Waverley - Вальтер Скотт 9 стр.

Päivällisen jälkeen parooni esitti mentäväksi Rosen huoneisiin eli, kuten hän sen nimitti, troisième étageen. Hän opasti Waverleyn parinkin tuollaisen pitkän, hankalan käytävän läpi, joilla arkkitehdit näyttivät ennen vanhaan tahtoneen ällistytellä talojen asujamia; sellaisen päässä alkoi mr. Bradwardine astua ylös hyvin jyrkkiä, kapeita ja kiertäviä portaita, kaksi astuinta kerrallaan, jättäen nuoren vieraansa ja mr. Rubrickin seuraamaan vitkallisemmin, sillävälin kuin hän tyttärelleen ilmottaisi heidän tulonsa.

Kiivettyään tätä pystysuoraa korkkiruuvia kunnes heidän päätään miltei huimasi, he saapuivat pieneen matoilla verhottuun eteiseen, jonka takana oli Rosen sanctum sanctorum, vierashuone. Se oli pieni, mutta miellyttävä kamari, ikkunat etelään, seinillä verhokudoksia; sitäpaitsi koristi niitä kaksi muotokuvaa, joista toinen kuvasi hänen äitiään paimenettareksi tekeytyneenä, vannehameisena, ja toinen paroonia kymmenvuotiaana, puettuna siniseen takkiin ja kirjailtuihin liiveihin, kädessä jousi. Edward ei voinut olla hymyilemättä puvulle ja sille omituiselle yhtäläisyydelle, mikä oli kaikesta huolimatta havaittavissa muotokuvasta tirkistelevien pyöreiden, sileiden, punaposkisten kasvojen ja niiden laihojen, partaisten, kuoppasilmäisten, ahavoittuneiden piirteiden välillä, jotka aika oli luonut kuvan esineelle. Parooni yhtyi nauruun. "Tuo kuva", sanoi hän, "oli hyvän äitini naisekasta haaveilua (Tulliellumin lairdin tytär hän oli, kapteeni Waverley talon näytin teille ollessamme Shinnyheuchin laella; sen polttivat hallituksen kutsumat hollantilaiset apujoukot vuonna 1715). En ole sen koommin antanut maalata kuvaani, paitsi yhden ainoan kerran, ja se tapahtui Berwickin herttuan erityisestä pyytelystä."

Hyvä vanha herrasmies ei maininnut, mitä mr. Rubrick jälkeenpäin kertoi Edwardille, nimittäin että herttua oli osottanut hänelle tämän kunnian, koska hän vuoden 1709 muistettavalla sotaretkellä Savoijassa oli ensimäisenä rynnännyt erään vihollislinnan muurissa syntyneeseen aukkoon ja siinä puolustautunut käsikeihäällä lähes kymmenen minuuttia, kunnes apua saapui. Oikeudentunto pakottaa sanomaan paroonista, että joskin hän oli hetas esiintuomaan ja liiottelemaankin sukunsa arvokkuutta ja tärkeyttä, niin oli hän toki todellisen miehuullinen mies eikä koskaan viittaillut sellaisiin omakohtaisiin ansiotöihin, joilla itse oli kunnostautunut.

Miss Rose nyt saapui sisemmästä huoneesta, tervehtimään isäänsä ja hänen ystäviään. Pikku työt, joissa hän oli puuhaillut, osottivat luontaista aistia, joka ainoastaan kaipasi kehittämistä. Isältään hän oli oppinut ranskan ja italian kieltä, ja hänen hyllyllään näkyikin muutamien tunnetuimpien sikäläisten kirjailijain teoksia. Parooni oli yritellyt olla hänen ohjaajanaan soitannossakin; mutta hän kun heti alotti vaikeimmilla säännöillä eikä kenties itsekään ollut niissä varma, niin ei Rosekaan ollut päässyt sen pitemmälle, kuin että kykeni klaveerilla säestämään lauluaan vaan tämäkään ei siihen aikaan ollut Skotlannissa kovin yleistä. Sen sijaan hän lauloi tuntehikkaasti, hyvällä aistilla ja niin syvällä laulamansa ymmärryksellä, että olisi voinut kelvata esikuvaksi paljoa lahjakkaammille laulajattarille. Hänen luontainen järkevyytensä oli opettanut hänelle, että joskin soitanto "säkeeseen liittyy kuolemattomaan", niin erottaa ne moni esittäjä mitä kurjimmalla tavalla toisistaan. Varmaankin juuri tämä runollinen henkevyys ja sen yhdistäminen soiton säveleihin sai hänen laulunsa useimmille miellyttävämmäksi kuin olisi ollut paljoa hienompikin ääni ja loistavampi esitys, mutta saman herkkätuntoisuuden ohjausta puuttuva.

