Vastoin vallalla olevaa tapaa, vieläpä sen ajan lakiakin, astui Skotlannin piispalliseen kirkkokuntaan kuuluva pappi täydessä messupaidassaan ruumista vastaan ja alkoi lukea uskontonsa mukaisia hautajaisrukouksia vainajan arkun ääressä. Sitä oli lordi Ravenswood kuolinvuoteellaan pyytänyt, ja tory-puolueen herrat eli kavaljeerit, jolla nimellä he itse nimittivät itseänsä tähän puolueeseen enin osa vainajan sukulaisia kuului olivat siihen mielellään suostuneet. Mutta piirikunnan presbyteerinen kirkonhallitus, joka katsoi tätä menoa rohkeaksi valtansa pilkkaamiseksi, oli valtiosinetinvartialta, valtioneuvoksista lähinnä saapuvilla olevalta, hankkinut kieltokirjan juhlallisuuksien estämiseksi. Samassa siis kun pappi aukaisi kirjansa, oikeudenpalvelija, jolla oli muutamia aseellisia miehiä takanaan, käski hänen vaieta. Tämä väkivalta, josta kaikki läsnäolijat tulisesti harmistuivat, suututti erittäin vainajan ainoaa poikaa Edgaria, jota tavallisesti sanottiin Ravenswoodin nuoreksiherraksi ja joka oli kaksikymmenvuotias nuorukainen. Hän löi kädellä miekkaansa ja varoitti virkamiestä hengen uhalla sen enempää asiaan sekaantumasta, jonka jälkeen hän käski papin jatkaa toimitusta. Oikeudenpalvelija yritti väkisin saada tehtävänsä toimitetuksi, mutta satamäärä miekkoja välkähti samalla ilmassa, minkä vuoksi hän julisti vain tämän väkivaltaisen vastarinnan rikokseksi hänen virkatoimiaan vastaan ja vetäytyi sitten syrjemmäksi. Näin hän seisoi katsellen hautajaismenoa karsain, vihaisin silmin ja itsekseen mutisten, ikäänkuin hän olisi ajatellut: "Kylläpä vielä kadutte tätä päivää, jona uppiniskaisuutenne kammitsoi minun jalkani."
Tämä näky olisi ollut maalarin esityksen arvoinen. Hautauskappelin kaarioven kynnyksellä pappi, sattuneesta esteestä säikähtyneenä ja oman itsensäkin tähden vapisten, luki kirkon juhlalliset toimitussanat kiireisesti ja vastahakoisesti ja heitti tomua ja multaa masennetun ylpeyden ja hävinneen rikkauden päälle. Piirissä hänen ympärillään seisoivat vainajan sukulaiset, joiden kasvot ilmaisivat enemmän suuttumusta kuin surua; ja paljastetut miekatkin heidän käsissään olivat kaikkea muuta kuin sopusoinnussa heidän pukunsa kanssa, joka ilmaisi syvintä surua. Ainoastaan vainajan pojan kasvoilla näytti vihastus siksi hetkeksi vaihtuvan syvään sydänsuruun, kun hän näki lähintä, melkein ainoaa ystäväänsä kannettavan esi-isien hautaholviin. Eräs sukulaisista huomasi, että Edgar vaaleni kalmankarvaiseksi, kun hänen, kuten lähimmän jälkeenjääneen velvollisuus vaati, senjälkeen kun kaikki kirkonmenot oli tarkoin suoritettu, tuli laskea ruumiin pääpuoli hautaholviin, mistä lahoavia arkkuja näkyi ryysyiksi repeytyneine sametteineen ja ruostuneine heloineen, ja kun siten piti heittää oma isä siihen muiden seurassa mätänemään. Mainittu sukulainen lähestyi nuorukaista ja tarjosi apuansa, jonka Edgar Ravenswood kuitenkin äänettömällä viittauksella torjui. Lujin mielin, kyyneltäkään vuodattamatta täytti nuorukainen sitten viimeisen velvollisuutensa. Kivi laskettiin nyt hautaholvin suulle, hautauskuorin ovi lukittiin ja Edgar otti sen raskaan avaimen haltuunsa.
