Landry lupasi koettaa parastaan ja meni senjälkeen työhönsä. Hän puuhasi pitkin päivää reippaasti ja taitavasti ja palasi illalla työmaalta tuiki nälkäisenä, sillä hän ei ollut koskaan ennen tehnyt niin ankarasti työtä, ja pieni väsymys on paras keino ikävääkin vastaan.
Mutta sitä vaikeampi oli se päivä Sylvinet-raukalle Kaksolassa, sillä sen nimen oli isä Barbeaun talo saanut siitä pitäin, kun molemmat pojat syntyivät ja kun vielä muuan talon palvelijattaristakin synnytti kaksoset. Maalaiset keksivät mielellään lisänimiä ja kompasanoja, ja missä ikinä Sylvinet ja Landry näyttäytyivätkään, kertyivät lapset heidän ympärilleen huutaen: "Katsokaapas Kaksolan kaksosia!"
Se oli tosiaankin surun päivä Kaksolassa. Kun Sylvinet heräsi ja näki veljensä tyhjän sijan vieressään, aavisti hän heti mitä oli tapahtunut. Mutta hän ei saattanut uskoa että Landry olisi mennyt noin vaan hyvästiä sanomatta, ja hän oli kesken suruaankin siitä veljelleen suuttunut.
"Mitä pahaa minä olen hänelle tehnyt?" sanoi hän äidilleen. "Minkätähden Landry on minuun loukkaantunut? Olen tehnyt aina hänen neuvonsa mukaan, ja kun hän varotti minua itkemästä niin, että sinä sen näkisit, rakkahin äitini, pidätin kyyneleitäni, vaikka tuntui kuin olisi pääni halennut. Hän lupasi minulle ettei lähtisi puhumatta muutamia lohduttavia sanoja ja syömättä kanssani aamiaista hamppupellon nurmikolla, jossa meidän on tapana puhella ja pitää hauskaa. Minä olisin kerännyt hänen tavaransa ja antanut hänelle veitseni, joka on parempi kuin hänen omansa. Sinä, äiti, olet eilenillalla laittanut hänen tavaransa kuntoon minulle sanaakaan virkkamatta ja sinä tiesit hyvin, että hän aikoi mennä minulle jäähyväisiä sanomatta."
"Tein isäsi tahdon mukaan", vastasi äiti Barbeau.
Äiti teki voitavansa poikaa rauhottaakseen. Mutta Sylvinet ei tahtonut kuulla sitä eikä tätä, ja vasta kun näki äitinsä itkevän, syleili hän häntä pyytäen anteeksi että oli vaan lisännyt hänen huoliaan ja lupasi jäädä äitinsä luokse häntä lohduttaakseen. Mutta tuskin oli äiti lähtenyt kanatarhaansa ja pesuaan katsomaan, kun Sylvinet jo oijusti Pricheen päin, ajattelematta sen tarkemmin tietä; hän vain seurasi vaistoaan aivan kuin kyyhkynen, joka lentää puolisonsa luo milloinkaan tiestä erehtymättä.
Hän oli vähällä ennättää jo Pricheen saakka, mutta silloinpa tuli paluumatkalla oleva isä vastaan. Ukko Barbeau tarttui poikansa käteen ja vei hänet mukanaan sanoen: "Mennään sitte illalla; nyt ei meidän sovi häiritä veljesi työtä, eikä siitä pitäisi hänen isäntänsäkään. Sitäpaitsi on äitisi ikävissään ja minä toivon että sinä lohdutat häntä."
V
Kun Sylvinet palasi kotiin, riippui hän äitinsä hameissa kuin mikähän pieni lapsi, hellittämättä koko päivään ja puhuen alituiseen Landrysta. Hän ei voinut pidättäytyä veljeään ajattelemasta nähdessään kaikki ne paikat, joissa heidän oli ollut tapana yhdessä oleksia. Illalla hän meni Pricheen isänsä kansa, joka tahtoi seurata mukana, Sylvinet aivan paloi halusta saada syleillä veljeään eikä voinut syödä illallistakaan, niin kiire hänellä oli päästä matkaan. Poika toivoi että veljensä tulisi häntä vastaan ja hän oli aina näkevinään hänen rientävän juoksujalassa heitä kohti. Mutta vaikka Landry kyllä olisi omasta puolestaan ollut siihen halukas, ei hän kuitenkaan tehnyt niin. Hän pelkäsi että Prichen pojat ja rengit tekisivät pilaa tuosta kaksoisystävyydestä, jota pidettiin jonkinlaisena tautina, niin että kun Sylvinet saapui perille, tapasi hän veljensä istumassa pöydän ääressä, syöden ja juoden ikäänkuin olisi ollut koko ikänsä Caillaudin perheessä.
