Minä voin paksusti kuin provasti, istuessani siinä lehdikossa kaatuneen puun päällä mukeltaen makosta leipää ja katsellen lossivenettä, jossa niin hartaasti minua naarattiin. Ja silloin pisti myös päähäni hyvä aatos. Tulin näet tuumaamaan, että leskirouva Douglas tai pitäjän pastori tai joku muu jumalinen ihminen oli rukoillut, että tämä junttapulla osuisi juur siihen paikkaan, jossa minä olin, ja sen se nyt oli tehnytkin, totta totisesti. Niin että tuosta rukoilemisesta sittenkin mahtaa lähteä jotain. Mutta niin on varmaankin laita ainoastaan jos siihen rupee joku paremman-puoleinen ihminen, niinkuin esimerkiksi pastori tai leskirouva; minulle se ei luonnista, sen olen nähnyt, eikä arvattavasti minun kaltaisilleni.
Sytytin piippuni ja vetelin savuja hyvän aikaa ja odottelin. Lossivene liukui eteenpäin virran kanssa, ja minä laskin että voisin nähdä ketä kaikkia siinä oli, kun se tulisi sille kohdalle, josta olin onkinut junttapullan. Kun se siis nyt oli uinut kappaleen matkaa alas minuun päin, sammutin minä piippuni ja menin aivan lähelle sitä paikkaa, jost'olin kaapannut leipäpullan. Siinä panin pitkälleni paksun haarapuun taakse rannassa. Puun haarasta voin kurkistaa läpi.
No, lossivene tuli keikkuen yhä lähemmäs, ja koht'ikään oli se niin likellä, että olisivat voineet pistää ulos lankun ja astua rantaan, jos halutti. Siin'oli väkeä, että vilisi. Isä ukko ja laamanni Thatcher ja pikku Bessie Thatcher ja Jo Harper ja Tom Sawyer ja hänen vanha tätinsä Polly, ja Sid ja Mary ja koko joukko muita. Kaikki he puhuivat murhasta; mutta yhtäkkiä puuttui katteini puheeseen ja sanoi:
"Tähystäkää tarkasti siellä! Virta käy tässä lähinnä rantaa, ja hän on saattanut tarttua pajupensaisiin jossakin. Niin ainakin toivon."
Minä puolestani en sitä toivonut. Mutta he tukkivat kaikki sille puolen, kallistuivat yli reilingin, melkein vasten naamaani, ja tuijottivat veteen voimiensa takaa. Minä voin nähdä heidät vaikka kuinka selvästi, mutta he eivät voineet nähdä minua. Silloin huutaa katteini:
"Varokaa!" No, sen sakramenskattu! Kanoona laukesi mulle vasten pläsiä mokomalla ukkospilvellä, että minä menin sokeaksi savusta ja kuuroksi pamauksesta ja luulin olevani aivan mennyttä kalua. Jos vain olisivat arvanneet ladata kuulalla, niin olisivat pitkittä mutkitta saaneet siinä samassa mitä etsivät, nimittäin minun luurankoni. No, pian huomasin kuitenkin, tultuani tolkuilleni taas, ett'ei mulle todenteolla ollut mitään vahinkoa tullut. Lossivene luisti poispäin ja katosi näkyvistäni saaren alaniemekkeen taakse. Kuulin pamauksia silloin tällöin noin tunnin ajan vielä, mutta sitten ne taukosivat. Kuljettuaan ympäri koko saaren, joka oli kolme virstaa pitkä, näkyivät naaraajat väsyneen ja laskivat maalle Missourin puolella ja pötkivät kotiinsa.
No, nyt ei mulla enää ollut mitään hätää. Eihän tämän perästä kukaan huolis ajaa minua takaa. Minä kannoin kaikki kauskuni ylös kanootista ja laitoin itselleni oikein pulskan leiripaikan paksuimpaan metsään. Tekasin vilteistäni jonkinmoisen teltan sateensuojaksi tavaroilleni. Sitten istuin onkimaan ja sain kissakalan ja avasin sen sahallani, ja illan puoleen laitoin nuotiotulen ja paistoin kalan. Syötyäni panin sitten ulos pari koukkua saadakseni vähän kalaa aamuksikin.
