Mutta kun sytytin kynttiläni ja menin huoneeseeni sinä iltana, niin istui siellä isä ukko eikä kukaan muu.
Viides luku
Olin pannut oven salpaan. Sitten käännyin, ja siinä hän oli. Minä olin häntä aina pelännyt, sillä hän ruukkasi minua hirveästi löylyttää. Luulin häntä nytkin pelkääväni, mutta pianpa äkkäsin ett'en sanottavasti pelännytkään. Niin, kyllähän ensimmältä säpsähin kelpo lailla hänet nähdessäni niin äkkipikaa; mutta sittenpä heti jo tunsin rintani rotenevan.
Hällä lie ollut noin viiskymmentä vuotta niskoillaan, mutta hän näytti sittenkin vanhemmalta. Hänen tukkansa oli tavattoman pitkä ja takkuinen ja rasvainen ja riippui alaspäin pitkin naamaa, niin että silmät kiilsivät läpi kuin tulinen tiikeri pensaasta. Hiusten väri ei kuitenkaan ollut harmaa, vaan pikimusta; ja pitkä parta oli samaa sorttia. Itse naama oli aivan valkea, vaikka sit'ei paljo näkynyt; mutta se ei ollut valkea kuin muiden ihmisten, vaan pöyristyttävän, kamalan valkea ja limainen, melkein kuin kalan maha. Ja hänen vaatteensa sitten! tietysti ei mitään muuta kuin repaleita. Hän piti, siinä istuessaan, toista jalkaa toisella polvellaan, ja saapas siinä jalassa oli pahanlaisesti rikki, niin että kaksi varvasta pisti ulos, ja niitä hän aina tavantakaa koukisteli. Hänen hattunsa makasi lattialla, vanha musta vilttihattu, jonka koppa oli survottu sisäänpäin kuin kastrullin kansi.
No, minä seisoin siinä ja tuijotin häneen, ja hän istui mulkoillen minuun ja kallistellen tuoliaan taakseppäin seinää vasten. Panin kynttilän pöydälle ja samassa näin, että ikkuna oli auki. Hän oli siis kavunnut sisään verandan katolta. Nyt katsoa tirkisteli hän tukkapensaansa läpi minua hyvän aikaa. Mutta sanoi sitten yhtäkkiä:
"Muhkeat nutut nuo jumal'avita! Mukamas oot helkkarinkin heijari nyt, sinä?"
"Kukaties, kukaties en", sanon siihen.
"Vai rupeet sinä leksottelemaan? häpeehän toki!" sanoo hän. "Ja tuommonen keikariko sinust' on tullut siitä kun tavattiin? Mutta kyllä mä tässä sinut koukistan, ennenkun pääset kynsistäni. Ja oothan, saakeli soikoon, saanut maisterin vikaa; osaat lukea ja kirjottaa, kuinkas muuten! Ja nyt sinä tietysti oot mahtavampi kuin isäs, senkin nulikka, koska min'en sit' osaa. Mutta kyllä minä sulle annan, minä! Kuka käski sinun ruveta mokomiin riivatun hulluuksiin? Hä? kuka anto sulle luvan, junkkari?"
"Leskirouva. Hän pani minut kouluun."
"Leskirouva? Vai niin. Ja kuka p le käski leskirouvan pistää nenäänsä toisten asioihin?"
"Ei tietenkään kukaan."
"Kyllä minä hänet koulutan, minä. Ja sinä, sinä annat palttua koululle, kuuletkos? Vai niin! Vai narrataan täällä toisten lapsia niskottelemaan isäänsä vastaan? Kyllä mä heiät opetan. Varo sinä vain kinttujas tuosta koulusta, lurjus, sanon mä. Äitis ei osannut lukea eläissään, saatikka kirjottaa. Ei kukaan koko suvussa ole sit' eläissään osannut. Minä en osaa lukea, enkä liion kirjottaa. Ja sinä roikale, sinä pöyhkeilet tässä nenäni alla tuolla tavoin. Min'en sitä kärsi kuuletkos? No, annas tulla nyt vähäsen viisauttas. Lue mulle jotain."