Kun Landry näki veljensä tulevan, rupesi hänen sydämensä rajusti ilosta lyömään, ja ellei hän olisi itseään pidättänyt, olisi hän varmaan sysännyt kumoon pöydät ja penkit saadakseen pikemmin veljeään syleillä. Mutta sitä hän ei tohtinut, sillä isäntäväkensä katseli häntä uteliaasti; heitä huvitti tarkastaa tuota ystävyyttä, jossa ilmeni jotakin uutta, luonnonvaistoa, niinkuin koulumestarilla oli tapana sanoa.
Kun siis Sylvinet heittäytyi hänen syliinsä suudellen häntä, itkien ja pusertuen häntä vastaan kuin lintu pesässä toveriaan vastaan lämmintä etsiäkseen, oli Landry häneen tyytymätön muitten tähden, vaikka omasta puolestaan kyllä tunsi tyytyväisyyttä. Mutta hän tahtoi esiintyä järkevämmin kuin veljensä ja teki senvuoksi hänelle tuon tuostakin pieniä huomautuksia, jotka kovasti harmittivat Sylvinetiä. Kun sitten isä Barbeau oli istuutunut juttelemaan ja tyhjentämään pari lasia isä Caillaudin seurassa, riensivät kaksoset yhdessä ulos, sillä Landry halusi salassa hyväillä veljeään. Mutta toiset pojat tarkastivat heitä kaukaa ja pieni Solange, isä Caillaudin nuorin tytär, vallaton ja utelias tytönleiju, hiipi heidän jälkeensä aina pähkinäpuumetsään saakka. Hän nauroi vähän nolon näköisenä, kun hänet huomattiin, mutta vartiopaikastaan hän ei silti väistynyt, sillä tyttö kuvitteli saavansa nähdä jotakin merkillistä, vaikka hän ei tosiaankaan ymmärtänyt mitä merkillistä siinä oli, että kaksi veljestä pitää toisistaan.
Vaikka Sylvinetiä hiukan hämmästytti veljensä levollinen kasvonilme ensi tapaamisessa, ei hän kuitenkaan aikonut häntä moittia; niin tyytyväinen hän oli saadessaan jälleen olla hänen kanssaan. Seuraavana päivänä oli Landry oma isäntänsä, sillä isä Caillaud oli hänet vapauttanut kaikista tehtävistään, ja poika lähti liikkeelle niin varhain, että luuli yllättävänsä kaksoisveljensä vuoteessa. Mutta vaikka Sylvinet oli aamu uninen, heräsi hän kuitenkin Landryn astuessa puutarhan portista sisään ja juoksi ulos avojaloin, ikäänkuin joku olisi hänelle sanonut että veljensä oli tulossa. Se oli Landrylle tavattoman hauska päivä. Hän oli onnellinen nähdessään jälleen omaisensa ja kotinsa, varsinkin nyt kun tiesi ettei hän saisi juosta kotona joka päivä ja että tämä käynti olisi hänelle jonkunlainen palkinto. Sylvinet unohti kaikki huolensa puoliinpäiviin saakka. Aamiaisella istuttaessa hän ajatteli että saisi syödä päivällistä veljensä seurassa, mutta kun päivällinen oli ohi, muisteli hän että illallinen olisi heidän viimeinen ateriansa ja kävi sen johdosta alakuloiseksi. Hän hyvitteli veljeään paraimpansa mukaan, antoi hänelle ruokapöydässä paraimmat palat, leipänsä pehmeimmän sisuksen ja sallattinsa sydämyksen. Sitte hän tarkasteli levottomasti veljensä vaatteita ja jalkineita, aivan kuin Landryn olisi pitänyt lähteä hyvinkin pitkälle matkalle ja ikäänkuin hän olisi kovin surkuteltavassa tilassa, huomaamatta lainkaan että hän itse oli heistä kahdesta surkuteltavampi, koskapa oli surullisempi.
