"Ei, sinä olet varsin hyvä mies, Mark", myönsi kavalieri, "ja sinun takiasi tahdon tehdä paljon. Mutta muista yskäistä ja hymähdellä, kun näet olevani pillastumassa rajoistani. Ja sano minulle nyt, mihin olemme menossa yöksi."
"Woodstockin palatsihuvilaan pitämään silmällä ritarin omaisuutta", ilmoitti Markham Everard. "Olen kuullut, että soturit ovat ottaneet talon haltuunsa. Miten on se kuitenkaan ollut mahdollista, jos sinä tapasit seurueen ryypiskelemässä Woodstockissa?"
"Jonkunlainen asiamies tai taloudenhoitaja taikka muu semmoinen peijari oli lähtenyt alas palatsihuvilaan", kertoi Wildrake. "Minä sain vilkaistuksi siihen mieheen."
"Vai niin!" virkkoi Everard.
"Niin, totisesti", kertoi Wildrake, "teikäläisten kieltä pulmakseni. Katsos, kulkiessani puiston halki sinua tavoittaakseni, tuskin puoli tuntia takaperin, näin valoa palatsihuvilasta. Astuhan tännepäin, niin näet sen itsekin."
"Luoteisessa kulmassa?" sanoi Everard. "Se tulee niin sanotun Victor Leen huoneen ikkunasta."
"No", jatkoi Wildrake, "minäpä olin kauvan kuulunut Lunsfordin miehiin ja tottunut vartiokulkuihin. Peeveli, sanoin siis itsekseni, enhän toki jätä taakseni valoa, tietämättä mitä se merkitsee. Sitäpaitsi, Mark, olit puhunut minulle niin paljon sievästä serkustasi, että ajattelin mukavaksi saada pikku pilkistyksen, jos kävi laatuun."
"Kevytmielinen, parantumaton mies! Mihin vaaroihin toimitatkaan itsesi ja ystäväsi pelkässä kujeilussa! Mutta jatkahan."
"Kautta tämän ihanan kuutamon, luulenpa olevasi mustasukkainen, Mark Everard!" vastasi hänen hilpeä kumppaninsa. "Siihen ei ole mitään aihetta, sillä joka tapauksessa olin minä, jonka piti nähdä neiti, kunnian terästämä ystäväni mielitietyn suloja vastaan. Ja neidin ei pitänyt nähdä minua, joten hän ei voinut tehdä mitään vertailuja sinun haitaksesi, tiedäthän. Lopuksi selvisi, ettei meistä kumpainenkaan nähnyt toistansa laisinkaan."
"Sen tiedän hyvin. Alice-neiti läksi palatsihuvilasta aikaa ennen päivänlaskua eikä ole palannut sinne. Mutta mitä näit sinä, esittääksesi sen tuollaisella johdannolla?"
"Enpä paljoakaan", kertoi Wildrake. "Nousinhan vain jonkunlaiselle kaarenkannattimelle, sillä minä osaan kiivetä yhtä ketterästi kuin mikään kissa, joka on koskaan naukunut räystäällä, ja pidellen kiinni ympärillä kasvavista viiniköynnöksistä ja muista kiertokasveista pääsin asemaan, mistä sain tähystellyksi sisälle juuri mainitsemaasi huoneeseen."
"Ja mitä näit siellä?" tiedusti Everard toistamiseen.
"Enpä paljoakaan, kuten jo sanoin", vastasi kavalieri, "sillä näinä aikoina ei ole mitään uutta nähdä moukkien mässäävän kuninkaallisissa tai aatelisissa suojamissa. Näin kahden vintiön tyhjentelevän juhlallista viinaleiliä ja naukkailevan ylettömän isoa riistapiirakkaa; sen rasvaisen möhkäleen olivat he mukavuudekseen asettaneet vallasnaisen työpöydälle. Toinen heistä yritteli soittaa luuttua."
"Niitä julkeita konnia!" huudahti Everard; "se oli Alicen".
