Kulkien varovaisesti, niinkuin tämän jylhän asunnon isäntä oli käskenyt, he pääsivät onnellisesti pihalle. Mutta kesti kauan aikaa, ennenkuin Ravenswood ponnistuksistaan huolimatta sai vastauksen, vaikka hän kovasti kolkutteli matalakaariseen porttiin ja yhä uudelleen huusi Kalebia avaamaan ja päästämään heidät sisään.
"Ukko varmaan on lähtenyt pois", sanoi Ravenswood, "tai lieneekö saanut halvauksen. Olisihan tämmöisellä pauhinalla pitänyt saada kaikki seitsemän unikekoakin hereille!"
Viimein heikko, epäröivä ääni kuitenkin vastasi: "Nuoriherra Ravenswoodin nuoriherra, tekö se olette?"
"Niin, minä olen täällä, Kaleb, portti auki joutuisaan!"
"Mutta tekö tosiaan olette omassa lihassa ja luussa? Sillä mieluummin katsoisin viittäkymmentä pirua suoraan silmiin kuin oman herrani haamua tai kummitusta. Sentähden, vaikka olisittekin kymmenin kerroin herrani, korjautukaa tiehenne, jollette ole tullut elävässä ruumiissa, luissanne, lihoissanne."
"Minä tässä olen, sinä ukko hupakko", vastasi Ravenswood, "ruumiillisessa muodossa ja elävänä, paitsi että olen puolikuollut vilusta."
Valo katosi ylimmästä ikkunasta ja pilkoitti aukosta toisensa perästä, hitaasti aleten. Siitä näkyi, että sen kantaja varovaisesti astuskeli alas kiertorappusia myöten eräässä niistä pienistä torneista, jotka koristivat ison tornin kulmia. Ukon astumisen hitauden vuoksi päästi Ravenswood suustansa pari närkästynyttä sanaa, ja hänen kumppaninsa, joka oli vielä maltittomampi, aivan kuin elohopea, kirosi useampaan kertaan. Kaleb taas pysähtyi, kun salpa oli vedettävä ovelta, ja uudestaan kysyi, olivatko he tosiaan tämän maailman miehiä, kun näin yösydämellä pyrkivät sisään?
"Jos saisin sinut kynsiini, vanha hupsu", sanoi Bucklaw, "antaisinpa sinulle tuntuvia todistuksia siitä, että minä olen luuta ja lihaa."
"Avaa ovi, Kaleb", virkkoi isäntä lempeämmällä äänellä, osaksi siitä syystä, ettei hän tahtonut loukata vanhaa, uskollista hovimestariansa, osaksi senvuoksi, ettei hän luullut kovista sanoista olevan paljoakaan apua niin kauan kuin Kaleb oli lujan, rautalevyllä vahvistetun tammisen oven takana.
Vihdoin viimein Kaleb vapisevin käsin työnsi syrjään salvat, avasi raskaan oven ja seisoi nyt heidän edessään. Lekottava lamppu, jota hän piti toisessa kädessään, toisella varjellen ja varjostaen sen liekkiä, valaisi hänen harvoja, harmaita hiuksiaan, hänen kaljua päälakeaan ja kulmikkaita, laihoja kasvojaan. Pelkäävä ja samalla kohtelias silmäys, jonka hän loi ympärilleen, valon ja varjon vaihtelu hänen harmaan tukkansa ja valaistujen kasvojen yllä, se kaikki olisi näyttänyt kauniilta maalauksessa. Mutta matkustajillamme oli siksi kiire päästä katoksen alle, nousevaa rajuilmaa pakoon, etteivät he malttaneet ihailla tuota maalauksellista kauneutta.
