Waverley - Вальтер Скотт 7 стр.

Luckie Macleary oli siis ylhäisten vieraittensa odotuksessa lakaissut lattiansa ensi kerran kahteen viikkoon, lietsonut turvetulensa niin kuumaksi kuin keskikesälläkin tarvittiin hänen kosteassa hökkelissään, vetänyt keskelle lattiaa vasta pestyn tammisen pöydän, pöngittänyt sen ontuvan jalan turvepalasella, järjestänyt neljä tahi viisi suunnattoman jyhkeää tuolia paikkoihin, jotka olivat parhaassa suhteessa savilattian epätasaisuuksiin jopa pukenut ylleen puhtaan nauhamyssynsä, ryijynsä ja tulipunaisen, ruudukkaan huivinsa, vakavana sitte varroskellen seurueen saapumista. Heidän istuttuaan Luckie Maclearyn ainoan huoneen nokisten kattohirsien alle, joita lukinverkot tiheästi verhosivat, toi nähtävästi loordi Balmawhapplelta jo ohjeensa saanut emäntä suuren, vähintäinkin kolmen engl. korttelin vetoisen tinakannun, joka reunojaan myöten oli täynnä vastikään tynnöristä laskettua punaviiniä.

Pian osottausi, että tämä kemujen jatko täydentäisi karhun alottaman työn; mutta vallalle päässyt sekamelska antoi Edwardille tilaisuuden vältellä ripeästi kiertävää maljaa. Toiset alkoivat sammaltaa ja puhua yht'aikaa, kukin pitäen keskustelua voimassa omasta puolestaan, vähääkään välittämättä vierustoveristaan. Bradwardinen parooni lallatti ranskalaisia chansons à boire ja lasketteli latinalaisia sananparsia; Killancureit puhui herkeämättä, yksitoikkoisella, kumealla äänellä, pintalannotuksesta ja pohjalannotuksesta, pajukaisista ja mullikoista, kesantovuoroista ja salvupässeistä, sekä suunnitellusta maantieveräjä-säännöstä; ja Balmawhapple hoilasi hevosensa, haukkojensa ja Viheltäjä nimisen metsäkoiransa ansioita äänellä, joka kuului yli kaiken. Keskellä tätä hälinää pyyteli parooni moneen kertaan hiljaisuutta; ja kun kohteliaan seurakurin vaisti kotvaseksi myönsi hänelle suunvuoron, kiirehti hän suosittelemaan heidän huomioonsa "sotilaallisen laulelman, josta Berwickin herttua erityisesti piti." Sitte hän heti alkoi laulaa, jälitellen ranskalaisen muskettisoturin tapaa ja ääntä niin hyvin kuin taisi:

Balmawhapple ei enää voinut pidättyä, vaan alkoi aikaa hukkaamatta huikata "hiton hyvää laulua, jonka oli sepittänyt Gibby Gaethroughwi't, Cuparin piipari":

Paroonin ääni hukkui Balmawhapplen äänekkäämpiin hihkauksiin ja hän luopui pian kilpailusta, vaan hyräili yhä itsekseen Lon, lon, laridoniaan ja mittaili seurueen huomion onnellisempaa tavottelijaa halveksivin katsein, Balmawhapplen jatkaessa:

Turhaan yritettyään johtaa muistiinsa kolmatta värssyä, hän lauloi ensimäisen uudelleen; ja sitte voittonsa riemussa julisti että "tässä on enemmän järkeä kuin Ranskan ja Fifeshiren kaikissa renkutuksissa yhteensä." Parooni vastasi ainoastaan navakalla nuuskauksella ja mitä perinjuurisinta halveksimista ilmaisevalla katseella. Mutta vieraspidot ja niiden jatko olivat vapauttaneet nuoren lairdin siitä tavanmukaisesta kunnioituksesta, jota hän muulloin tunsi Bradwardinea kohtaan. Hän julisti punaviinin olevan "latkua" ja kiljaisi paloviinaa pöytään. Sitä tuotiin; ja nyt politiikankin paholaiselle kävi kateeksi tämä valtojen konsertin sopusointuisuus, kun sen aiheuttamassa kummallisessa hälyssä ei kuulunut ainoatakaan raivostumisen äännähdystä. Sen yllyttämänä Balmawhapplen loordi, ollen jo yläpuolella niitä nyhjäyksiä ja silmäniskuja, joilla Bradwardinen parooni Edwardin vuoksi oli tähän asti ehkäissyt häntä ryhtymästä valtiollisiin asioihin, pyysi pikarin ja jylisevällä äänellä esitti maljan "sille samettitakille pikku herrasmiehelle, joka teki niin hyviä palveluksia vuonna 1702, ja taittakoon valkoinen ratsu niskansa omatekemäänsä mättääseen!"

