"Poika! Sanko raitista vettä ja pyyhe!" komensi Grief lopettaessaan.
"Kaksi sangollista ja kaksi pyyhettä", lisäsi hän käsiään silmäillen.
"Olettepa te siisti", sanoi hän Pankburnille. "Taas olette kaiken turmellut. Olin jo saanut myrkyn lähtemään teistä. Ja nyt sitä höyryää joka lävestä. Alusta on taas alettava. Herra Albright! Tuolla rannalla on vanhaa ketjua. Hakekaa sen omistaja, ostakaa se ja tuokaa tänne. Sitä on kai sataviisikymmentä syltä. Huomisaamuna alat hieroa siitä ruostetta. Kun se on tehty, kiillotat sen hiekkapaperilla. Sitten maalaat. Etkä muuta työtä tee, ennenkuin se ketju on niin siisti kuin uusi."
Aloysius Pankburn pudisti päätään.
"Minä lähden. Francis-saari saa jäädä helvettiin minun puolestani. Olen saanut tarpeekseni teidän orjankohtelustanne. Laskekaa minut maihin heti. Olen valkoinen mies. En siedä tällaista kohtelua."
"Herra Carlsen, te pidätte huolta siitä, että herra Pankburn pysyy aluksella."
"Minä panen teidät tästä syytteeseen!" kirkui Aloysius. "Te ette voi minua pidättää."
"Minä voin antaa teille toisen selkäsaunan", vastasi Grief. "Ja sen sanon teille, te päihtynyt penikka, että minä kolkutan teitä minkä vain rystyseni kestävät, kunnes te halajatte päästä ketjuruostetta hinkkaamaan. Olen ottanut teidät käsiini ja minä teen teistä miehen, vaikka siinä leikissä henkenne menisi. Menkää nyt alas ja vaihtakaa pukua. Olkaa valmis vasaroimaan tänä päivänä. Herra Albright, tuottakaa ne ketjut tänne heti. Herra Carlsen, lähettäkää vene noutamaan. Ja pitäkää herra Pankburnia silmällä. Jos hän näyttää menettävän tasapainonsa tai saa väristyskohtauksia, niin antakaa hänelle ryyppy pieni. Saattaa tarvita viime yön jälkeen."
5Lopun aikaa, minkä Kittiwake oli Apiassa, kilkutti Aloysius Pankburn kahleruostetta. Kymmenen tuntia päivässä. Ja koko pitkän merimatkan Gilberteille hän yhä kilkutti. Sitten seurasi hiekkapaperilla hieronta. Sataviisikymmentä syltä on yhdeksänsataa jalkaa, ja joka rengas koko kahleiden pituudesta oli puhtaampi ja sileämpi kuin koskaan ennen. Ja kun sen viimeinen rengas oli saanut toisen silauksen mustaa maalia, puhui hän Griefille:
"Tuokaa enemmän likaista työtä. Puhdistan muutkin ketjut, jos haluatte. Eikä teidän tarvitse minusta enää murehtia. En enää maista pisaraakaan. Minä tahdon treenata päähän asti. Kyllä te minun sisuni otitte minua pieksäessänne, mutta minä sanon, että vain toistaiseksi. Minä treenaan nyt itseni niin kovaksi läpeensä kuin nämä kahleet ovat. Ja jonakin päivänä, herra David Grief, jossakin, jotenkin minä pääsen siihen, että pieksän teidät niinkuin te pieksitte minut. Minä kolhin naamaanne, kunnes omat neekerinne eivät teitä enää tunne."
Grief riemuitsi.
"Nyt te puhutte kuin mies", huusi hän. "Ainoa tapa, miten voitte päästä minua pieksämään, on, että tulette mieheksi. Ja sitten, ehkä"
Hän pysähtyi, toivoen toisen tarttuvan juoneen. Aloysius tunnusteli ensin, mutta sitten välähti ymmärtämys hänen silmistään ja hän sanoi:
"Ja sitten en enää halua, tarkoitatte."
Grief nyökäytti päätään.
"Siinä se kirous onkin", valitti Aloysius. "Uskonpa itsekin, etten sitten enää halua. Ymmärrän kyllä. Mutta minä jatkan silti ja kehitän itseäni edelleen."
Griefin kasvojen lämmin, päivänpolttama hehku näytti lämpimämmältä.
Hän ojensi kätensä. "Pankburn, minä pidän teistä sen takia."