"Tekö se olette, herra kulta? Tekö se olettekin todella?" huusi vanha palvelija. "Minun on paha mieli, kun te niin kauan saitte seisoa ja odottaa oman ovenne edessä. Mutta kuinka voinkaan tietää, että niin pian näkisin teidät jälleen ja vielä vieraan herran, ja" (hän huusi nyt jollekulle tornin asukkaalle ikäänkuin erikseen, äänellä, jonka muka ei pitänyt kuulua pihalla-olijoille: 'Anna-Maija, tyttö hoi! Joudu minkä kerkiät ja lisää puita takkaan. Ota vanha kolmijalkainen tuoli, tai mitä muuta hyvänsä, josta mitä pikimmin saat hyvän loimun.'). "Pelkäänpä että me olemme sangen huonoissa varoissa, sillä emme luulleet teidän palaavan useampiin kuukausiin; muuten olisi teidät kyllä vastaanotettu säätynne mukaan, niinkuin oikeus ja kohtuus on. Mutta sittenkin "
"Samantekevää, Kaleb", keskeytti Ravenswood, "meidän pitää saada hevosemme katoksen alle ja itsemme samaten miten parhaiten voimme. Toivonpa, ettet ole pahoilla mielin siitä, että tulin takaisin pikemmin kuin luulit?"
"Pahoilla mielinkö, korkea-arvoinen herra lordi? Minä olen varma, että kaikki kunnon ihmiset suovat teille lordin nimityksen, joka teidän jaloilla esi-isillänne on ollut kolmensadan vuoden kuluessa, eikä siihen kysytä kenenkään peruukin lupaa. Minäkö olisin pahoilla mielin siitä, että lordi Ravenswood käypi katsomassa yhtä omista kartanoistaan!" (Sitten hän taas puhui erikseen näkymättömälle, kulissientakaiselle kumppanilleen: 'Anna-Maija, tapa muniva kana arvelematta. Kullakin päivällä on huoli itsestään'). "En tahdo sanoa, että tämä olisi meidän paras kartanomme", lisäsi ukko kääntyen Bucklaw'n puoleen, "tämä on vain turvapaikka, missä lordi Ravenswood saattaa piillä tai ei juuri piillä, vaan olla poissa tieltä metelisinä aikoina niinkuin tätä nykyä, jolloin hänen ei sovi asua keskemmällä maassa missään paremmista, uhkeimmista kartanoistaan. Muuten ihmiset arvelevat Wolfs Cragin ulkomuodon sen muinaisaikuisen rakennustavan vuoksi ansaitsevankin tarkkaa katselemista."
"Ja sinä olet päättänyt, että meidän pitää nyt saada tilaisuus sitä oikein tarkkaan katsella", sanoi Ravenswood, jota suuresti huvitti nähdä, mitä kaikkia koukkuja vanhus keksi saadaksensa heidät viipymään ulkona kunnes hänen liittolaisensa Anna-Maija oli sisäpuolella valmistanut varustuksensa.
"No, vähätpä nyt kartanon ulkomuodosta, veli veikkonen!" sanoi Bucklaw. "Annapas vain meidän nähdä sisusta ja hevosten talli, se on pääasia."
"Aivan oikein, herra aivan niin, herra epäilemättä, herra kun minun herrani ja joku hänen korkea-arvoisista kumppaneistaan"
"Mutta hevosemme, ukko kulta, meidän hevosemme ne saavat iänikuisen patin, jos niiden näin kovan ajon perästä täytyy seisoa tässä kylmässä, ja minun ratsuni on liian kallis, että antaisin sen pilattavaksi. Sentähden sanon vielä kerran: meidän hevosemme", huusi Bucklaw.
"Kyllä kyllä teidän hevosenne kyllä minä huudan tallirengit tänne." Ja miehen äänellä Kaleb huusi, niin että koko vanha torni kajahti: "Jussi Wille Santeri! Pojat ovat kylässä tai nukuksissa", sanoi hän vähän aikaa odotettuansa vastausta, jota, niinkuin hän hyvin tiesi, ei kuitenkaan ollut mahdollista saada. "Kaikki käy nurin, kun ei isäntä ole kotona. Mutta voinhan minä itsekin ottaa teidän elukkanne hoitooni."
"Kyllä se paras taitaa olla", virkkoi Ravenswood, "sillä muuten ei minulla ole juuri paljoa toivoa, että ne tulisivat hoidetuiksi."