"Hyvin sanottu, veikkoseni minua ilahuttaa, että jäykkyytesi saattaa järkkyä. Minä vain lisäsin nuo luutun ja pöydän piirteet koettaakseni, oliko mahdollista saada inhimillisen kiukun kipinää isketyksi sinusta, niin pyhitetty kuin oletkin."
"Millaisia olivat miehet näköjään?" kysyi nuori Everard.
"Toinen oli lerppahattuinen, pitkäviittainen, hapannaamainen kiivailija, niinkuin teikäläiset yleensä; hänet minä otaksuin taloudenhoitajaksi eli asiamieheksi, josta olin kuullut puhuttavan kaupungilla. Toinen oli lyhyt tanakka mies, puuveitsi vyössään ja pitkä virkasauva vieressään mustatukkainen lurjus, jolla oli valkoiset hampaat ja iloiset kasvot puiston vartija tai metsävouti arvattavasti."
"Heidän on täytynyt olla Desboroughin suosikki, Taattu Tomkins", selitti Everard, "ja metsänvartija Joceline Joliffe. Tomkins on Desboroughin oikea käsi independentti, ja hänellä on ylitsevuotamisen hetkiä, kuten hän sanoo. Jotkut arvelevat, että hänen lahjansa ovat voitolla hänen hurskaudestaan. Olen kuullut hänen käyttävän tilaisuuksiansa väärin."
"He käyttivät niitä oikein, kun heitä silmäilin", kertoi Wildrake, "ja pitkiä ryypynvälejä he eivät suvainneet. Mutta itse paholainen lienee luiskauttanut painoni alta kiven, joka oli hellinnyt murenevasta kaarenkannattimesta. Sinunlaisesi kömpelö mies olisi niin kauvan miettinyt, mitä oli tehtävä, että hän olisi ehdottomasti seurannut sitä ennen päätöksensä valmistumista; mutta minä, Mark, minä kapsahdin kuin orava käsiksi muurinvihreän vesaan ja seisoin paikallani olin sentään vähällä tulla ammutuksi, sillä melu hälytti heidät molemmat. He katsahtivat ikkunaan ja näkivät minut ulkopuolella; kiivailija sieppasi pistoolinsa heillä kun aina on sellaisia tekstejä varalla riippumassa pienen hakaraamatun vieressä, tiedäthän, ja kaitsija tempasi metsästyssalkonsa. Minä kestitsin heitä molempia karjaisulla ja irvistyksellä tokihan tiedät, että minä osaan vetää naamani viuruun kuin paviaani sen tempun opin eräältä ranskalaiselta näyttelijältä, joka kykeni kiertämään leukapielensä pähkinäpihdeiksi. Samassa pudottausin hiljaisesti ruohikolle ja juoksin tieheni niin joustavasti, pysytellen seinustan pimennossa mahdollisimman kauvan, että jokseenkin lujasti uskon heidän ajatelleen minua sukulaisekseen paholaiseksi, joka oli kutsumattomana ilmestynyt heidän joukkoonsa. He olivat hirmuisesti säikähdyksissään."
"Sinä olet kamala huimapää, Wildrake", pahoitteli hänen kumppaninsa.
"Me olemme nyt menossa taloon entä jos he muistaisivat sinut?"
"Ka, eihän se ole valtiopetosta, vai mitä? Kukaan ei ole joutunut maksamaan pilkistämisestä Coventryn Tomin päivistä asti, ja jos hänet pantiin tilinteolle, niin se kaiketi tapahtui paremmasta huvista kuin minun. Mutta usko minua, he eivät tunne minua sen paremmin kuin mies, joka on nähnyt Noll-ystäväsi ainoastaan pyhien hartaudenharjoituksessa, tuntisi saman Oliverin ratsailla johtamassa kravunhäntäistä osastoansa rynnäkköön taikka samaista Nollia laskettelemassa pilapuheita ja keikistelemässä pulloa syntisen runoilija Wallerin kanssa."