Aloysius tarttui käteen ja puristi sitä totisen vakavana.
"Grief", hän valitti, "te otitte ylpeän sisuni, ja pelkäänpä, että se tapahtui ainaiseksi".
6Tukahduttavana troopillisena päivänä, jolloin kaukainen kaakkoinen puhalteli viime henkäyksiään ja oli aika luoteismonsuunin nousta, tuli Kittiwaken näkyviin Francis-saaren viidakkoinen rannikko. Grief haki kompassin ja merikiikarin avulla Redskaria merkitsevän tulivuoren. Sitten kuljettiin ohi Owen Bayn ja tuulen tykkänään nukahtaessa laskettiin Likikili-lahteen. Kahden veneen hinaamana ja Carlsenin etsiessä väylää pujahti Kittiwake kapeaan ja syvään vuonoon. Ei ollut mitään avorantaa. Risofora kasvoi vedenrajaan asti, ja sen takana kohosi jyrkkä viidakko, jonka katkaisi vain silloin tällöin kalliontörmä. Mailin matkan päässä, kun jyrkänteen valkea juova osoitti länsi-lounaiseen, varmisti lyijyluoti "Hakemiston" tiedonannon, ja ankkuri painui ratisten yhdeksän sylen syvyyteen.
Sen päivän he pysyivät Kittiwakella ja odottivat vielä seuraavaan iltapäiväänkin. Kanootteja ei ilmestynyt. Ei mitään ihmiselämän merkkejä. Ei muunkaan elämän, paitsi joku kalan polskaus tai papukaijan kirkuna. Kerran myös iso perhonen, kaksitoista tuumaa siivenpäästä toiseen, leijaili heidän mastojensa yli vastapäiseen viidakkoon.
"Ei kannata lähettää venettä, ne eristävät sen", sanoi Grief.
Pankburn ei uskonut, vaan tarjoutui menemään yksin, uidenkin, jos ei saisi lainaksi pikku venettä.
"Ne eivät ole unohtaneet saksalaista risteilijää", selitti Grief. "Ja lyönpä vetoa, että rantapensaikko on väkeä täynnään. Mitä arvelette, herra Carlsen?"
Tämä vanha saarten seikkailija oli epäröimättä samaa mieltä.
Myöhään toisena iltapäivänä Grief komensi veneen vesille. Itse hän istuutui keulaan, suussa palava savuke ja lyhytlankainen dynamiittipuikko kädessään; hän aikoi ampua kaloja. Tuhdoille asetettiin puoli tusinaa winchesterejä. Albright, joka asettui peräsimen varteen, piti mauserinsa kätensä ulottuvilla. He soutelivat vihreää kasviseinää pitkin. Aika ajoin pysäytettiin airot, ja syvä hiljaisuus vallitsi.
"Kaksi guineaa yhtä vastaan vetoa, että tuo pensaikko on täynnä niitä", kuiskasi Albright.
Pankburn kuunteli vielä hetken ja hyväksyi vedon. Vähän myöhemmin he tapasivat parven punakaloja. Ruskeat soutajat pysäyttivät aironsa. Grief kosketti savukkeellaan lyhyttä sytytyslankaa ja heitti puikon. Niin lyhyt oli lanka, että puikko räjähti heti veteen satuttuaan. Samassa hetkessä riehahti pensaikko eloon. Hurjia kiljahduksia kuului, ja alastomia mustia olentoja tuli rantapuiden välitse kuin apinoita.
Veneessä oli joka pyssy koholla. Sitten seurasi odotus. Satakunta mustaa, joillakuilla vanhat snider-kiväärit, muilla aseina tomahawkeja, tulessa karkaistuja keihäitä ja luupäänuolia, oli rantapuitten suojassa. Ei sanaakaan puhuttu. Kumpikin puoli piti toistaan silmällä kahdenkymmenen jalan päästä yli veden. Vanha, silmäpuoli, pörhönaamainen musta nojasi snideriä lannettaan vasten pyssyn suu päin Albrightia, joka vuorostaan tähtäsi häntä mauserillaan. Tätä kuvaelmaa kesti muutamia minuutteja. Iskun saaneita kaloja nousi vedenpintaan, ja niitä räpiköi puolipökertyneinä pinnan alla.
"Selvä on, pojat", sanoi Grief tyynesti. "Laskekaa pyssyt ja yli laidan. Herra Albright, heittäkää tupakkaa tuolle silmäpuoli-peikolle."