"Hs, hyvä herra vaiti, Jumalan tähden", kuiskasi Kaleb rukoilevalla äänellä hiljaa isännälleen. "Vaikka te ette pidä mitään lukua omasta maineestanne, säästäkää toki minun hyvä nimeni. Ja täysi työ meille sittenkin tulee kaikista valheistani huolimatta saada tämä yö säädynmukaisesti vietetyksi."
"Hyvä, hyvä on, älä ole milläsikään", sanoi herra, "mene vain talliin. Lieneehän siellä heiniä ja kauroja, toivon minä?"
"On, on, runsaasti heiniä ja kauroja!" Näin hän lausui ääneen ja rohkeasti, mutta lisäsi hiljaa: "Onhan siellä pari kapallista rantakauroja sekä muutama vihko luhtaheiniä, jotka hautajaisista jäivät tähteiksi."
"Hyvä on", sanoi Ravenswood ottaen lampun palvelijansa vastahakoisesta kädestä. "Minä itse näytän vieraalle tulta rappusissa."
"Ei se suinkaan käy laatuun, hyvä herra malttakaa mieltänne vain viisi minuuttia tai kymmenen, taikka, jos oikein kauan viivyn, neljänneksen tuntia, ja katsokaa kuinka korealta Bass-lahti ja Pohjois-Berwickin alanko näyttää kuutamolla, kunnes olen korjannut hevoset. Minä tahtoisin saattaa teitä niinkuin teitä tulee saattaa, teitä, lordi Ravenswood, ja teidän korkea-arvoista vierastanne. Ja minulla on kaikki hopeiset kynttiläjalat lukon takana, ja tämä lamppu ei sovi "
"Kylläpä se sillä välin kelpaa", sanoi Ravenswood, "eikä sinulle tule mitään vastusta tallissa valon puutteesta, sillä jos oikein muistan, on puoli kattoa poissa."
"Kylläpä se sillä välin kelpaa", sanoi Ravenswood, "eikä sinulle tule mitään vastusta tallissa valon puutteesta, sillä jos oikein muistan, on puoli kattoa poissa."
"Niin on, hyvä herra", vastasi uskollinen palvelija, heti kuitenkin kerkeällä neuvokkaisuudella lisäten, "ja ne laiskurit katonkattajat eivät vieläkään ole käyneet sitä korjaamassa, lordi Ravenswood."
"Jos mieleni tekisi tehdä pilaa sukuni häviöstä", sanoi Ravenswood neuvoen vierasta yläkertaan, "niin saisin runsaasti aineksia ukko Kaleb rukasta. Hänellä on sydämen asiana puhua kaikista meidän kurjaan talouteemme kuuluvista asioista ei niinkuin ne todella ovat, vaan niinkuin niiden hänen mielestänsä pitäisi olla. Ja totta puhuen minua on usein huvittanut nähdä, mitä kaikkia keinoja se miesparka keksii hankkiaksensa semmoista, mitä hänen mielestänsä talon kunnia vaatii. Ja vielä lystillisemmät ovat hänen selityksensä, kun joku kalu puuttuu, jonka puutteen täyttämiseksi ei hänenkään älynsä ole voinut mitään keinoa keksiä. Mutta vaikka ei tornini suinkaan ole avarimpia, niin onpa meidän sentään vaikea ukon avutta löytää se kamari, missä valkea palaa takassa."
Näin sanoen hän avasi salin oven. "Tässä ainakaan", virkkoi hän, "ei ole valkeaa eikä vuodetta."