Vierashuoneen ikkunain edessä oleva ulkoneva lava ilmaisi vielä toisenkin Rosen puuhista; se näet oli täynnä erilaisia kukkasia, jotka hän oli ottanut erityiseen suojelukseensa. Ulospistävän harjatornin kautta tultiin tuolle goottilaiselle rintavarustukselle, jolta oli mitä kaunein näköala. Syvällä alhaalla näytti korkeamuurinen puutarha kutistuneen pelkäksi kukkalavaksi; ulompana avautui metsäinen laakso, jossa pieni virta pujahti toisinaan näkösälle ja taasen piiloutui viidakkoon. Katse saattoi milloin viivähtää levähtämään kallioilla, joita siellä täällä nousi laaksosta suurina louhikkoina tahi terävinä huippuina, milloin kiintyä kunnioitusta herättävään, vaikka osaksi sortuneeseen torniin, joka arvokkaana ja uhkaavana kohosi virralle päin ulkonevalla kallionkielekkeellä. Vasemmalla näkyi pari kolme mökkiä, osa kylää; vuorenharjanne kätki muut. Laakso päättyi Loch Veolaniksi nimitettyyn lampeen, johon virta laski ja joka nyt välkkyi länteen painuvan auringon säteissä. Etäinen maisema oli avointa ja vaihtelevaa, vaikk'ei metsäistä, eikä mikään keskeyttänyt katseen lentoa, kunnes taivaanrannalla sininen vuorijono rajotti tätä alankoa etelässä. Tälle miellyttävälle lavalle tuotti miss Bradwardine kahvia.

Vanhan tornin näkeminen käänsi puheen muutamiin sukutaruihin ja skotlantilaisiin ritarikertomuksiin, joita parooni jutteli suurella innolla. Tornin lähellä olevan kallionkielekkeen ulkonevalla kärjellä oli nimenä Pyhän Swithinin Istuin. Siihen liittyi taikauskoinen tarina, josta mr. Rubrick mainitsi muutamia omituisia yksityisseikkoja; ja Rosea pyydettiin laulamaan pikku balladi, joksi ne oli sepittänyt joku kylärunoilija, joka

Hänen äänensä sulous ja soittonsa yksinkertaisuus loi laululle kaiken sen tenhon, mitä runoilija oli saattanut haluta ja mitä hänen säkeensä niin suuresti tarvitsivat. Epäilenpä, voidaanko sitä lukea kärsivällisesti, noiden etujen ollessa poissa.

"Olen pahoillani siitä, että tuotan pettymystä seurueelle, erittäinkin kapteeni Waverleylle, joka kuuntelee noin kiitettävän totisena; mutta laulu on säilynyt ainoastaan katkelmana. Siinä kuuluu kyllä alkujaan olleen jatko, jossa kuvataan miten parooni palasi sodasta ja miten hänen puolisonsa löydettiin 'kuolleena kylmällä kalliolla'."

"Se on noita sepitelmiä", mr. Bradwardine huomautti, "jotka taikauskon aikakaudelta sekaannuttavat etevien sukujen aikaisempaa historiaa, niinkuin roomalaisilla ja muilla entisajan kansakunnilla oli ihmeensä, joita olette kai nähneet mainittavan vanhan-ajan historioissa tahi Julius Obsequensin toimittamassa pienessä teoksessa, minkä sen kustantaja, oppinut Scheffer, on omistanut suosijalleen Benedictus Skyttelle, Dudershoffin paroonille."

"Se on noita sepitelmiä", mr. Bradwardine huomautti, "jotka taikauskon aikakaudelta sekaannuttavat etevien sukujen aikaisempaa historiaa, niinkuin roomalaisilla ja muilla entisajan kansakunnilla oli ihmeensä, joita olette kai nähneet mainittavan vanhan-ajan historioissa tahi Julius Obsequensin toimittamassa pienessä teoksessa, minkä sen kustantaja, oppinut Scheffer, on omistanut suosijalleen Benedictus Skyttelle, Dudershoffin paroonille."