Kun rapa-miehet sukelsivat kaloja ottamaan, heitti Albright puntin tupakkaa rannalle. Silmäpuoli nyökäytti päätään ja väänsi naamaansa ystävyyttä tarkoittavaksi. Aseet laskeutuivat, jouset heltisivät vireestä ja nuolet pistettiin viineen.
"Tunsivat tupakan", ilmoitti Grief heidän soutaessaan takaisin laivalle. "Saamme vieraita. Avatkaa yksi tupakkalaatikko, herra Albright, ja ottakaa esille joitakin kauppa-veitsiä. Tuossa on kanootti."
Vanha silmäpuoli, kuten päällikön ja johtajan sopi, souti esille yksin, antautuen vaaraan koko heimon puolesta. Kumartuessaan yli laidan häntä ylös auttamaan käänsi Carlsen päätään sanoen: "Ovat kaivaneet rahat esille, herra Grief. Tällä äijä-rehjulla on niitä lastillinen."
Silmäpuoli kiertyi kannelle irvistellen leppyisästi ja voimatta salata pelkoaan, jonka oli tukahduttanut, mutta jonka vallassa vielä oli. Hänen toinen jalkansa oli halvattu. Se johtui hirveästä arvesta, joka monta tuumaa syvänä juoksi lantiolta polveen asti. Vaatteita ei ollut minkäänlaisia, ei nauhanpätkääkään, mutta kymmenkunnasta kohdasta oli hänen nenänsä puhki ja joka reiästä törrötti luusta kiskottuja puikkoja, jotka rapisivat kuin piikkisian harjakset. Kaulan ympäri likaiselle rinnalle roikkuen oli kultapunnan rahoista tehdyt vitjat. Korvissa kellui hopeisia puolikruunuja, ja sierainten välisestä rustosta riippui iso Englannin penny, tahrainen ja vihreä, mutta selvästi tunnettava.
"Hoi, Grief", sanoi Pankburn erinomaisen tyynesti. "Te sanoitte, että nämä ymmärtävät vain koruja ja tupakkaa. Hyvä. Kuulkaapas nyt. He ovat löytäneet aarteen, ja meidän on vaihtokaupalla saatava se pois. Viekää koko miehistö sivulle ja selittäkää, että vain pennyjä otetaan vastaan. Ymmärrättekö? Kultaa ei huolita, hopeaa juuri suvaitaan. Pennyjä yksin halutaan."
Pankburn kävi kauppoja välittämään. Silmäpuolen nenässä olevasta pennystä hän antoi kymmenen tupakkapötkyä. Kun ne maksoivat David Griefille sentin kappale, oli kauppa huono. Mutta puolikruunusista antoi Pankburn vain yhden pötkyn. Kultavitjoja hän ei huolinut ollenkaan. Mitä enemmän hän torjui, sitä innokkaammin Silmäpuoli tyrkytti. Vihdoin, ilmeisesti kiusaantuneena ja kuin armosta suostuen, hän antoi kaksi pötkyä kymmenestä punnan rahasta.
"Minä kohotan teille hattuani", sanoi Grief illallista syötäessä.
"Asema on mainio. Te olette kääntänyt arvoasteikon ylösalaisin.
He pitävät nyt pennyä aarteena ja puntia arvottomina. Seuraus: he piilottavat pennyt ja tunkevat meille kultaa. Pankburn, maljanne!
Poika! Toinen kuppi teetä herra Pankburnille."
7Seurasi kultainen viikko. Aamunkoitosta pimeään asti oli kanoottirivi kahdensadan jalan päässä. Se oli kuoleman raja. Kivääreillä asestetut rapa-merimiehet pitivät sitä siinä etäisyydessä. Vain yksi kanootti kerrallaan pääsi laivan sivulle ja vain yksi musta kerrallaan oli oikeutettu tulemaan yli laidan. Ja aurinkoteltan alla teki neljä miestä nyt kauppaa kaiket päivät. Vaihdon mittapuuna oli Pankburnin silmäpuolelle aluksi käyttämä asteikko. Viisi puntaa vastasi tupakkapötkyä; sadalla punnalla sai kaksikymmentä. Ja niin saattoi ihmissyöjä, joka kauppa-ilme kasvoillaan oli lyönyt pöytään tuhat dollaria kullassa, kiivetä veneeseensä hyvin tyytyväisenä kantaen neljänkymmenen sentin arvoista tupakkakääröä.