Aukasin siinä muutaman kirjan ja luin jotakin kenraali Washingtonista ja sodasta. Mutta niukan minuutin ajan luettuani, sivalsi hän kirjan kädestäni ja viskas sen vihaisesti seinään, sanoen:
"Kas petoa vain! Osaatpa, piru vieköön, lukea. Enhän sitä oikein uskonut, siinä kehuessas. Mutta kuules nyt! Siitä pitää tulla loppu, tuosta röyhkeyestä. Min'en sitä kärsi. Kyllä minä piän sua silmällä, maisteri; ja älä enää kertaakaan kiertele tuon koulun tienoilla, jos selkäs syhyy. Muista se! Saas nähä vain, etkö tule jumalisekskin vielä, sinä hunsvotti! Onko koskaan nähty mokomaa poika retkaletta!"
Hän sai kynsiinsä erään sinisen ja keltaisen taulun, johon oli kuvattu muutamia lehmiä ja paimenpoika.
"Mitä tämä tietää?" ärjähti hän.
"Antoivathan sen mulle lahjaks koulusta, kun oon osannut läksyni hyvin."
Hän repi sen rikki ja sanoi:
"Minä sull' annan jotain lahjaks, minä myös; annan sulle selkäsaunan, että tuntuu."
Sitten hän istui siinä taas hetken aikaa mumisten ja manaten itsekseen ja alkoi taas uudestaan:
"Eläthän jumaliste herroiksi, sinä. Kas teikaria vain! Oikein sänkykin pitää olla, täkkineen lakanoineen päivineen; ja peili, kuinkas muuten; ja matto lattialla ja isäs, hän saa, kun saakin, maata sikojen parissa parkkihuoneen seinustalla. Onko koskaan nähty mokomaa lasta? Mutta kyllä minä väännän tuon ylpey'en hampaan ikenistäs, junkkari, tie se! Ja uskoisko sen? Sanovat sun rikkaakskin. Hä? Hyvä herra. Miten on sen asian laita?"
"S'on valetta."
"Älä möksöttele muista kelle vastaat siinä. Olen nyt ollut kaks päivää täällä enkä, jumal'avita, kuullut puhuttavan muusta kuin sinun rikkau'estas. Ja tuolla jokivarsilla kierteli sama juttu. Senpätähden juuri tulin tänne. Nyt sinä laitat mulle nuo rahat huomispäivänä. Minä ne tarvitsen. Ymmärrätkös?"
"Mull'ei ole mitään rahoja."
"Sinä valehtelet. Tuo laamanni Thatcher niitä tallentaa. Sinä otat ne häneltä pois ja laitat ne minun haltuuni. Ymmärrätkös? Minä ne tarvitsen."
"Mulla ei ole mitään rahoja, sanon mä. Kysykää laamanni Thatcherilta.
Hän tietää asian."
"No, hyvä. Kyllähän hältä kysyn, ja kun minä sanon: 'maksa pois!' niin on laki luettu. Tie se. Mutta paljoko sull'on taskussas? Anna tänne joka Penni. Minä tarvitsen."
"Mull'ei ole muuta kuin yks dollari, ja minä tarvitsisin "
"Sinä tarvitsisit?! Mitä pirua se tähän kuuluu?! Anna tänne se heti."
Hän otti sen ja puri siihen, koetellakseen oliko se oikea, ja sitten hän sanoi menevänsä kylään saadakseen kunnon ryypyn; hän mukamas ei ollut saanut tippaakaan koko päivänä. Päästyään verandankatolle, pisti hän päänsä sisään vielä ja haukkua kirosi minun ylpeyttäni ja röyhkeyttäni; ja kun jo luulin hänen menneen, tuli hän takasin ja pisti päänsä sisään ikkunasta vieläkin ja sanoi, että minun piti pysyä kaukana koulusta siks' että hän piti mua silmällä ja löylyttäis minut pahanpäiväiseksi, jos pistäisin nenäni sinneppäinkään.
Seuraavana päivänä oli hän päissään ja menikin laamanni Thatcherin tykö ja kirosi ja piti hirveää elämää saadakseen nuo rahat, mutta niitäpä vain ei lähtenyt, ja silloin hän kauheasti manaten uhkasi haastaa laamannin käräjiin.