Edward ei sillä hetkellä enää ollut kyllin selvä, muistaakseen että kuningas Wilhelmin kuoleman syyksi sanottiin hänen hevosensa kompastumista myyränkekoon; mutta kuitenkin tunsi hän loukkaantuvansa tuosta maljapuheesta, jossa Balmawhapplen katseista päättäen oli erikoinen ja epäkohtelias viittaus siihen hallitukseen, jota hän palveli. Vaan ennenkuin hän itse ennätti puuttua asiaan oli Bradwardinen parooni jo ryhtynyt riitaan. "Sir", hän virkkoi, "olkoot mielipiteeni, tamquam privatus, näissä asioissa mitkä tahansa, niin en millään muotoa voi tyynesti sallia teidän loukkaavan minun vieraanani olevan herrasmiehen kunniantuntoa. Sir, jos ette vähääkään pidä arvossa sivistyneen elämän lakeja, niin ettekö toki kunnioita sotilaslakia, sacramentum militare, joka sitoo kunkin upseerin uskolliseksi sille lipulle, jolle on valansa tehnyt? Katsokaa mitä Titus Livius sanoo niistä roomalaisista sotilaista, joiden onnettomuudekseen täytyi exuere sacramentum rikkoa legio-valansa; mutta teille, sir, on vanhan-ajan historia samoin kuin nykyaikainen kohteliaisuuskin tuntematon."

"Ei niin tuntematon kuin te sanotte", karjui Balmawhapple; "tiedänpä hyvinkin, että tarkotatte presbyteeriemme pyhää liittoa; mutta jos kaikki hornan whigit olisivat ottaneet "

Tässä parooni ja Waverley kumpikin puuttui puheeseen yhtaikaa. Edellinen huusi: "Olkaa vaiti, sir! Ette ainoastaan osota tietämättömyyttänne, vaan myös häpäisette isänmaatanne vieraan ja englantilaisen edessä", ja Waverley samalla pyyteli mr. Bradwardinea sallimaan hänen vastata loukkaukseen, joka tuntui olevan mieskohtaisesti tähdätty häntä itseään kohti. Mutta viini, vimma ja halveksiminen olivat niin kiihdyttäneet paroonin, että hän ei voinut piitata mistään muusta maallisesta.

"Vaadin teitä olemaan alallanne, kapteeni Waverley; muualla voitte sui juris olla oikeutettu ajattelemaan ja vastaamaan omasta puolestanne isännekin eläessä; mutta minun alueellani, tässä pienoisessa Bradwardinen paroonikunnassa, ja tämän katon alla, joka on quasi minun se kun on vaitiolon kautta uudistetulla sopimuksella minun valitsemani vuokraajan hallussa täällä olen in loco parentis teille ja velvollinen pitämään huolta siitä, ettei teille mitään vahinkoa tapahdu.  Ja mitä teihin tulee, loordi Balmawhapple, varotan teitä: älkää enää panko minua näkemään enempiä hyvien tapojen tieltä horjahduksia."

"Ja minä vakuutan teille, Cosmo Comyne Bradwardine, Bradwardinen ja Tully-Veolanin loordi", vastasi metsästäjä tuimasti, "tekeväni teirenpojan siitä miehestä, joka kieltäytyy ehdottamastani maljasta, olkoonpa hän sitte typpykorvainen englantilainen whig tahi muu mokoma, joka hylkää omat ystävänsä, kerjätäkseen suosiota Hannoverin rotilta."

Tuossa tuokiossa häilähtivät molempien säilät tupesta ja muutamia hurjia lyöntejä vaihdettiin. Balmawhapple oli nuori, voimakas ja ketterä; mutta parooni oli ehdottomasti varmempi miekkailutaituri ja hän olisi kutitellut vastustajaansa toisin kuin teki, jos ei olisi yhä vielä ollut pyhän karhun vaikutuksen alaisena.