Saattojoukon kulkiessa ulos kappelista hän seisahtui portaille, jotka johtivat sen goottilaistyyliseen saarnastuoliin. "Hyvät herrat ja ystävät", lausui Edgar, "te olette tänä päivänä täyttäneet enemmänkin kuin tavallisen velvollisuuden sukulaisvainajanne ruumista kohtaan. Kunnon hautajaiset, joita muissa maissa suodaan halvimmallekin kristitylle hänelle kuuluvana oikeutena, olisi tänä päivänä kielletty sukulaisenne ruumiilta vaikk'ei hän suinkaan polveutunut Skotlannin halvimmasta suvusta jollei teidän miehuutenne olisi suojellut hänen oikeuttansa. Muut hautaavat kuolleensa surulla ja kyynelillä, ääneti ja kunnioittavalla hiljaisuudella. Mutta näissä hautajaisissa on käynyt poliiseja ja sissejä häiritsemässä; ja surumme se suru, jota meidän poismennyt ystävämme saattoi vaatia meiltä on paennut poskiltamme syystä syttyneen vihastuksen punan kohotessa niille. Mutta hyväpä on, että tiedän, kenen jousesta tämä nuoli on lentoon lähtenyt. Ei kukaan muu paitsi se mies, joka tämän haudan on kaivanut, olisi voinut olla niin halpamielisen armoton ja häiritä näitä hautajaisia. Ja lähettäköön Jumala minulle saman onnettomuuden tai pahemmankin, jollen tuolle miehelle ja hänen perheellensä kosta sitä häviötä ja häväistystä, johon hän on minut ja omaiseni saattanut!"
Suuri osa läsnäolijoista hyväksyi tämän puheen sanoen sitä täydellä syyllä syttyneen suuttumuksen miehuulliseksi ilmaisuksi; mutta tyynimielisemmät, älykkäämmät olivat pahoillaan lausutuista sanoista. Ravenswoodin perillisen onni oli siksi matalalla, ettei hänen olisi sopinut pelkäämättä nostaa vastaansa sitä vihollisuutta, joka, niin he arvelivat, välttämättömästi seuraisi tuota julkista närkästyksen ilmaisua. Heidän pelkonsa oli kuitenkin aiheeton, ainakin tämän tapauksen lähimpiin seurauksiin nähden.
Hautajaisväki palasi nyt torniin. Siellä piti Skotlannista vasta nykyään hävinneen tavan mukaisesti kallisteltaman runsaasti maljoja vainajan muistoksi, kaiuteltaman suruhuonetta iloisella humalaisten melulla ja tämmöisten suurten, tuhlaavaisten pitojen menoilla vähennettämän ennestäänkin vähiä varoja sen miehen perilliseltä, jonka hautajaisia näin kummallisella tavalla vietettiin. Semmoinenpa siihen aikaan oli tapa, ja tässä tilaisuudessa sitä noudatettiin kaikin puolin. Pöydässä valui viini virtanaan, rahvas mässäili pihalla, kartanon lampuodit keittiössä sekä ruoka-aitassa; ja tuskinpa riitti kahden vuoden tulo Ravenswoodin jäljelläolevasta omaisuudesta näiden peijaisjuominkien maksuksi. Viini teki vaikutuksensa kaikkiin, paitsi Ravenswoodin nuoreenherraan, mikä arvonimi kuului vielä Edgarille, vaikka hänen isänsä oli tuomion kautta menettänyt omansa. Tarjotessansa vierailleen maljaa, josta ei itse maistanut, Edgar pian sai kuulla tuhansia kirouksia valtiosinetinvartiaa vastaan ynnä myös valoja, jotka ilmaisivat harrasta huolenpitoa hänestä itsestänsä sekä hänen sukunsa kunniasta. Hän kuunteli näitä kuohahtavia sanoja synkän surullisen näköisenä, täydellä syyllä pitäen niitä yhtä katoavina kuin pikarin reunalle kohoavia purppurakuplia tai ainakin kuin sitä pohmeloa, jonka pikarin sisällys ajoi pöydän ympärillä istuvien mässääjien aivoihin.