Laamanni ja leskirouva toimittivat semmoisen supliikin, että oikeus ottais minut isä ukolta pois ja panis jommankumman heistä minulle holhojaksi. Mutta sinne oli vastikään tullut muuan uusi tuomari, joka ei tuntenut ukkoa; ja hän sanoi, ett'ei laki mukamas sais sekaantua tähän asiaan eikä erottaa lapsia vanhemmista, kun ei ollut pakkoa. Ja niinpä täytyi laamannin ja leskirouvan luopua koko jutusta.
Siitäkös ukko vaarille niin sanomaton ilo, ett'ei hän enää tahtonut pysyä pöksyissään. Hän mahtaili kuin pohatta ja sanoi pieksevänsä nahat selästäni, jos en hankkis hälle rahaa. Minun täytyi lainata kolme dollaria laamanni Thatcherilta, ja isä ukko otti ne ja meni ja joi itsens sikahumalaan. Ja siinä tällingissä hoiperteli hän sitten pitkin kylää huutaen ja ulvoen kuin hullu; ja päälle päätteeks sai hän kynsiinsä vanhan läkkipannun, jota hän rumputti ja rämisytti kuin piru olis irti päässyt. Puolyön aikana tuli viimein poliisi ja pisti hänet putkaan; ja seuraavana päivänä tuomitsivat ne hänet juopumuksesta ja metelistä koko viikoksi vankeuteen. Mutta hän, hän ei ollut milläänkään; sanoi vain maksavansa kaikki tyyni poika peevelilleen.
Kun hän viimein pääsi sieltä lukkojen takaa, sanoi se uusi tuomari tahtovansa tehdä hänestä ihmistä. Hän otti hänet omaan kotiinsa ja puki hänen päälleen oikeat vaatteet ja antoi hänen syödä aamiaista ja päivällistä ja illallista samassa pöydässä kuin hän itse ja rouvansa ja fiinit fröökynänsä ja piti häntä ikäänkuin omana poikanaan, niin sanoakseni. Ja illallisen perästä otti tuo suunnattoman siivo tuomari puhuakseen hälle raittiudesta ja kohtuudesta ja jumala ties mistä, kunnes ukko rahjus mukamas rupes poraamaan ja sanoi olleensa viheliäinen raato ja vaivanen syntinen ihminen; mutta hän tunsi mukamas nyt parannuksen enkelin ja pyhän hengen lähestyvän ja aikoi syntyä uudestaan, niin ettei siitä lähin kenenkään tarvinnut häntä hävetä, ja hän toivoi hyvän tuomarin häntä auttavan siinä hommassa eikä halveksivan häntä. Tuomari sanoi, että hänen teki mieli "puristaa häntä sydämmelleen" niiden sanojen tähden; ja sitten itki itse tuomarikin, ja hänen rouvansa ja fiinit fröökynänsä itkivät myös. Ja isä ukko sanoi, että ihmiset olit häntä aina, hänen vahingokseen mukamas, ymmärtäneet väärin tähän hetkeen asti; ja tuomari sanoi uskovansa häntä. Ja sitten sanoi ukko rahjus vielä, että semmoinen mies kuin hän tarvitsi vain hyvyyttä ja suopeutta; ja sitä samaa sanoi tuomarikin, ja sitten ne porasivat taas. Kun sitten tuli aika mennä makuulle, nousi isä ukko seisomaan niin suorana kuin pystyi, katsoi kattoon ja kohotti kätensä ylöspäin ja sanoi:
"Katsokaa tätä kättä, hyvät herrat ja rouvat ja kaikki tyyni; katsokaa sitä ja kourikaa sitä. Se käsi, se on ollut ruokottoman sian käsi! Mutta se ei ole sitä enään. Se on nyt semmoisen miehen käsi, joka aikoo syntyä uuestaan ja ruveta elämään uutta elämää. Ja se käsi aikoo saakeli soikoon kuolla tuohon paikkaan, jos ei se piä sanaansa. Muistakaa mitä minä sanon. Se on nyt puhas käsi, kunnon miehen käsi. Kourikaa sitä ei kenenkään tarvitte sitä hävetä."