Pimeän tullen istuin nuotioni ääreen polttelemaan, ja s'oli hyvin hauskaa. Mutta hetken päästä rupes kuitenkin tuntumaan hiukan ikävältä, ja niinpä menin istumaan rantaan ja kuultelin virran virinää ja laskin tähtiä taivaslaella ja ajopuita ja tukkia joessa, ja sitten menin takasin ja panin maata. Se on sittenkin paras konsti, kun on ikävä, sillä silloin unohtuu pian koko tämä matoinen maailma.
No, mutta sillä viisin meni kolme päivää ja yötä. Mutta neljäntenä päivänä sitten lähdin tutkimusretkelle yltympäri saartani. Olihan se, näettekös, minun saareni, ja minä tahdoin tietää mitä kaikkia siellä olis. Löysin aika lujasti mansikoita, kypsiä ja priima tavaraa, ja koko paljon vaaramia, jopa kirsimarjojakin, puolikypsiä, ja metsärypäleitä, jotka vasta kävivät nuppuun. Ne tulisivat mulle vielä hyvään tarpeeseen, aattelin mä.
No, minä kuljeksin sinne tänne metsässä, kunnes arvelin olevani melkein saaren toisessa päässä, leiristäni lukien. Mull'oli pyssy muassani, mutt'en ollut mitään ampunut; pidin sitä vain turvanani tänkaltaisella retkellä; saisinhan metsänriistaa likemmältäkin. No, ja nyt olin äkkiarvaamatta melkein kompastua suureen käärmeeseen, ja se kiemuroi sukkelasti poispäin ruohon ja kukkien läpi, ja minä perästä antaakseni sille parven haulia niskaan. Karkasin päälle minkä ennätin, kun yhtäkkiä hyppäsin suorastaan nuotiotulen tuhkaan, joka vielä savusi.
Sydämmeni lensi ylös keuhkoihin, pahanpäiväisesti pamppaillen. Eikä siin' aikaa ollut katsella ympärilleni, vaan viilsin mä tieheni varvasnenällä mink' ennätin. Tuon tuostakin seisahuin hetkiseksi tiheimpään metsikköön ja kuultelin; mutta rintani hengitti niin kovaa, ett'en voinut muuta kuullakkaan. Sitten juoksin taas eteenpäin ja seisahuin taas kuultelemaan, ja sillä viisin sitten pitkin matkaa. Jos näin puunkannon, luulin sitä ihmiseksi; jos astuin kuivalle oksalle ja se rapsahti poikki, niin tuntui siltä, kuin joku junkkari olis leikannut henkeni, jota hengitin ulos, kahteen osaan ja jättänyt niistä ainoastaan toisen mulle, vieläpä pienimmän.
Tullessani viho viimeinkin leirilleni, tuntui kuin en olis ollut oikein riski sinä päivänä; mutta aika oli täpärällä, aattelin mä. Ja niinpä laahasin kaikki tavarani kanootiin taas, kiireintä myöten, ja sammutin tulen ja potkasin tuhkat ja kekäleet hajalle, että se mukamas näyttäis vanhalta, hylätyltä nuotiolta. Ja sitten kiipesin mä puuhun.
Siinä istua kökötin pari tuntia, näkemättä mitään tai kuulematta mitään, vaikka minä tykkäsin näkeväni jos jotakin, satoja kertoja. No, mutta sainhan tietysti viimein kyllikseni siitä, ja niin kapusin alas jälleen ja pujahin tiheään metsään, katsellen alinomaa ympärilleni. Koko päivänä en saanut syödäkseni muuta kuin vähän marjoja ja kurjia rääpiäisiä aamiaisesta.
Pimeän tullen rupesi nälkä minua tonkimaan aika lailla. Minä laskin sentähden veneeni vesille ennen kuun nousua ja meloin Illinoisin puolelle, noin puoli virstaa jokea alaspäin. Siellä menin metsään ja laitoin valkean ja paistoin itselleni illallisen. Tuumasin olla siellä yötä, mutta juur kun olin panna pitkälleni, kuulin yhtäkkiä hevos-kavioiden klopsivan, ja sitten kuulin ihmisääniä. Kankutin kapineeni kanootiin jälleen mitä kiireimmiten ja sitten ryömin metsän läpi katsomaan mitä siell'oli. Eikä aikaakaan ennenkun joku sanoi:
"Jäärään tähän yöksi. Hevosluuskat ovat uupuneet."