"Hiljaa! ei sanaakaan Oliverista, jos pidät missään arvossa itseäsi ja minua. Paha on laskea pilaa kalliosta, johon saattaa pirstoutua. Mutta tässä on portti mepä häiritsemmekin noiden kelpo herrasmiesten virkistäytymistä." Puhuessaan hän takoi isolla ja raskaalla kolkuttimella ulko-oveen.
"Rat-tat-tat-taa!" sanoi Wildrake; "siinä on oivallinen hälytys teille keropäille veijareille!" Sitte hän puolittain hymisi, puolittain lauloi renkutuksen:
Hei, veijarit hurskaat, mun polskani alkaa, jo tanssihin sievästi nostakaa jalkaa!
"Kautta taivaan! Tämä voittaa juhannusyönkin hourion", sanoi Everard, kääntyen häneen vihaisesti.
"Ei ollenkaan, ei ollenkaan", vastasi Wildrake; "se on vain pikku kakaisu, ihan sellainen kuin käy tarpeelliseksi ennen pitkän puheen alottamista. Olen totisena nyt kokonaisen tunnin, kun olen saanut tuon sotaisan laulunpätkän pois mielestäni."
Hänen puhuessaan kuului askeleita eteissuojamasta, ja ison oven luukku avautui longalleen, mutta jäi kaiken varalta ketjulla kytketyksi. Rakoon ilmestyivät Tomkinsin kasvot ja sen alapuolelle Jocelinen, jälkimäisen pitelemän lampun valaisemina, ja Tomkins kysyi tämän hälytyksen tarkoitusta.
"Pyydän päästä heti sisälle!" sanoi Everard. "Joliffe, tunnethan minut hyvin?"
"Kyllä, sir", vastasi Joceline, "ja voisin laskea teidät tänne kaikesta sydämestäni; mutta voi! katsokaas, sir, minä en ole avainten haltija.
Tässä on se herrasmies, jonka valtuuden varassa minun on toimittava Herra minua auttakoon, kun ajat nyt ovat tällaiset!"
Tässä on se herrasmies, jonka valtuuden varassa minun on toimittava Herra minua auttakoon, kun ajat nyt ovat tällaiset!"
"Ja kun se herrasmies, joka lienee herra Desboroughin kamaripalvelija "
"Hänen arvoisuutensa halpa sihteeri, jos suvaitsette", tokaisi Tomkins, Wildraken heti kuiskatessa Everardin korvaan: "Minä en enää tahdo olla sihteeri, Mark, sinä olit ihan oikeassa kirjurin aseman täytyy olla herrasmiehelle soveliaampi toimi."
"Ja jos olette herra Desboroughin sihteeri, niin arvatakseni tunnette minut ja asemani kyllin hyvin", sanoi Everard independenttiä puhutellen, "epäröimättä päästääksenne minut ja saattolaiseni viettämään yön palatsihuvilassa?"
"Kyllähän, kyllä vain", selitteli independentti, "jos teidän arvoisuutenne nimittäin luulee saavansa mukavamman majapaikan täällä kuin siinä kaupungin kestitystalossa, jota ihmiset turhanaikaisesti sanovat Pyhän Yrjänän ravintolaksi. Täällä on kovin rajoitetut mukavuudet, teidän arvoisuutenne ja meidät on jo järkyttänyt puolikuolleiksi sielunvihollisen ilmestys vaikka hänen tulinen ammuksensa nyt on sammutettu."
"Tuo kaikki saattaa kelvata oikeassa paikassa, herra sihteeri", huomautti Everard, "ja te voitte tavata sopen sitä varten, kun ensi kerralla viehätytte esiintymään saarnamiehenä. Mutta minä en hyväksy sitä miksikään perusteeksi pidättämiseeni täällä kylmässä syystuulessa, ja jollei minua oteta heti vastaan, ja soveliaasti, niin ilmoitan herrallenne, että te olette röyhkeä toimessanne."