No, he kourivat sitä kaikki tyyni, toinen toisensa perään, ja sitten taas itkettiin. Ja jumaliste tuomarin rouva suuteli hänen kättään. Ja sitten isä ukko pani puumerkkinsä raittiuslistaan. Ja se hurskas tuomari sanoi että s'oli juhlallinen hetki, tai jotain semmoista. Sitten veivät he isä ukon kauniimpaan kamariinsa ja lukitsivat oven. Mutta yöllä tuli hänen päällensä se tavallinen jano, ja hän ryömi ulos ikkunasta kuistin-katolle ja laski alas kattoränniä myöten ja lippas kapakkaan, jossa hän vaihtoi uuden takkinsa pariin viinapulloon. Sitten kapusi hän ylös samaa tietä jälleen kamariinsa ja piti siellä kelpo viinajuhlan; ja tuoss' aamun koitossa kömpi hän taaskin ulos, aika lailla päissään, ja popsahti nurin niskoin alas kuistin-katolta ja taitti vasemman käsivartensa kahdesta paikasta ja oli paleltuneena puoli-kuoliaaksi, kun löysivät hänet aamulla. Ja kun sitten mentiin katsomaan tuota hienoa vieraskamaria, niin oli siellä täysi tulva pitkin lattiaa.
Se hyvä tuomari oli ikäänkuin vähän pahoillaan. Hän sanoi, että hänen ymmärtääkseen ainoa keino ukko vaarin parannukseen oli kelpo pamaus kunnollisesta pyssystä.
Kuudes luku
No, eihän siinä kuitenkaan kauvan mennyt, ennenkun ukko oli pystyssä taas, ja silloin rupesi hän heti käräjöimään laamanni Thatcherin kanssa saadakseen nuo rahat, ja minua hän kiusasi alinomaa, kun en lakannut käymästä koulussa. Pari kertaa sai hän minut kynsiinsä ja pehmitti selkänahkaani aika lailla, mutta yhtäkaikki kävin minä koulussa niinkuin ennenkin, ja enimmäkseen onnistuikin minun petkuttaa hänet ja luikua hänen näkyvistään. Totta puhuakseni ei mulla sitä ennen ollut niin sanottavaa intoa ollutkaan koko kouluun, mutta nyt kävin itsepintaisesti siellä ja tottelin tarkasti koulukomentoa yksistään harmittaakseni ukkoa. Tuo käräjöiminen kävi niin hitaasti, ett'ei siitä näkynyt tulevan mitään; ja niinpä mun aina tavan takaa täytyi käydä lainaamassa pari kolme dollaria laamannilta ja antaa ukolle, joka silloin joka kerta meni suorastaan kapakkaan juomaan. Ja joka kerta kun hän oli juonut, piti hän melua ja elämää kylässä, ja silloin joutui hän myös säntilleen joka kerta putkaan. Mutta se niin sanoakseni oikein kuului hänen ohjelmaansa ja oli vanha rakas tapa.
Hän retusti alinomaa rouva Douglasin talon ympärillä, niin että leskirouva hälle viimein sanoi, että joll'ei hän siitä herkeis, niin laittais hän poliisin hänen kimppuunsa. Nytkös ukko vasta raivostui mukamas; sanoi heille näyttävänsä kuka oli Huck Finnin isä. Ja mitäs ollakkaan! Eräänä päivänä kevätpuoleen oli hän minua nuuskimassa ja sai minut kynsiänsä ja vei minut mukaansa pienessä veneessä neljättä virstaa jokea ylöspäin; laski sitten rannalle Illinoisin puolelle metsäiseen paikkaan, jossa ei ollut minkäänlaista muuta asumusta kuin muuan vanha hirsimökki, joka piileili siinä niin tiheässä metsikössä, ett'ei kukaan outo olis sitä millään mokomin löytänyt.