"Toivonpa, että tupakkamme riittää", mutisi Carlsen epäillen, kun toinen laatikko sahattiin kahtia.
Albright nauroi: "Meillä on viisikymmentä laatikkoa, ja kolmella saa jo satatuhatta dollaria. Miljoonahan niillä pitäisi olla, niin että kaipa kolmekymmentä laatikkoa riittää. Vaikkakin, tietysti, hopea ja lantit on myös otettava huomioon. Tuo ecuadorilainen sakki näyttää haudanneen kaiken saatavissa olleen rahan."
Vain harvoja pennynlantteja ja hopeashillinkejä esiintyi, vaikka Pankburn aina niitä halukkaasti haki. Hän näytti himoitsevan pennyjä, ja hänen silmänsä kiiluivat, kun lantin näki. Teorialleen uskollisina nuo raakalaiset päättivät, että arvoton kulta oli ensin saatava menemään. Penny, joka oli viisikymmentä kertaa puntaa arvokkaampi, oli pidettävä aarteena. Epäilemättä harmaapartaiset viisaat viidakkopesissään neuvottelivat ja päättivät kohottaa pennyn hintaa, kun arvottomasta kullasta oli päästy. Kuka tiesi? Ehkäpä nuo vieraat valkoiset miehet saataisiin antamaan kaksikymmentäkin tupakkapötkyä penny-aarteesta.
Viikon lopulla alkoi kauppa laimeta. Kultaa tuli vain vähän. Joku penny annettiin viivytellen kymmenestä pötkystä, mutta hopeaa tuli tuhansin dollarein.
Kahdeksannen päivän aamuna kauppa pysähtyi. Harmaapartain suunnitelma oli kypsynyt, ja nyt vaadittiin kahtakymmentä pötkyä pennystä. Silmäpuoli ilmoitti uuden taksan. Valkoiset miehet näkyivät ottaneen asian vakavalta kannalta ja neuvottelivat matalin äänin. Jos silmäpuoli olisi ymmärtänyt englanninkieltä, olisi hän vähän valistunut.
"Olemme saaneet vähän yhdeksättä sataa tuhatta, hopeita laskematta", sanoi Grief. "Ja siinä lienee koko niiden varasto. Peremmällä asuvat metsäheimot ovat luultavasti saaneet pari sataa tuhatta. Jos palaamme kolmen kuukauden kuluttua, niin ovat rannikkoheimot vaihtaneet ne itselleen ja tarvitsevat taas tupakkaa."
"Olisi synti ostaa kuparilantteja", irvisteli Albright. "Sitä ei kauppasieluni siedä."
"Maatuuli puhaltaa", sanoi Grief Pankburniin katsahtaen. "Mitäs sanotte?"
"Hyvä on."
Grief tunnusteli poskellaan tuulen liepeyttä ja säännöttömyyttä. "Herra Carlsen, ankkuriketjut kireälle, purjesiteet auki. Veneet valmiiksi vetämään. Tuuleen ei voi luottaa."
Hän otti laatikonosan, jossa oli kuusi- tai seitsemänsataa tupakkapötkyä, pisti sen silmäpuolen kainaloon ja auttoi hämmästyneen villin yli laidan. Ja kun keulapurje kohosi, nousi ällistyksen huuto odottavain kanoottien rivistä. Ja kun ankkuri nousi sekä Kittiwaken keula kääntyi hitaasti myötäiseen, meloi vanha silmäpuoli uhmaten häntä kohti ojennettuja pyssyjä ja innokkain merkein halusi selittää, että hänen heimonsa on valmis antamaan pennyn kymmenestä pötkystä.
"Poika! Juomapähkinä", sanoi Pankburn.
"Siis Sydneyhin mennään", sanoi Grief. "Mihinkäs te sitten?"
"Tulen takaisin noutamaan niitä kahtasataa tuhatta", vastasi Pankburn. "Sillä välin rakennutan saarikuunarin. Myös haastan holhoojani oikeuteen tekemään tiliä siitä, miks'ei isäni rahoja minulle makseta. Näytän niille."
Hän ojensi käsivartensa, tarttui kahteen mustaan kokkipoikaan ja löi ne päänsä yllä yhteen kuin nostopainot.
"Hohoi! Hellittäkää tuota etupuomin nuoraa", huusi Carlsen perästä, jossa isoapurjetta leviteltiin.
Pankburn laski maahan pojat, ja voittaen kahdella loikkauksella rapa-merimiehen tarttui köyteensä.