"Isälläni on merkillinen vastenmielisyys kaikkea ihmeellistä vastaan", virkkoi Rose, "ja kerran hän pysyi yksinään paikallaan, kun presbyteeriläisten pappien koko synoodi turvasi pakoon, sielunvihollisen äkkiä ilmestyessä heidän keskuuteensa."

Waverleyn katse ilmaisi hänen tahtovan kuulla enemmän.

"Täytyykö minun kertoa tarinani, niinkuin minun täytyi laulunikin esittää? No olipa kerran vanha vaimo, nimeltä Janet Gellatley, jota epäiltiin noidaksi, sillä epäämättömällä perusteella, että hän oli hyvin vanha, hyvin ruma ja hyvin köyhä, sekä että hänellä oli kaksi poikaa, joista toinen oli runoilija ja toinen narri, jollainen vitsaus naapurien yksimielisen käsityksen mukaan oli kohdannut häntä synnillisen noituutensa takia. Ja hänet sulettiin viikoksi pitäjänkirkon tapuliin, missä sai liian niukasti ruokaa; eipä hänen sallittu nukkuakaan, kunnes hän itse joutui yhtä varmaan uskoon noituudestaan kuin syyttäjänsäkin. Tässä selvässä ja onnellisessa mielentilassa tuotiin hänet tunnustuksille lähiseudun kaikkien whigien ja pappien eteen. Isäni läksi pitämään huolta siitä, että syytetylle ei sokeassa innossa tehtäisi vääryyttä, sillä vaimo oli syntynyt hänen maatilallaan. Ja tunnustaessaan, että sielunvihollinen oli aina ilmestynyt hänen eteensä pulskan, mustapintaisen miehen muotoisena ja puhunut hänelle sievistelyjä mikä ei ollut suureksi kunniaksi Apollyonin aistille, sen mielestä ken vain tunsi vanhan hatarasilmäisen Janet rukan ja kuulijain kummeksiessa korvat pystyssä, ja kirjurin pistellessä pöytäkirjaan vapisevin käsin, velho yht'äkkiä kohotti hiljaisen jupinansa kimeäksi kirahdukseksi ja kiljahti: 'Varokaa! Varokaa! Näen paholaisen istuvan keskessänne!' Yleinen hämminki, kauhistus ja pakoon pötkiminen siitä seurasi. Onnellisia ne, jotka olivat lähellä ovea; monta tapaturmaa tuli hatuille, röyhykauluksille ja tekotukille, ennenkuin kaikki pääsivät ulos kirkosta, jättäen sinne itsepintaisen prelaatin, isäni, yksikseen sopimaan asioista omalla uhallaan noidan ja hänen mielitiettynsä kanssa."

"Risu solvuntur tabulae", sanoi parooni; "toinnuttuaan silmittömästä säikähdyksestään he eivät kehdanneet ryhtyä nostamaan uutta juttua Janet Gellatleytä vastaan."

Tämä kasku saattoi puheenalaisiksi kaikki

Sellaisessa keskustelussa ja sen aiheuttamissa romanttisissa jutelmissa kului lopulleen sankarimme toinen ilta Tully-Veolanin linnassa.

XI.

Muuan havainto.  Waverley alkaa kotiutua Tully-Veolanissa

Seuraavana aamuna Edward nousi ylös hyvissä ajoin, ja ollessaan aamukävelyllä pitkin talon ympäristöä saapui äkkiä koirakopin edustalle, missä hänen ystävänsä Davie hääräili nelijalkaisten holhottiensa keralla. Nopealla katseella hän huomasi Waverleyn, vaan käänsi heti selkänsä ja alkoi laulaa vanhaa kansanlaulun katkelmaa, ikäänkuin ei olisi tulijaa huomannutkaan:

Waverley ei voinut olla huomaamatta, että Davie antoi jonkinlaisen pilkallisen soinnun säkeillensä. Senvuoksi lähestyi hän laulajaa ja koetti saada urkituksi, mitä tämä tarkotti viittauksellaan; mutta Davie ei ollut halukas selittämään, ja hänellä oli älyä kylliksi käyttääkseen narriuttaan koirankurisuuden verhona. Edward ei kyennyt saamaan häneltä muuta tietoonsa, kuin että loordi Balmawhapple oli eilisaamuna mennyt kotiinsa "saappaat hurmetta kukkuroillaan." Puutarhassa hän kuitenkin tapasi vanhan kellarimestarin, joka ei enää yrittänytkään salata, että hän silloin tällöin lairdin ja Rose neidin mieliksi hääräili puutarhassa, koska kerran oli oppinut senkin ammatin nuorina päivinään Sumack ja Kumpp. palveluksessa Newcastlessa. Tiedustelujensa johdosta Edward sai lopulta hämmästyksen ja häpeän tuskallisin tuntein kuulla, että Balmawhapplen alistuminen ja anteeksipyyntö oli ollut tuloksena hänen ja paroonin välillä tapahtuneesta kaksintaistelusta, jossa nuorempi taistelija oli saanut haavan oikeaan käteensä ja siten joutunut aseettomaksi ennenkuin Edward oli vuoteestaankaan noussut.

Suuresti harmistuneena tästä tiedosta, Edward etsi ystävällisen isäntänsä ja intti kiihkeästi, että tämä oli tehnyt hänelle vääryyttä, estäessään hänet tuosta kaksintaistelusta tätä seikkaa voitaisiin tulkita hänen nuoruuteensa ja ammattiinsa katsoen hänelle perin epäedullisesti. Parooni puhdistautui perusteellisemmin kuin tässä huolin toistaa. Hän väitti, että riita oli heille yhteinen, ja että Balmawhapple kunnian lakien mukaan ei voinut olla antamatta hyvitystä molemmille, minkä hän tässä tapauksessa oli tehnyt kunniakkaan kaksintaistelun kautta ja Edwardiin nähden sellaisella peruutuksella, joka saattoi miekkojen mittelyn tarpeettomaksi, ja jonka, kerran lausuttuna ja vastaanotettuna, ehdottomasti täytyi lopettaa koko juttu.

Tämä puolustus tahi selitys vaiensi Waverleyn, joskaan se ei täydellisesti tyydyttänyt häntä; mutta hän ei voinut olla osaksi ilmaisematta mielenkarvauttaan "Pyhää karhua" kohtaan, joka oli antanut kiistalle aiheen, eikä pidättyä huomauttamasta, että pyhän nimitys siinä tuskin oli paikallaan. Parooni ei ottanut kieltääkseen, "että vaikka vaakunantuntijat pitävät karhua hyvin kunnioitettavana kilpimerkkinä, sillä kuitenkin on jotakin tuimaa, vihaista ja juroa luonteessaan (kuten Dalkeithin pastorin, Archibald Simsonin Hieroglyphica Animalium teoksestakin näkee), ja sen vuoksi oli se ollut vertauskuvana monelle Bradwardinein suvussa sattuneelle riidalle ja erimielisyydelle. Niistä olkoon mainittuna oma onneton kiistani kolmois-serkkuni (äidin puolelta), Sir Hew Halbertin kanssa, joka oli niin ajattelematon, että pilkkasi sukunimeäni, niinkuin se olisi ollut Bear-Warden (karhunvartija). Se oli tosiaankin törkeä pila. Ensinnäkin se viittaili, että sukuni kantaisä oli ollut villipetojen kaitsijan alhaisessa asemassa, jollainen toimi, kuten kait olette huomannut, kuului vain kaikkein alhaisimmille plebeijeille. Toiseksi, se tuntui tarkottavan, että asekilpeämme ei oltu saatu sodan mainetöillä, vaan että se oli muodostunut paranomasiana eli sanaleikkinä sukunimestämme jollaisilla vaakunoilla ranskaksi on nimenä armoires parlantes ja latinaksi arma cantantia. Moinen vaakunamaalauksen laji soveltukoon maankiertäjille ja kerjäläisille, joiden puhe perustuu sananvääntelyihin, vaan ei jalolle, kunnioitettavalle ja hyödylliselle vaakunatieteelle, joka antaa aateluusmerkkejä palkintoina uljaista ja jalomielisistä töistä eikä tahdo kutkutella korvia tyhmillä viisasteluilla, jollaisia kaskukirjoissa tavataan." Riidastaan Sir Halbertin kanssa hän ei sanonut sen enempää kuin että se päätettiin "oikealla tavalla."