Edward ryntäsi erottamaan taistelijoita toisistaan, mutta kompastui Killancureitin loordin jykevään, pitkin pituuttaan makaavaan ruumiiseen. Miten Killancureit sattui olemaan tuossa lepäävässä asennossa noin tärkeällä hetkellä, sitä ei milloinkaan ole tarkoin saatu tietoon. Jotkut arvelivat hänen olleen aikeissa mataa pöydän alle suojaan; hän itse väitti kaatuneensa, ollessaan sieppaamassa poukkutuolin, jolla pahemman välttämiseksi iskisi kumoon Balmawhapplen. Olkoon miten tahansa, jos ei nopeampaa apua olisi tullut kuin hänen tahi Waverleyn, niin olisi ollut mahdoton välttää verenvuodatusta. Mutta kalpojen tuttu kalske, mikä ei ollut mitään harvinaista hänen asunnossaan, herätti Luckie Maclearyn, joka oli rauhallisena istunut kamarin savisen väliseinän takana, ajatuksissaan laskien illan tuloja. Hän hyökkäsi uljaasti sisälle, kimeällä äänellään kirahtaen: "Siunatkoon! Murhatako herrat tahtovat itsensä ja saattaa häpeään kunniallisen leskivaimon talon, kun on toki maailmaa maassa kyllälti pelmennellä?" ja heitti hyvin kätevästi huivinsa taistelijain aseiden päälle. Palvelijatkin ehättivät hätään, ja kaikeksi ihmeeksi olivat he melko selvät, joten saivat Edwardin ja Killancureitin avulla erotetuksi raivostuneet vastustajat toisistaan. Jälkimäinen vei pois Balmawhapplen, joka noitui, kiroili ja vannoi veristä kostoa jokaiselle whigille, presbyteerille ja muulle intoilijalle, mitä Englannissa ja Skotlannissa löytyi. Meidän sankarimme saattoi Saunders Saundersonin avulla Bradwardinen paroonin hänen asuntoonsa, vaan ei saanut vanhusta menemään levolle, ennenkuin tämä oli illan tapahtumista lausunut pitkät ja oppineet anteeksipyynnöt, joista toinen ei kuitenkaan saanut selville muuta kuin kaksi ainukaista sanaa: "kentaurit" ja "lapiitit."

IX.

Katumus ja sovinto

Waverley oli tottunut nauttimaan viiniä ainoastaan hyvin kohtuullisesti. Senvuoksi hän sikeästi nukkui myöhäiseen aamuun ja heräsi sitte tuskallisiin muistelmiin edellisen illan tapauksista. Häntä oli mieskohtaisesti loukattu häntä aatelismiestä, soturia, Waverleytä! Tosin ei loukkaajalla ollut silloin käytettävissään se kohtalainenkaan järjen määrä, minkä luonto oli hänelle suonut; tosin hän myös, jos vaatisi hyvitystä tästä loukkauksesta, rikkoisi sekä taivaan että isämaansa lakeja vastaan; ja tosin hän niin tehdessään voisi tulla riistäneeksi hengen nuorelta mieheltä, joka kenties rehellisesti täytti yhteiskunnalliset velvollisuutensa, ja syösseeksi hänen perheensä onnettomuuteen tahi saattaisi hän menettää oman henkensä, mikä ei urhoollisimmallekaan ole mieluisa vaihtoehto, tyynesti ja yksinäisyydessä harkittuna.

Kaikki tämä painoi hänen mieltään, vaan kuitenkin palasi kärsitty loukkaus vastustamattomalla voimalla hänen muistiinsa. Häntä oli häväisty; hän oli Waverley-sukua; ja hän oli upseeri. Ei ollut tilaisuutta valintaan; ja hän astui aamiaishuoneeseen siinä mielessä, että jättäisi jäähyväiset perheelle sekä sitte kirjottaisi jotakuta upseeritoveriaan tapaamaan häntä ravintolassa, joka oli puolitiessä Tully-Veolanin ja Dundeen välisellä taipaleella, jotta tämä veisi Balmawhapplen lairdille sellaisen sanoman, kuin asianhaarat näyttivät vaativan. Miss Bradwardine emännöitsi aamiaispöydässä. Siinä olivat tee ja kahvi, lämmin vehnä-, kaura- ja ohraleipä viipaleiksi leikottuna, kakkuina ja muunlaisina leivoksina; munat, poronlapa, lampaan ja naudan paisti, savustettu lohi, hedelmähillo ja kaikki muut herkkupalat, jotka saivat itse Johnsoninkin ylistelemään skotlantilaisen aamiaisen ylellisyyttä kaikkiin muihin maihin verrattuna. Vadillinen kaurapuuroa oli asetettu paroonin tuolin kohdalle, sekä puoleksi kermaa ja puoleksi kirnupiimää sisältävä hopeahaarikka; mutta Rose huomautti isänsä lähteneen kävelylle aikaisin aamulla, kiellettyään häiritsemästä nuoren vieraansa lepoa.