VI
Koko viikko kului samaan tapaan. Sylvinet kävi joka päivä Landryta katsomassa ja Landry viipyi hänen luonaan minuutin tai pari käydessään Kaksolassa päin. Landry tyytyi kohtaloonsa yhä paremmin, mutta Sylvinet oli levoton, laskien päiviä ja tunteja kuin kuolemaan tuomittu.
Ei kukaan muu kuin Landry saanut veljeä järkiinsä. Äitikin turvautui häneen ja pyysi hänen rauhottamaan Sylvinetiä, sillä tuon lapsiraukan suru lisääntyi päivä päivältä. Leikki oli unohtunut, työtä hän teki vain käskyn pakosta ja pikku sisarensa kanssa liikkuessaan hän ei välittänyt lainkaan hänen huvittamisestaan, pitihän vain silmällä ettei tyttö kaatuisi ja loukkaantuisi. Ja niin pian kun hän pääsi vanhusten näkyvistä, juoksi hän omia teitään, piiloutuen niin taitavasti ettei kukaan voinut häntä löytää. Hän ryömi kaikkiin ojiin, kaikkiin pensaikkoihin ja kiviröykkiöihin, missä hänen oli ollut tapana leikkiä ja puhella Landryn kanssa; hän istuutui puiden juurille, joilla he olivat yhdessä istuneet; hän kastoi jalkansa kaikissa pikku puroissa, joissa he olivat loiskineet kuin ankanpoikaset; hän tuli tyytyväiseksi kun löysi muutamia puunpalasia, joita Landry oli vuoleskellut veitsellään, tai joitakuita veljensä käyttämiä linkokiviä. Sylvinet poimi ne kaikki ja kätki johonkin onttoon puuhun tai puunkuoren alle, käyden tuon tuostakin niitä katsomassa kuin mitäkin aarteita. Kulkiessaan hän aina muisteli menneitä tapauksia, etsien niistä kadonneen onnensa jälkiä. Joku toinen ei olisi niille antanut mitään arvoa, mutta Sylvinetille ne olivat kaikki kaikessa. Hän ei ajatellut tulevaisuutta, sillä hänellä ei ollut rohkeutta kuvailla mielessään kokonaista pitkää jaksoa samanlaisia päiviä kuin nämä. Hän ajatteli ainoastaan menneitä aikoja ja kidutti itseään loppumattomilla unelmillaan.
Muutamia kertoja hän oli näkevinään ja kuulevinaan kaksoisveljensä, ja hän puheli hänelle ääneen, luullen Landryn vastaavan. Taikka hän nukahti siihen paikkaansa, nähden unta veljestään, ja kun hän heräsi, niin hän itkeä tihuutteli että olikin yksin. Kyyneleensä hän antoi vapaasti vuotaa, sillä hän toivoi itsekin että ne lopulta uuvuttaisivat ja asettaisivat hänen surunsa.
Eräänä päivänä, jolloin hän oli kulkeutunut aina Champeauxin metsänhakkuupaikalle asti, löysi hän muutaman puron luota, joka sadeaikana kulkee metsän läpi mutta joka nyt oli aivan kuivunut, pienen myllynpyörän, sellaisen, joita lapset tekevät tikuista ja panevat juoksevaan veteen pyörimään; ja ne pyörivät väliin pitkät ajat itsekseen, kunnes toiset lapset ne rikkovat tai tulvat vievät mukanaan. Se, minkä Sylvinet nyt tapasi aivan eheänä ja entisellään, oli ollut siellä jo kolmatta kuukautta, ja kun seutu oli yksinäinen, ei kukaan ollut sitä ottanut tai vahingoittanut. Sylvinet tunsi sen heti veljensä tekeleeksi, ja sitä kyhättäessä he olivat luvanneet tulla sitä uudelleen katsomaan, mutta olivat unohtaneet koko asian ja tehneet senjälkeen monta muuta myllyä muihin paikkoihin.