Desboroughin sihteeri ei rohjennut vastustella enempää, sillä oli hyvin tunnettua, että Desboroughilla itsellään oli merkityksensä ainoastaan Cromwellin sukulaisena, ja jo melkein itsevaltiaaksi kohonnut ylikenraali tiedettiin hyvin suosiolliseksi sekä vanhemmalle että nuoremmalle Everardille. Tosin olivat he presbyteriläisiä ja hän independentti, ja vaikka Everardit harrastivat samoja nuhteettoman siveellisyyden ja elävämmän uskonnollisuuden aatteita, jotka harvoja poikkeuksia lukuunottamatta olivat parlamenttipuolueen omia, eivät he luontuneet johtamaan näitä ominaisuuksia siihen äärimäiseen intomielisyyteen, jota niin monet muut siihen aikaan suosivat. Kuitenkin oli hyvin tunnettua, että mikä tahansa olikaan Cromwellin oma uskonnollinen kanta, hän ei yksinomaan sen mukaan valinnut suosikkejaan, vaan ulotti kannatuksensa niihin, jotka kykenivät palvelemaan häntä, vaikka he tulivat Egyptin pimeydestäkin, kuten silloin sanottiin. Vanhempi Everard oli hyvässä maineessa viisaudestaan ja terävästä älystään; sitäpaitsi oli hän hyvää sukua ja itsenäisen varakas, joten hänen liittymisensä tuotti arvoa puolueelle, johon hän tahtoi yhtyä. Hänen poikansa taasen oli ollut etevä ja menestystä saavuttanut soturi; hän oli herättänyt huomiota sillä erinomaisella kurilla, jonka hän sai säilymään miestensä kesken, taisteluissa osoittamallaan urhoollisuudella ja sillä inhimillisyydellä, jolla hän oli aina valmis lieventämään voiton seurauksia. Sellaisia miehiä ei sopinut lyödä laimin, kun monet merkit toisiansa vahvistaen ilmaisivat, että ne valtion puolueet, jotka olivat onnistuneina saaneet aikaan kuninkaan kukistumisen ja kuoleman, olivat piakkoin joutumassa keskenään riitaan saaliin jaosta. Cromwell kohteli senvuoksi molempia Everardeja hyvin huomaavaisesti, ja heidän vaikutustansa häneen pidettiin niin suurena, että taattu herra sihteeri Tomkins ei huolinut antautua vaaraan kiistelemällä eversti Everardin kanssa niin pienestä seikasta kuin yösijasta, tai isommastakaan.
Joceline oli toimekas puolestaan. Kynttilöitä hankittiin lisää, enemmän puita heitettiin tuleen', ja molemmat vastatulleet vieraat saatettiin Victor Leen vierashuoneeseen, joksi sitä nimitettiin jo mainitsemastamme tulisijan yläpuolella riippuvasta muotokuvasta. Kului useita minuutteja, ennen kuin eversti Everard kykeni saamaan takaisin käyttäytymisensä yleisen jäykkyyden niin voimakkaasti tehosi häneen se seikka, että hän nyt oli huoneessa, jonka katon alla hän oli viettänyt monia elämänsä onnellisimpia hetkiä. Tuossa oli lipasto, jonka hän oli nähnyt avattavan mitä suurinta ihastusta tuntien, kun Sir Henry Lee suvaitsi antaa hänelle ohjausta kalastuksessa ja näytellä onkia ja siimoja sekä kaikkia aineksia keinotekoisen kärpäsen valmistamiseksi, jollainen koje oli silloin vähän tunnettu. Tuossa riippui vanha perhekuva, joka muutamista hänen holhoojansa omituisen salaperäisistä lauselmista oli johtunut herättämään hänen uteliaisuuttaan ja pelkoansa poikuusvuosina, vieläpä varhaisessa nuoruudessakin. Hän muisti, miten hänen jäätyänsä yksin huoneeseen vanhan soturin tutkiva silmä näytti aina tähtäävän häneen, mihin hyvänsä kohtaan huonetta hän asettuikin, ja miten hänen lapsekasta mielikuvitustansa oli häirinnyt ilmiö, jota hän ei osannut selittää.