Sali olikin todella häviön perikuva. Tässä avarassa holvikattoisessa huoneessa, jonka lakihirret, kokoonliitetyt aivankuin Westminsterissä, olivat päistään kömpelöillä veistoksilla koristetut, oli melkein kaikki samassa tilassa kuin lordi Allan Ravenswoodin hautajaispitojen lopulla. Suuri tamminen pöytä oli vielä täynnä alassuin kumotuita pikareita ja nahkaleilejä, tinaisia tuoppeja sekä pulloja. Lasit, juhla-iloa vähemmän kestävät astiat, olivat sirpaleina kivisellä lattialla; monta niistä olivat vieraat tahallaankin uhranneet innostuessaan jostakusta mieluisesta maljasta. Mutta hopea-astiat, joita tätä tilaisuutta varten oli lainattu ystäviltä sekä sukulaisilta, oli heti huolellisesti korjattu, kun yllämainitut, yhtä tarpeettomat kuin sopimattomat tuhlaavaiset pidot oli pidetty ja lopetettu. Sanalla sanoen: ei näkynyt enää mitään, mikä olisi ilmaissut rikkautta; kaikki tähteet puhuivat äskeisestä tuhlauksesta ja nykyisestä häviöstä. Mustat verkaverhot, jotka äsken olleessa surujuhlassa oli ripustettu koinsyömien, repalaisten tapettien sijalle, oli osaksi revitty alas, niin että ne riippuivat seinältä erisuuruisina riekaleina paljastaen seinän karkean muurauksen, jota ei ollut millään kalkituksella eikä siloituksella tasoitettu. Kaatuneet tai sikinsokin heitetyt tuolit todistivat, minkälaiseen vallattomaan melskeeseen surupidot olivat päättyneet. "Tässä salissa, herra Bucklaw", lausui Ravenswood lamppua kohottaen, "tässä salissa mellastettiin silloin, kun olisi pitänyt viettää surujuhlaa; se on oikea kosto, että se nyt on surullinen, vaikka sen pitäisi olla iloinen."
He poistuivat tästä kolkosta salista ja menivät yläkertaan, missä Ravenswood turhaan avattuansa pari ovea viimein opasti vieraansa pieneen, matoilla varustettuun eteishuoneeseen. Siinä he suureksi iloksensa löysivät jokseenkin kelvollisen takkavalkean, jonka Anna-Maija oli saanut viritetyksi jollakin semmoisella keinolla kuin Kaleb taannoin oli neuvonut. Iloiten sydämessään, että tässä kuitenkin oli parempi olo kuin mitä tähän asti linnassa oli näyttänyt olevan tarjona, Bucklaw tyytyväisenä hieroi käsiänsä valkean yläpuolella ja kuunteli nyt paremmalla mielellä Ravenswoodin nuorenherran anteeksipyyntöjä. "Hyvää oloa", virkkoi tämä, "en teille voi tarjota, sillä sitä ei minulla itsellänikään ole. Siitä on aikoja, kun nämä seinät sitä ovat nähneet, jos lienevät ikänänsä nähneet. Katoksen suojan ja kätköpaikan, ne minä, toivoakseni, kuitenkin voin suoda teille."
"Ne ovat kelpo asioita, herra Ravenswood", vastasi Bucklaw, "ja jos siihen lisäksi saisi suun täydeltä ruokaa ja viiniä, niin enpä tosiaan tänä yönä muuta kaipaisikaan."
"Pelkäänpä", sanoi Ravenswood, "että te saatte vain kurjan illallisen. Minä kuulen juuri, kuinka Kaleb ja Anna-Maija siitä neuvottelevat. Kaleb Balderston paralla on muiden avujensa ohella sekin, että hän on vähän kuuro. Tästä johtuu, että paljon siitä, mitä hän on hiljaa erikseen puhuvinansa, saa kuulla koko seura ja erittäinkin ne, joilta hän hartaimmin tahtoisi salata pienet juonensa. Kuulkaapas!"
He rupesivat kuuntelemaan ja kuulivat vanhan palvelijan puhelevan Anna-Maijan kanssa seuraavalla tavalla: "Älä ole milläsikään, älä ole milläsikään, tyttö. Pitää näyttää iloiselta, vaikka peli olisi kuinka huono."
"Mutta muniva kana! Siitä tulee paisti niin sitkeää kuin jousenjänne tai saappaan pohjanahka!"
"Sano erehtyneesi sano erehtyneesi", neuvoi uskollinen hovimestari lepyttävällä, matalalla äänellä. "Ota koko syy niskoillesi, älä anna vain talon kunnian joutua pilalle."