Waverley istuutui melkein sanaakaan hiiskumatta, niin hajamielisenä ja näöltään tylsänä, että miss Bradwardine ei voinut saada suotuisaa käsitystä hänen keskustelulahjoistaan. Hän vastasi umpimähkään pariin jokapäiväiseen huomautukseen, jotka Rose neiti rohkeni tehdä; jälkimäisestä senvuoksi tuntui kuin olisivat hänen lähentely-yrityksensä olleet vastenmielisiä nuorelle upseerille, ja hän ihmetteli itsekseen sitä, että punaisen upseeritakin alla ei ollut parempaa sisäistä sivistystä. Hän siis jätti Waverleyn omaan sielulliseen hupiinsa pyhän karhun noitumiseen, se kun oli ollut syynä kaikkeen pahaan, mitä tapahtunut ja vielä tapahtuva oli. Yht'äkkiä Edward säpsähti ja puna syöksähti hänen kasvoilleen, kun hän ikkunaan katsahtaessaan näki paroonin ja nuoren Balmawhapplen käsikynkässä astelevan ohi, nähtävästi hartaaseen keskusteluun syventyneinä; ja hän kysäsi nopeasti: "Oliko loordi Balmawhapple täällä yötä?" Rosea ei suuresti miellyttänyt nuoren vieraan hänelle tekemän ensimäisen kysymyksen omituisuus, ja hän vastasi kuivakiskoisesti kieltäen. Sitte vaikeni jälleen kumpainenkin.

Tovin kuluttua astui sisälle mr. Saunderson, ilmottaen että hänen herransa halusi toisessa huoneessa puhutella kapteeni Waverleytä. Edwardin sydän sykki hiukan rajummin, ei suinkaan pelosta, vaan epätietoisuudesta ja jännityksestä, hänen noudattaessaan kutsumusta. Hän tapasi molemmat miehet seisomassa, kahden kesken, paroonin otsalla tyytyväisen arvokkuuden ilme, kun taasen Balmawhapplen muutoin häikäilemättömät kasvonpiirteet tuntuivat vetäytyneen häpeilevään murjotteluun. Edellinen pujotti käsivartensa jälkimäisen kainaloon ja näytti siten kävelevän hänen kanssaan, vaikkakin todellisuudessa talutti häntä; he astuivat kohtaamaan Waverleytä, ja pysähtyen keskelle huonetta, parooni hyvin juhlallisesti piti seuraavan puheen: "Kapteeni Waverley, nuori ja arvossa pidetty ystäväni, loordi Balmawhapple, on pyytänyt minua vanhana, kokeneena ja kaksintaistelun eli monomachian tapoja ja muotoja jonkin verran tuntevana miehenä lausumaan teille hänen puolestaan mielipahansa, jota hänessä herättää muisto muutamista eilis-illan symposionin kohdista, joiden täytyi olla suuresti vastenmielisiä teille, palvellessanne nykyistä hallitusta. Hän pyytää, sir, että upottaisitte unohduksen haltuun sellaiset kohteliaisuuden lakeja vastaan tehdyt virheet, jotka hänen järkensä nyt tunnustaa, ja vastaanottaisitte käden, jonka hän teille ystävyydessä tarjoaa. Ja minun täytyy vakuuttaa, ettei sellaista myöntymystä olisi voinut aikaansaada mikään vähäisempi syy, kuin teidän erikoisten ansioittenne oivaltaminen sekä tieto olevansa dans son tort, kuten muuan uljas ranskalainen ritari, monsieur Le Bretailleur, kerran virkkoi minulle moisessa tilaisuudessa sillä onhan hän, niinkuin koko Balmawhapplen suku jo ammoisista ajoista on ollut, mavortia pectora, kuten Buchanan sanoo, rohkeaa ja sotaista heimoa eli kansaa."

