeen hän oli ollut työssä polkupyöräkaupassa kolme vuotta, saaden viisi shillinkiä viikossa; työpaikkaansa hän sai kävellä kaksi mailia ja kaksi mailia takaisin, ja myöhästymisestä piti maksaa sakkoa. Mieheen ja vaimoon nähden leikki oli lopussa. Heillä ei ollut käden eikä jalan sijaa, millä pysyä, ja he olivat luisumassa kuiluun. Mutta entä tyttäret? He elivät kuin siat, heikkoina alituisesta puutteesta ja sielullisesti, siveellisesti ja ruumiillisesti turmeltuneina mitäpä mahdollisuuksia heillä olisi ollut ryömiä Kadotuksen-kuilun rinteeltä ylös, kun he kerran olivat syntyneet sinne vajotakseen?
Tätä kirjoittaessani on ilma jo kokonaisen tunnin ollut täynnä ilkeää rähinää, sillä tappelun nujakka on käynnissä pihamaani vieressä olevalla takapihalla. Ensimmäisten äänien saapuessa korviini luulin sitä koirien haukunnaksi ja murinaksi, ja vasta muutaman hetken kuluttua pääsin selville, että ihmisolennot, vieläpä naispuoliset, siellä aiheuttivat sellaisen hirveän metelin.
Juopuneet vaimot tappelussa! Eipä ole mieltäylentävää sitä ajatella, mutta paljon kamalampaa on sitä kuunnella. Jotenkin tähän suuntaan se käy.
Epäjohdonmukaista haukkumista, useitten naiskeuhkojen huippuäänillä ilmoille puhallettua, sitten se herkeää, kuuluu lapsen itkua ja nuoren tytön ääni, joka syyttelee itku kurkussa; naisen ääni kimmastuu äreäksi ja kirkuu: "Sinä löit minua, juuri sinä minua löit!" Sitten läiskäys, haaste otetaan vastaan, ja tappelu raivoaa uudelleen.