"Mutta kana", vastusteli Anna-Maija, "huu, sehän istuu jossakin laen kohdalla isossa salissa. Ja minua peloittaa mennä pimeään, kun haltija voi olla siellä. Ja jos en näkisikään haltijaa, niin enpä sen paremmin näkisi kanaakaan, sillä siellä on pilkkosenpimeä. Eikä meillä ole muuta valoa kuin tuo sama siunattu lamppu, jota nuoriherra nyt pitää omassa kädessään. Ja jos saisinkin kanan kiinni, pitäisihän se sitten vielä tappaa ja höyhentää ja paistaa; ja kuinka sen teen, kun he istuvat meidän ainoan valkeamme ääressä?"
"Älä huoli, älä huoli, Anna-Maija", lohdutti muonamestari. "Maltas pikkusen, niin koettelen viekotella lampun heiltä."
Heti sen jälkeen Kaleb Balderston astuikin sisään aavistamatta, että huoneessa-istujat olivat kuulleet niin paljon hänen syrjäpuheistaan.
"No, Kaleb veikkonen, onko toivoa, että saamme jotakin iltaruokaa?" kysyi Ravenswood.
"Toivoako, että te saisitte iltaruokaa, lordi Ravenswood!" sanoi Kaleb korostaen ylenkatseellisella suuttumuksella sitä sanaa, joka ilmaisi epäilystä. "Kuinka siitä voisi olla kysymystäkään teidän omassa kartanossanne, lordi Ravenswood? Vai toivoa, että saisitte iltaruokaa, tosiaan! Mutta ettehän nyt huolinekaan häränlihaa? Onhan meillä joukko lihavia kanoja valmiina vartaaseen pistettäviksi tai halsterilla paistettaviksi. Ota lihava salvokukko, Anna-Maija!" huusi hän rohkeasti, ikäänkuin semmoinen eläin olisi ollut saatavissa.
"Se on aivan tarpeetonta", sanoi Bucklaw, joka arveli kohteliaisuuden vaativan, että hän hiukan helpottaisi pulassa olevan muonamestarin hätää. "Kunhan teillä olisi vähän kylmää ruokaa, taikka vain leipäpalanen."
"Aivan erinomaisia kaurakakkuja!" huusi Kaleb, paljon huokeammin hengähtäen. "Ja mitä kylmään ruokaan tulee, kaikki, mitä meillä on, lienee tarpeeksi kylmää vaikka enin osa kylmästä paistista ja piirakoista jaettiin köyhille hautajaisjuhlan jälkeen, niinkuin oikeus ja kohtuus vaatikin "
"Kuules, Kaleb", sanoi Ravenswood. "Jo on aika kerrassaan tehdä loppu tästä asiasta. Tämä on nuori Bucklaw'n herra; hän piileksii, ja sentähden, ymmärräthän "
"Hän ei nyt ole herkempi herkkusuu kuin tekään, lordi Ravenswood, sen takaan", vastasi Kaleb iloisesti, nyökäyttäen päätään merkiksi, että hän ymmärsi. "Mieleni on paha siitä, että tämä herra on ahdingossa, mutta olenpa samalla kuitenkin iloinen siitä, ettei hän paljon voi moittia meidän talouttamme, sillä onpahan hän itsekin luullakseni yhtä pahoissa pihdeissä kuin me. Ei, Jumalan kiitos, me emme olekaan pahoissa pihdeissä", lisäsi hän jälleen peruuttaen myönnytyksen, joka ensi riemunhetkellä oli livahtanut hänen suustaan, "vaikka epäilemättä emme nyt ole niin hyvissä varoissa kuin mitä ennen aikaan olimme tai mitä meidän pitäisi olla. Ja mitä ruokaan tulee mitä apua valheista? onpa meillä juuri loppukimpale lampaan lapaluusta, joka vasta kolme kertaa on ollut pöydällä, ja mitä likempänä luuta, sitä mehukkaampi liha, tiedättehän sen, hyvät herrat. Ja onhan meillä kannikka lammasmaitojuustoa sekä sirunen kelpo voita, ja ja niin, siinä onkin kaikki, mitä voi lukuun ottaa."