Sänttäsin kanootilleni, laskin vesille ja meloin takasin saarelleni, vanhaan paikkaan. Panin sitte maata kanootiin.
Enhän kuitenkaan paljoa nukkunut. Oli niin ajattelemista. Joka kerta, kun silmäni painuivat kiinni, tuntui siltä kuin joku olis tarttunut minua niskaan. Vääntelin, kääntelin siinä sillä viisin pari tuntia; mutta viimein aattelin: Tämä ei käy laatuun. Minun täytyy saada selkoa asiasta, kävi miten kävi. Ketä märehtii täällä saarella muita kuin minä? Niin tuumasin ja päätin, ja sitten tuntui heti paremmalta.
No, tuumasta toimeen. Otin melan ja väänsin kanootin pois pari syltää rannasta ja annoin sen sitten uida virran mukana puiden varjossa. Oli komea kuutamo ja rannan-varjon ulkopuolella melkein yhtä valoisaa kuin päivällä. Annoin mennä sillä viisin noin tunnin ajan, ja kaikki oli hiiren hiljaa. Tulin viimein lähelle saaren alimmaista nientä, ja samassa tuli viileä tuulenviuhka, ja s'oli tietysti samaa kuin olis sanottu, että yö oli lopussa. Annoin kanootille käänteen melalla, ja sen kokka kävi rantaan. Otin pyssyni ja pyörähin metsään, sinneppäin, jossa olin juossut nuotiotuhkan yli. Mutta enhän löytänyt tuota paikkaa pitkään aikaan. Yhtäkkiä näin sitten kuitenkin jotain välkähtävän kaukaa puiden välistä. Hiivin sinneppäin, hiljaa ja varovasti. Pian olin likempänä. Kas sitä vain! Siinä makasi totta maarian nuotion ääressä muuan mies. Ja totta puhuakseni tunsin vähän kylmää väristystä pitkin selkärankaani. Hänellä oli viltti käärittynä pään ympäri, joka oli aivan likellä liekkiä, kuin olis hän aikonut sitä paistiksi. Minä kyykistyin alas pensaan taakse, noin kolme kyynärää miehestä, ja pidin häntä tarkasti silmällä. Nyt oli jo melkein täysi päivä. Hetken päästä heitti hän viltin naamaltaan, haukotteli ja oikoi koipiaan. He, he, he! Siinähän loikoi eessäni fröökynä Watsonin Jim! Puolihupsuna ilosta huusin:
No, tuumasta toimeen. Otin melan ja väänsin kanootin pois pari syltää rannasta ja annoin sen sitten uida virran mukana puiden varjossa. Oli komea kuutamo ja rannan-varjon ulkopuolella melkein yhtä valoisaa kuin päivällä. Annoin mennä sillä viisin noin tunnin ajan, ja kaikki oli hiiren hiljaa. Tulin viimein lähelle saaren alimmaista nientä, ja samassa tuli viileä tuulenviuhka, ja s'oli tietysti samaa kuin olis sanottu, että yö oli lopussa. Annoin kanootille käänteen melalla, ja sen kokka kävi rantaan. Otin pyssyni ja pyörähin metsään, sinneppäin, jossa olin juossut nuotiotuhkan yli. Mutta enhän löytänyt tuota paikkaa pitkään aikaan. Yhtäkkiä näin sitten kuitenkin jotain välkähtävän kaukaa puiden välistä. Hiivin sinneppäin, hiljaa ja varovasti. Pian olin likempänä. Kas sitä vain! Siinä makasi totta maarian nuotion ääressä muuan mies. Ja totta puhuakseni tunsin vähän kylmää väristystä pitkin selkärankaani. Hänellä oli viltti käärittynä pään ympäri, joka oli aivan likellä liekkiä, kuin olis hän aikonut sitä paistiksi. Minä kyykistyin alas pensaan taakse, noin kolme kyynärää miehestä, ja pidin häntä tarkasti silmällä. Nyt oli jo melkein täysi päivä. Hetken päästä heitti hän viltin naamaltaan, haukotteli ja oikoi koipiaan. He, he, he! Siinähän loikoi eessäni fröökynä Watsonin Jim! Puolihupsuna ilosta huusin:
"Hehei, Jim!" ja hyppäsin sinne pensaan takaa.