Sylvinet tuli sentähden hyvin iloiseksi nähdessään myllyn jälleen, ja hän kantoi sen vähän kauvemmaksi, paikkaan, josta ei puron vesi vielä ollut kuivunut, nähdäkseen sen kieppuvan ympäri ja muistellakseen miten iloinen Landry oli ollut myllyä liikkeelle pannessaan. Sinne hän sen sitte jättikin, nauttien siitä tuumasta että hän palaa ensi sunnuntaina sinne Landryn kanssa, näyttääkseen hänelle kuinka hyvin heidän myllynsä oli kestänyt, kuinka tanakka ja hyvätekoinen se oli.
Mutta hän ei voinut olla sinne menemättä jo seuraavana päivänä, jolloin näki että härät olivat tallanneet puron rannat kauttaaltaan käydessään laitumelle mennessään siellä juomassa. Hän astui hiukan eteenpäin ja näki että elukat olivat käyneet hänen myllylläänkin ja musertaneet sen niin perinpohjin, että hän löysi ainoastaan muutamia sirpaleita. Silloin hänen sydämensä kävi raskaaksi, hän kuvitteli mielessään että joku onnettomuus oli sinä päivänä kohdannut hänen veljeään ja juoksi suoraa päätä Pricheen, vakuuttuakseen ettei mitään pahaa ollut tapahtunut. Mutta kun hän oli huomannut että Landry ei pitänyt siitä, että hän tuli hänen luokseen työaikaan, koska pelkäsi isäntänsä suuttuvan että häntä häirittiin askareissaan, tyytyi hän katselemaan kaukaa kuinka veljensä puuhasi työssään, näyttäytymättä lainkaan hänelle. Poikaparkaa olisi hävettänyt tunnustaa mikä mielijohde hänet oli sinne tuonut, ja hän palasi kotiin sanaakaan sanomatta ja kenellekään huolistaan kertomatta.
Sylvinet kävi kalpeaksi, nukkui huonosti eikä syönyt juuri mitään; äitinsä oli surullinen eikä tiennyt mitä tehdä häntä lohduttaakseen. Hän koetti ottaa pojan kanssaan toripäiville, taikka lähettää hänet eläinmarkkinoille isänsä ja setiensä kanssa; mutta mikään ei häntä huvittanut, mikään ei tuottanut hänelle iloa. Isä Barbeau, pojalle mitään asiasta puhumatta, koetti jo taivuttaa isä Caillaudia ottamaan molemmat pojat palvelukseensa. Mutta ukko antoi hänelle hyvin järkevän vastauksen:
"Vaikkapa ottaisinkin molemmat pojat joksikin aikaa, niin sitä ei voisi kuitenkaan kauvan kestää, sillä missä tarvitaan vaan yksi palvelija, siellä ei kahta suotta pidetä. Vuoden lopussa täytyisi teidän kuitenkin sijottaa toinen heistä jonnekin muuanne. Ettekö luule että jos Sylvinetinne olisi sellaisessa paikassa, jossa hänen olisi pakko tehdä työtä, niin hänellä ei olisi niin paljon aikaa tuumailuihin, vaan hän puuhaisi niinkuin toinenkin, joka on niin reippaasti kohtaloonsa alistunut. Ennemmin tai myöhemmin on niin käyvä. Te kenties ette saa hänelle paikkaa siellä, missä haluaisitte, ja jos kaksoset kerran joutuvat loitommaksi toisistaan eivätkä voi tavata useammin kuin kerran viikossa tai kuussa, niin on parasta totuttaa heitä jo ajoissa, etteivät aina ole toistensa kintereillä. Olkaa toki järkevä, vanha ystävä, älkääkä välittäkö niin paljo lapsen oikuista, lapsen, jota vaimonne ja toiset lapsenne ovat liiaksi hellineet. Pahin askel on jo otettu, ja uskokaa minua, hän kyllä tottuu kohtaloonsa, kunhan vain ette anna perään." Isä Barbeau myönsi naapurinsa olevan oikeassa ja että mitä useammin Sylvinet näki veljensä, sitä enemmän hän häntä ikävöi. Ja hän päätti hankkia hänelle jonkunlaisen paikan ensi muuttopäivästä, jotta poika, tavatessaan harvemmin veljeään, lopulta alkaisi tulla muiden kaltaiseksi ja vapautuisi tuosta sairaloisesta veljesrakkaudesta.