Kun viimeinen pullo oli tyhjennetty, vieraat hyvästelivät hartaasti luvaten apuansa jotka lupaukset seuraavana aamuna varmaan olivat unohdetut, jolleivät kenties lupausten antajat pitäneet tarpeellisena oman turvallisuutensa tähden julkisemmalla tavalla peruuttaa sanojansa.
Ravenswood kuunteli heidän jäähyväispuheitaan ylenkatsein, jonka hän töin tuskin sai peitetyksi, ja näki viimein tuon meluavan vierasjoukon lähtevän hänen rappiolle joutuneesta asunnostaan. Hän palasi tyhjentyneeseen saliinsa, joka nyt, kun siellä aivan äsken vielä kaikuneet huudot olivat vaienneet, tuntui kahta vertaa autiommalta. Mutta olipa se sentään täynnä hahmoja, joita nuoren perillisen mieli manasi esille siinä kummitteli hänen sukunsa häväisty kunnia ja hävinnyt onni, kummittelivat hänen omien toiveittensa rauniot ja kummitteli sen suvun voitonriemu, joka ne kaikki oli hävittänyt. Ennestään synkälle mielelle oli tässä tarpeeksi miettimisen aihetta, ja nuoren Ravenswoodin mietteet olivat syvät ja ihmissilmältä salatut.
Näytellessään tämän tornin raunioita jotka yhä vielä jyrkän kallion kukkulalta katselevat meren aaltojen melskettä, vaikka niissä ei enää ole muita asukkaita kuin kalalokki ja meriteeri talonpoika vakuuttaa yhä vielä, että muka Ravenswoodin nuoriherra sinä onnettomana yönä herätti tuskansa katkerilla kirouksilla jonkun häijyn hengen, jonka pahan vaikutuksen alla tulevien tapausten kangas kudottiin. Voi, mikä häijy henki saattaisikaan neuvoa hurjempiin tekoihin kuin mihin meidät saattavat omat tuliset intohimomme, jollei niitä vastusteta!
TOINEN LUKU
"Varjelkoon Herra", virkkoi kuningas,
"minua että ampuisit."
Hautajaisten jälkeisenä aamuna oikeudenpalvelija, jonka kielto ei ollut voinut saada lordi Ravenswood vainajan hautajaismenoja estetyksi, riensi valtiosinetinvartialle ilmoittamaan, kuinka hänen virkatehtävänsä toimeenpanoa oli vastustettu.
Valtiomies istui avarassa kirjastohuoneessa, joka muinoin oli ollut entisen Ravenswoodin kartanon juhlasalina. Sitä todistivat vieläkin vaakunakuvat veistoksin koristetussa laessa, jonka holvi oli tehty Espanjan kastanjapuusta. Samanlaisia vaakunakuvia näkyi myös ikkunain värillisissä laseissa, joiden kautta hämärä, mutta kirjava päivänvalo laskeutui pitkille hyllyriveille, jotka taipuivat lainselittäjäin sekä historioitsijamunkkien raskaitten teosten painon alla nämä kirjamöhkäleet olivat siihen aikaan skotlantilaisen kirjaston enimmin luettu ja tähdellisin osa. Raskaalla tammipöydällä ja kirjoituspulpetilla oli suuri kasa kirjeitä, anomuskirjoja sekä pergamenttikirjoja; näiden parissa puuhailu oli herra William Ashtonin elämän huvitus ja samalla myös vaiva. Valtiosinetinvartian ulkomuoto oli arvokas, miltei majesteetillinen, hyvin sopiva näin korkealle virkamiehelle. Vieras ei suinkaan, ennenkuin pitkälti ja tuttavallisesti keskusteltuansa hänen kanssaan tärkeistä ja hänen persoonallista etuaan koskevista asioista, voinut havaita, että herra Ashton päätöksissään oli hiukan häilyväinen, epävakainen. Tähän heikkouteen oli syynä hänen varovainen, pelkurimainen luonteensa; hän itse tiesi, kuinka se sisäisesti vaikutti hänen mieleensä, minkävuoksi hän niin hyvin ylpeydestä kuin myös valtioviisaudesta koetti huolellisesti salata sitä muilta.