Hän lensi ylös ja tuijotti minuun, kauhistus naamallaan. Ja sitten lankesi hän polvilleen ja pani kätensä ristiin ja vinkui värisevällä äänellä:
"Älä lyö Jim parkaa, älä lyö! Ei oo Jim koskaan teheny mittään pahhaa aaveille. Min'oon aina tykänny hirveän paljon kuolleista ja ollu hyvä niille. Armaha nyt Jim parkaa ja mee jokkeen jällens, jost' oot kotosin, ja älä pelätä vanhaa Jim parkaa, jok' aina oli niin kiltti sulle."
No, eihän siinä toki kauvan viipynyt, ennenkun sain hänen näkemään, ett'en ollut mikään aave. Ja min'olin niin ilonen, ett'oikein. Eihän ollut ikävä enää. Minä sanoin hänelle, ett'en minä puolestani pelännyt että hän kantelis ihmisille missä minä olin. Juttelin siinä sillä viisin lakkaamatta, mutta hän vain istui ja tirkisteli minuun sanomatta sanaakaan. Viimein sanoin:
"Hoho! johan aurinko on korkealla. Kohennappa tulta, että saadaan aamiaista."
"Eihän se maksa vaivaa, kun ei oo muuta mitä keitettäis ku mansikoita ja mokomaa roskaa. Mutt' onhan sulla pyssy näämmä. Kenties saatais sillä jottai parempaa syyäksemmä ku mansikoita."
"Mansikoita ja mointa roskaa? Silläkö sinä täällä elät?"
"Ei yhtään palaa muuta, ei yhtään."
"No, hyvänen aika! Kauanko sitten olet ollut täällä saarella?"
"Tulin tänne yöllä sen päivän päästä, kun tappovat sinun."
"Hä? Silloin jo?"
"Jaa, jaa, just präsiis."
"Ja tuommosta kananruokaa vain olet saanut syödäkses?"
"Jaa, jaa, just präsiis."
"Silloin mahtaa nälkä tonkia mahaas pahanpäiväisesti?"
"Jaksasin syyä kokonaisen hevosen, luulen ma. Kuin kauvan oot sinä ollu saarella?"
"Siitä illasta asti kuin tappoivat minun."
"Voi, kiesus! No, millä Herran tähen sin'oot eläny? Mutta kas, onhan sulla pyssy. S'on hyvä, se. Mee nyt ja ammu jottai, niin minä laitan tulen."
Me mentiin sinneppäin, missä kanooti oli, ja sill'aikaa kun hän teki tulen ruohoiseen avopaikkaan puiden välissä, juoksin minä noutamaan jauhoja ja läskiä ja paistinpannun ja kahvia ja kahvipannun ja tinakupin. Nähdessään kaiken tämän rikkauden, Jim vallan ällistyi ja luuli, että s'oli noituutta. Mutta sitten istuin onkimaan ja sain kelpo kissakalan, jonka Jim perkkasi linkkuveitsellään ja pani paistumaan.
Pian oli ruoka valmiina, ja me istuttiin ruohoon ja syötiin, ja mainiolta maistui lämmin ateria. Jim parka ahmi kuin nälkäinen susi, ja eihän se kummaa ollutkaan. Kun viimein oli saatu kylliksemme, kallistuttiin me laiskottelemaan ja voitiin paksusti.
Hetken päästä sanoi Jim:
"Mutta kuules, Huck, kuka s'oli ku tapettiin siellä mökissä, kosk'ei s'ollu sinä?"
Kerroin hälle koko juonen, ja hän sanoi, että s'oli saakelin sukkelaa. Tom Sawyerkaan ei olis keksinyt parempaa mukamas. Mutta sitten sanoin minä:
"Mutta mistä se tulee oikeastaan, että sinä oot täällä, Jim?"
Hän näytti hiukan hätääntyneeltä eikä hetkeen hiiskunut sanaakaan.
Mutta sitten hän sanoi:
"Kenties paras, ett' annetaan sen olla."
"Miksikä niin, Jim?"
"Hm, onhan syitä. Mutt' ethän sinä kantele, Huck kulta, jos sanon miten s'oli. Hä? Ethän kantele, Huck?"
"No, johan nyt! Ole huoleti, Jim."