Ukko ei päästänyt minua hetkeksikään näkyvistään, niin että minun oli tuiki mahdoton lipata tieheni. Siinä mökissä asuimme me sitten, ja yöksi lukitsi hän aina oven ja pisti avaimen päänsä alle. Hänellä oli pyssy, jonka hän luultavasti oli varastanut jostakin, ja me kalastettiin ja metsästettiin ja saatiin sillä viisin elatuksemme. Tuon tuostakin salpasi hän minut sisään ja souteli kolme virstaa jokea alaspäin lossipaikalle, jossa oli viinapuoti, ja sieltä hän kaloilla ja linnuilla osti viinaa ja toi kotiin ja joi itsens hyvään humalaan ja antoi huvikseen mulle tavanmukaisen pieksiäissaunan. Leskirouva sai viimein vihiä piilopaikastamme ja lähetti sinne miehen ottamaan minut pois mukamas, mutta isä ukko ajoi hänet pyssyllä käpälämäkeen; ja miten olikaan, niin rupesin minä vähitellen tottumaan tähän oloon ja tykkäämään siitä, kunhan vain olisin päässyt vähemmällä kurituksella.
S'oli varsin hauskaa ja mukavaa tuo laiskotteleminen aamusta iltaan, ei niin mitään muuta tekemistä kuin savuja vedellä vain ja käydä kalastelemassa; ei mitään huolta läksyistä tai mokomista. Pari kuukautta kului, niin vaatteeni oli repaleissa; ja minä rupesin ihmettelemään, miten edes koskaan olin viihtynyt tuon leskirouvan luona, jossa alinomaa piti pestä naamansa ja kammata tukkansa ja syödä talrikilta ja mennä maata ja nousta ylös kellon mukaan ja istua kirja nenän alla ja muuta joutavaa turhuutta; ja tuo kuivettunut fröökynä Watson sitten, joka alinomaa jankutti ja naukui. Mulla ei ensinkään ollut ikävä sinne takasin, vaan tykkäsin elämästä metsässä oikein hyvin.
Mutt' yhtäkaikki niin ukko rahjus mielestäni käytti keppiään liian ahkerasti, niin että selässäni ja raajoissani rupesi tuntumaan jonkinmoista siantautia. Ja päälle päätteeksi hän usein oli poissa pitkät ajat ja piti minua aina sill'aikaa salpattuna tuohon viheliäiseen mökkiin. Kerran oli hän tällä viisin retkillään kolme päivää perätysten, ja minun oli turkkasen ikävä. Aloin aatella, että hän oli hukkunut ja ett'en enää pääsis ulos ollenkaan tuosta luolasta. Totta puhuakseni silloin aika lailla pelästyin. Ja niinpä heti paikalla aloin tuumia jotain temppua päästäkseni totta päätä karkuun. Olinhan kyllä ennenkin monta kertaa yrittänyt ulos, kun ovi oli pönkättynä, mutta en ollut keksinyt mitään keinoa. Oli siinä tosin pari ikkunareikää seinässä, mutta niistä olis tuskin rakkikoirakaan mahtunut läpi; ja korsteinikin oli aivan liian ahdas. Ovi oli paksuista tammilankuista. Ja ukko veijari oli niin viisas, ett'ei jättänyt pienintä puukkoakaan mökkiin, poislähteissään; olin sataan kertaan nuuskinut jok'ainoan nurkan, eihän mull'ollutkaan muuta tekemistä. Mutta tällä kertaa löysin maar sittenkin jotain; löysin näet vanhan ruostuneen sahan, joss'ei ollut kahvaakaan. S'oli pistetty kurkihirren ja katon väliin. Minä voitelin sitä vähä ihralla ja kävin työhön. Meill'oli vanna hevosloimi naulattuna mökin takaseinään pöydän takana, jott'ei tuuli pääsis puhaltamaan seinänraoista sammuttamaan meiltä kynttilän. Minä ryömin pöydän alle ja nostin hevoslointa ja rupesin sahaamaan irti lohkaretta seinän vahvasta alahirrestä, saadakseni tarpeeksi suuren reiän. Siin'oli kyllä työtä, mutt' olin sen yhtäkaikki saanut melkein valmiiksi, kun yhtäkkiä kuulin ukko vaarin pyssyn paukahtavan metsästä. Kiireintä myöten korjasin pois sahajauhot ja laskin alas hevosloimen ja kätkin sahani, ja hetken päästä astui ukko sisään.