Hän kuunteli ulkonaisesti täysin vakavana liioiteltua juttua hautajaisissa tapahtuneesta metelistä ja häväistyksestä, joka loukkasi sekä hänen että kirkon ja valtakunnan arvoa. Ei sekään näkynyt häntä suuresti liikuttavan, että hänelle kerrottiin kaikista niistä soimaus- ja uhkaussanoista, joita nuori Ravenswood tai muut olivat käyttäneet, silminnähtävästi tarkoittaen häntä itseään. Niinikään hän kuunteli niitä huhuja, jotka poliisi oli kerännyt kokoon sangen väärennetyssä, liioitellussa muodossa hautajaispidoissa juoduista maljoista ja lausutuista uhkauksista. Viimein hän kirjoitti kaikki nämä seikat huolellisesti muistiin sekä myös niiden miesten nimet, jotka, jos niiksi tulisi, voisivat esiintyä vieraina miehinä sekä todistajina sen kanteen vahvistukseksi, joka perustui noihin väkivaltaisiin tekoihin. Sitten hän päästi ilmiantajan menemään ollen vakuutettuna siitä, että nuoren Ravenswoodin omaisuuden tähteet sekä henkilökohtainen vapaus olivat hänen vallassaan.
Kun ovi poistuvan oikeudenpalvelijan jälkeen sulkeutui, istui valtiosinetinvartia vielä hetken aikaa syvissä mietteissä. Mutta sitten hän kavahti istualtaan ja rupesi astumaan edestakaisin huoneessa, niinkuin mies, joka on tekemäisillään äkillisen, ratkaisevan päätöksen. "Nuori Ravenswood", mutisi hän, "on nyt omani minun omani hän on itse antautunut minun käsiini, ja hänen on taipuminen tai taittuminen. En ole unohtanut, miten jäykän, uppiniskaisen itsepäisesti hänen isänsä puolusteli joka pykäläänsä viimeiseen asti, hyläten kaikki sovinnon tarjoukset, kietoen minut oikeudenkäynteihin ja yrittäen ainakin häväistä mainettani, kun hän ei muulla tavalla voinut kumota oikeuttani. Tämä poika, joka hänen jälkeensä on jäänyt tämä Edgar tämä tuittupäinen, hurja hupsu on ajanut laivansa karille ennenkuin hän vielä satamastakaan on päässyt. Pidetäänpä huoli siitä, ettei hän saa tilaisuutta päästä jälleen selville selille jonkun palaavan nousuveden avulla. Näitä muistiinkirjoitettuja tapauksia, jos niitä vain sopivin sanoin esitetään valtioneuvoskunnalle, ei voi selittää vähemmäksi kuin ilmi kapinaksi, jossa sekä kirkollisen että maallisen hallituksen valtaa on pilkattu. Suuri sakko saattaisi siitä tulla; käsky panna hänet vankeuteen Edinburghin tai Blacknessin linnaan taitaisi olla paikallansa. Voisipa perustaa vaikka maanmaanpetoskanteen moneen näistä sanoista ja puheenparsista; mutta Jumala varjelkoon minua ajamasta asiaa niin pitkälle. En, sitä en tahdo en tahdo hänen henkeensä koskea, vaikka se olisikin minun vallassani! Mutta sittenkin, jos hän saa elää kunnes joku muutos tapahtuu, mitä sitten? Omaisuuteni takaisinanto kenties kosto. Minä tiedän, että Athole lupasi apuansa vanhalle Ravenswoodille, ja tässäpä hänen poikansa jo keräilee ja kokoilee puoluetta itselleen oman mitättömän voimansa ponnistuksella. Siinähän olisi heti valmis välikappale niille, jotka toivovat meidän hallituksemme kumoamista!"