"No, hyvä. Min' uskon sinua, Huck. Katos, s'oli niin, että että minä karkasin tieheni."
"No, mutta Jim!"
"Joo, joo, niin s'oli. Mutta sinä lupasit, ett'et kantelis, Huck.
Muistakko, että lupasit ett'et kantelis kellekkään?"
"No, minä lupasin, ja minä pysyn sanassani, s'on vissi se. Hiis vieköön! Haukkukoot minua neekerinvarkaaks ja aplisonisti1 roistoksi kuinka paljon tahansa; min'en siitä välitä. Minä en kantele, ja minä en syö sanaani, en kuuna päivänä. No, kas niin. Puhu suus puhtaaks nyt. Anna tulla."
"No niin, s'oli tällä viisin. Vanaha pröökynä ei, vaan pröökynä Watson hän toru minua ja jankutti ja nalkutti niin pirusti aamusta iltaan; mutt'ei siitä mittään; hän sano yhtäkaikki aina, ett'ei hän möis minua eteläänpäin, sinne Orleansiin. No, mutta viime aikona näin mä, että siellä kuleksi ja nuuski tommonen orjakauppias nurkissa, ja sillon ma tulin vähä alakuloseks. No, yhtenä iltana myöhäseen, kun pröökynä ja leskirouva jutteli kamarissa, ol' ovi vähä raollaan, ja minä satun olemaan takana. Ja minä kuulin, kun pröökynä sano, että hän aiko myyä minut Orleansiin, vaikka hän ei koskaan ollu sitä toivonu mukamas. Mutta nyt mukamas minusta maksettais kahareksan sattaa dollaria, ja s'oli, sano hän, niin paljo rahhaa, että s'olis melkein jumalan kaittelmuksen ylenkattomista, jos ei hän ottais sitä vastaan. Vanaha prouva, hän koitti saara häntä purkamaan sitä tuumaa; mutta minä en jääny orottamaan ennää mitä he sitte sanois, vaan minä sain kintut alleni ja korjasin siitä luuni, kuin tuulessa.
"Minä lönkötin ensin alas mäkkee ja tuumasin siepata paatin rannasta, yläpuolella kaupunkii, mutta siell'oli vielä liika paljo väkkee liikkeellä, niin että minä piilotin itteni vanhaan tynnyriverstaaseen orottaakseni siks ku kukin olis menny tiehens. No, mutta minä sain jäärä sinne koko yöks, sillä siell'oli aina vain tulijoita ja menijöitä. Ja noin kuuren aikaan aamulla niin rupes paatteja kulkemaan ohi, ja melkein joka paatissa ne jutteli, että sun isä retkus oli tullu yöllä kaupunkiin ja kertonu että n'oli tappanu sinun. Ja viimiset paatit oli täynnä herroja ja prouvia, jotka oli menossa sinne paikalle kattomaan. Ja paljo siellä puhuttiin sinun hirveästä kuolemastas, Huck, ja minä olin niin julumasti pahoillani siitä, mutta nyt en olekkaan yhtään pahoillani ennää, Huck.
"No, minä makasin siellä sahajauhoissa koko päivän. Ja kyllähän mulle tuli aika lailla näläkä, mutta peloissani en mä ollu, kun tiesin, että pröökynä ja vanaha prouva menis raamatunselitykseen varahain aamulla ja että he ei kaipais mua ennenku illalla, kun minä ruukkasin tulla kottii elukkain kanss, ja ne muut palveljat tietysti pittäis friipäivää herrasväen ollessa poissa, niin että ne ei minusta välittäis.
"No, kun tuli pimmee, lähin minä tallustamaan ylöspäin pitkin joen rantaa ja kulin pari virstaa kunnes tulin autiolle paikalle; ja tuumasin mä siinä sitte mitä tekisin. Jos yrittäsin käyrä jalkasin erespäin, niin ne pian tulis jälilleni koirillans, ja jos varastasin paatin, niin ne pian kaipais sitä paattia ja ymmärtäis, että minä olin sen ottanu, nääkkös, ja ne ottas sitte selkoo, miss olisin noussu maihin, ja nuuskis jäläkiäni. Ja niin päätin mä, että uiskenteleva tukkilautta olis paras, se ei tekis mittään jäläkiä.