Mutta sitäpä tuumaa ei voinut ottaa puheeksikaan äiti Barbeaun kanssa, sillä hän puhkesi jo ensi sanasta viljaviin kyyneliin ja pelkäsi että Sylvinet vielä voisi riistää hengen itseltään. Ukko Barbeau kävi aivan ymmälle. Isänsä, isäntänsä ja äitinsäkin kehotuksesta Landry koetti puhua järkeä kaksoisveli-raukalleen. Sylvinet ei väittänyt vastaan ja lupasi mitä hyvänsä, mutta ei kyennyt voittamaan itseään. Ja hänen surussaan oli vielä jotain muutakin, josta hän ei milloinkaan puhunut, koska ei olisi mitenkään voinut sitä selittää: hänen sydämensä syvimmässä syvyydessä oli herännyt kiihkeä mustasukkaisuuden tunne Landryta kohtaan. Hän oli tyytyväisempi kuin milloinkaan ennen nähdessään miten kaikki ihmiset pitivät hänen veljeään arvossa ja että hänen isäntäväkensä kohteli häntä yhtä ystävällisesti, kuin jos hän olisi ollut talon omia lapsia. Mutta vaikka tämä toiselta puolen häntä ilahuttikin, niin toiselta puolen häntä suututti ja loukkasi että Landry hänen nähdäkseen aivan liian lämpimästi vastasi tuohon uuteen ystävyyteen. Hän ei voinut sietää että Landry riensi täyttämään Caillaudin pienintäkin toivomusta, unohtaen isänsä, äitinsä ja veljensä ja ollen halukkaampi täyttämään velvollisuuksiaan kuin nauttimaan ystävyydestä.
Lapsiraukka oli nyt saanut aivan uuden päähänpiston, että nimittäin hänen veljensä oli kylmä hänen tunteilleen ja että niin oli aina ollut, vaikka hän ei ollut sitä huomannut, tai että hänen kaksoisveljensä tunteet olivat viime aikoina kylmenneet, kun hän oli muualla tavannut henkilöitä, joista hän piti enemmän ja jotka häntä enemmän huvittivat.
VII
Landrylla ei ollut aavistustakaan veljensä mustasukkaisuudesta, sillä omasta puolestaan hän ei voinut tuntea kateutta ketään kohtaan. Kun Sylvinet tuli Pricheen häntä katsomaan, tahtoi Landry huvittaa veljeään ja otti hänet sentähden mukanaan katselemaan talon suuria härkiä, kauniita lehmiä, muhkeita lampaita ja Caillaudin runsaita satoja, sillä Landry ihaili suuresti kaikkea sellaista, ollen huvitettu maataloustöistä ja karjanhoidosta sekä kaikesta kauniista ja hyödyllisestä, mitä maalaiselämä voi tarjota. Hän nautti nähdessään nuoren hevosen, jota hän kuletti laitumelle, puhtaana, lihavana ja kiiltävänä, eikä hän voinut sietää että pieninkään asia suoriteltiin huolimattomasti taikka että mikään Jumalan lahja, joka saattoi elää ja hedelmää kantaa, hoidettiin huonosti. Sylvinet katseli kaikkea tuota välinpitämättömästi ja ihmetteli että veljensä osotti sellaista harrastusta asioille, jotka eivät kuuluneet hänelle. Hän oli kateellinen kaiken suhteen ja sanoi Landrylle:
"Oletpa sinä noihin häränkönttyröihin ihastunut! Etkö enää lainkaan ajattele meidän nuoria härkiämme, jotka muuten ovat niin äkäisiä, mutta jotka ovat meitä molempia kohtaan niin sävyisiä ja mieluummin sallivat sinun kuin isän panna itsensä liekään? Et ole edes kysynyt mitään meidän lehmästämme, joka lypsää niin hyvää maitoa ja katselee minua niin surumielisesti, kun vien sille ruokaa, ikäänkuin hän ymmärtäisi että olen yksinäni ja tahtoisi kysyä missä kaksoisveljeni on."