Nämä ajatukset riehuivat juonikkaan valtiomiehen mielessä, ja hän vakuutteli itselleen, että hänen oma etunsa ja turvallisuutensa samoin kuin myös hänen ystäviensä ja koko puolueen vaati, että nyt tarjona olevaa tilaisuutta äärimmäisyyteen saakka käytettäisiin nuoren Ravenswoodin turmioksi. Valtiosinetinvartia siis kävi kirjoituspöytänsä ääreen istumaan ja laati valtioneuvoskunnan tiettäväksi kertomuksen niistä laittomista teoista, jotka hänen kiellostaan huolimatta olivat tapahtuneet lordi Ravenswoodin hautajaisissa. Useitten osanottajien nimillä yhtä paljon kuin itse rikoksellakin, sen hän hyvin tiesi, oli huono kaiku hänen hallitusveljiensä korvissa ja oli yllyttävä heitä ankarasti rankaisemaan ainakin nuorta Ravenswoodia, in terrorem (muille peloitukseksi).
Asian arkaluontoisuus vaati häntä kuitenkin valitsemaan semmoisia sanoja, että nuoren miehen rikokseen vain viitattiin, mutta ei suorin sanoin sanottu sitä rikokseksi; sillä tämmöinen herra William Ashtonin, nuorukaisen isän vanhan riitaveljen syytös olisi näyttänyt vihan ja pahansuonnin synnyttämältä. Näin hän kirjoitteli kuvaustaan ja vaivasi päätänsä keksiäksensä sanoja, jotka voisivat osoittaa Edgar Ravenswoodin tuon metelin nostajaksi, ilman että niissä sanoissa kuitenkaan ilmenisi selvää kannetta. Sattuipa hän muutamana lomahetkenä luomaan silmänsä ylöspäin ja näkemään Ravenswoodin suvun kypärävaakunan, joka koristi yhtä niistä seinäkomeroista, mistä laen kupukaaret kohosivat. Se oli musta sonnin pää, ja sen allekirjoitus kuului: "Minä odotan aikaani!" Ja tapaus, johon tämä allekirjoitus viittasi, sekaantui kummallisella, syvästi vaikuttavalla tavalla siihen aineeseen, jossa hänen ajatuksensa paraikaa ahersivat.
Vanha tarina kertoi erään Malisius de Ravenswoodin menettäneen kolmannellatoista vuosisadalla linnansa tiluksineen, jotka mahtava anastaja oli ryöstänyt häneltä ja jota saalistansa tämä olikin saanut jonkun aikaa rauhassa nauttia. Mutta viimein, komeana pito-iltana Ravenswood, joka oli väijynyt tilaisuutta, pujahti linnaan tuoden mukanansa pienen parven uskollisia miehiään. Vieraat paraikaa odottelivat maltittomasti toivottuja herkkuja, ja linnan silloinen isäntä käski tuoda kovalla huudolla ruokaa sisään.
Ravenswood, joka tätä tilaisuutta varten oli pukeutunut muonitusmestarin vaatteihin, vastasi ankaralla äänellä: "Minä odotan aikaani." Samassa sonnin pää, surman vanha vertauskuva, tuotiinkin pöydälle. Tämä oli sovittu merkki, että salaliiton piti puhjeta ilmi, ja anastaja seuralaisinensa tapettiin. Kenties oli tässä yhä vielä tunnetussa ja usein kerrotussa tarinassa jotakin, mikä pisti valtiosinetinvartian sydämeen ja omaantuntoon. Hän työnsi syrjemmäksi sen paperin, jolle hän oli ruvennut kirjoittamaan kertomustansa, lukitsi huolellisesti muistiinpanonsa vieressään olevaan kaappiin ja läksi ulos kamarista. Näytti siltä kuin hän olisi tahtonut selvittää ajatuksiansa ja tarkemmin miettiä aiotun tekonsa seurauksia ennenkuin ne olivat tulleet välttämättömiksi.