Edward vastaanotti auliisti ja luontaisella kohteliaisuudellaan käden, jonka Balmawhapple (eli pikemmin parooni, välimiehenä) hänelle ojensi. Hänen oli mahdoton muistaa sanoja, lausui hän, joita kelpo mies soisi ainiaan jättäneensä puhumatta; ja kernaasti hän tahtoi pitää kaikkea tapahtunutta kemujen uhkeuden tuottamana.

"Varsin sievästi sanottu", vastasi parooni, "sillä epäilemättä, jos mies on ebrius eli päissään jollainen sattuma voi ja saa tapahtua juhlatilaisuuksissa ja pitoloissa kunniallisellekin miehelle ja jos tämä sama herrasmies sitte selvittyään ja järjillään ollessaan peruuttaa päihtyneenä lausumansa loukkaukset, niin täytyy olettaa, että vinum locutum est; sanat eivät ole olleet hänen omansa. Kuitenkaan en katso tätä puolustusta kelpaavaksi sellaiseen henkilöön nähden, joka on ebriosus eli juomari, syystä että, jos hän saa päähänsä viettää enimmän aikansa päihtyneessä tilassa, hänellä ei ole oikeutta saada hetkellistä vapautusta kohteliaisuuden säännöksistä, vaan tulisi hänen oppia käyttäytymään rauhallisesti ja siivosti, viininkin vaikutuksen alaisena ollessaan.  Ja lähtekäämme nyt aamiaiselle, sen enempää ajattelematta tätä tuhmaa juttua!"

Tehtäköön asiasta mitä johtopäätöksiä tahansa, niin täytyy minun myöntää, että Edward niin tyydyttävän selityksen saatuaan osotti miss Bradwardinen aamiaispöydän herkullisuuksille paljoa suurempaa tunnustusta kuin alku ennusti. Balmawhapple sitävastoin näytti hämmentyneeltä ja nololta; ja nyt vasta Waverley havaitsi, että hän kantoi käsivarttaan nauhassa, mikä näyttäkin selittävän, minkävuoksi hän äsken oli niin kankeasti ja työläästi ojentanut kätensä. Miss Bradwardinen kysymykseen hän jupisi jotakin ratsunsa kompastumisesta; ja nähtävästi haluten välttää sekä puheenainetta että seuraa, hän aamiaisen jälkeen nousi pöydästä, kumarsi seurueelle, hyppäsi ratsunsa selkään ja palasi kotiinsa, hylättyään paroonin tarjouksen päivälliseen asti viipymisestä.

Waverleykin nyt ilmotti aikovansa jättää Tully-Veolanin siksi aikaisin päivällisen jälkeen, että vielä saman päivän illaksi ennättäisi ensimäiseen yömajaksi soveltuvaan paikkaan; mutta se vilpitön ja ilmeinen loukkaantuminen, jota hyvänsävyinen ja herttainen vanha herra osotti kuullessaan tuon esityksen, riisti häneltä kaiken rohkeuden, päätöksessään pysyäkseen. Tuskin oli hän saanut Waverleyn suostutetuksi pitentämään vierailuaan muutamaksi päiväksi, kun jo kävi yrittämään poistaa perusteita, joiden nojalla arveli vieraansa suunnitelleen aikaisempaa lähtöä. "En soisi teidän, kapteeni Waverley, pitävän minua vasituisena juoppouden puolustajana, joskin eilis-iltaisissa kemuissamme jotkut ystävämme olivat, ehkeivät peräti ebrii eli päihtyneet, vähintään ebrioli, minkä nimityksen vanhat antoivat niille, jotka olivat ryypyissään tahi, kuten te englantilaiset vertauskuvallisesti sanotte, puoleksi yli laidan. En sano sitä teistä, kapteeni Waverley järkevänä, nuorena miehenä te suuresti pidätyitte ryypyistä; eikä sitä oikeudellisesti voida sanoa minustakaan, sillä minä olen monien suurten kenraalien ja marsalkkain juhlapidoissa oppinut juomaan viinini varovasti, enkä illan mittaan mennyt kohtuullisen hilpeyden rajain yli, niinkuin kaiketikin huomasitte."