Näiden mukana tunkeusi hänen mieleensä lukemattomia rakkaampia ja lämpimämpiä muistoja hänen varhaisesta kiintymyksestään sievään Alice-serkkuunsa, kun hän autteli tätä opinnoissa, toi vettä hänen kukkasilleen tai säesti hänen lauluaan, ja hän muisti kerran kuulleensa isän jupisevan, kun tämä katseli heitä hyväntuulisesti ja huolettomasti hymyillen: "Jos niin sattuu käymään, niin sepä saattaa olla heille molemmille parasta." Kauniita onnen haaveita oli hän rakennellut näiden sanojen varaan. Kaikki nämä näyt oli hälventänyt sotatorvi, joka kutsui Sir Henry Leen ja hänet vastakkaisiin armeijoihin, ja tämänkin päivän tapahtumat olivat osoittaneet, että juuri Everardin menestys soturina ja valtiomiehenä näytti kerrassaan ehkäisevän niiden elpymisen mahdollisuuden.
Hänet havahdutti tästä ikävästä mietiskelystä Jocelinen lähestyminen. Tämä lienee ollut karaistunut ryypiskelijä, sillä hän oli suoriutunut lisävalmistuksista joutuisammin ja säntillisemmin kuin olisi voinut odottaa henkilöltä, joka oli viettänyt iltansa hänen tavallaan.
Hän halusi nyt kuulla everstin määräykset yöksi.
Tahtoiko hän syödä mitään?
"En."
Suvaitsiko hänen arvoisuutensa ottaa haltuunsa Sir Henry Leen vuoteen, joka oli varustettu kuntoon?
"Kyllä."
Neiti Alice Leen vuode varustettaisiin sihteerille.
"Korviesi menetyksen uhalla ei", kielsi nuori Everard.
Mihin oli siis arvoisa sihteeri sijoitettava?
"Koirankoppiin, jos mielesi tekee", vastasi eversti Everard; "mutta", hän lisäsi astuen Alicen makuuhuoneeseen, jonne pääsi vierashuoneesta, lukiten sen ja ottaen avaimen haltuunsa, "kukaan ei saa häväistä tätä kamaria".
Oliko hänen arvoisuudellaan mitään muita käskyjä yöksi?
"Ei mitään, paitsi että huone on vapautettava tuosta miehestä. Kirjurini jää luokseni minulla on määräyksiä, jotka on kirjoitettava. Maltahan sentään annoithan kirjeeni tänä aamuna Alice-neidille?" "Kyllä annoin." "Sanopas, hyvä Joceline, mitä hän virkkoi saadessaan sen?"
"Hän näytti kovasti huolestuneelta, sir, ja tosiaan luulen hänen hiukan itkeneenkin, suuressa ahdistuksessa hän näytti olevan."
"Ja minkä sanoman hän lähetti minulle?"
"Ei mitään, suvaitkoon teidän arvoisuutenne minun sanoa. Hän alotti: 'Sano Everard-serkulleni, että minä ilmoitan enoni ystävällisen aikeen isälleni, jos voin saada sopivan tilaisuuden mutta että minä suuresti pelkään' ja siihen hän ikäänkuin keskeytti lauseensa ja lisäsi: 'Minä kirjoitan serkulleni, ja koska saattaa olla myöhä, ennen kuin saan puhutelluksi isääni, tule sinä perimään vastaukseni jumalanpalveluksen jälkeen.' Läksinkin siis kirkkoon kuluttamaan aikaani, mutta palatessani ajopuistoon huomasin tuon miehen vaatineen herraani luovuttamaan valtuutensa hänelle, ja minun oli kaikin mokomin toimitettava palatsihuvila hänen haltuunsa. Olisin mielelläni antanut teidän arvoisuudellenne viittauksen, että vanha ritari ja nuori emäntäni olivat yllättämässä teidät, mutta mitenkään en saanut asiaa kuntoon."