Various
Boresko kaunotar y.m. kertomuksia
BORESKO KAUNOTAR
Venäläisen upseerin kertomus turkkilaissodasta.
Meidän leiripaikkamme oli Balkan-vuorten rinteellä muutamia virstoja Shipka-solan päälinnoituksesta. Toimenamme oli helpottaa itse solassa majailevien osastojen vaivaloista vartioimista joko astumalla vuorotellen heidän sijaansa tahi vaaran uhatessa rientämällä heille avuksi. Suleiman Pashan raivoisat hyökkäykset, joissa enin osa hänen kelpo sotajoukkoansa tuli tuhotuksi, olivat tosin torjutut, ja sentähden tiesimme myös ettei meillä aivan kohta ollut odotettavissa mitään suurempia hyökkäyksiä, varsinkaan ei kovimman pakkasen aikana; kuitenkin täytyi meidän yhä edelleenkin aina olla varuillamme ja valppaina. Tapaukset Plevnan luona tekivät siellä seisovien joukkojen vahvistamisen välttämättömäksi, ja vaikka meidän asemamme Shipkan solassa oli sangen tukala ja vaarallinen, täytyi meidän kumminkin lähettää rykmenteistä muutamia sinne avuksi, mutta tämän täytyi tapahtua niin salaisesti kuin mahdollista, ettei vihollinen meidän heikkouttamme huomaisi ja sen johdosta alkaisi uusia ryntäyksiä. Siitä syystä oli myös ylipäällikkömme kenraali R., jonka adjutanttina minä satuin olemaan, täällä synkässä erämaassa, etujoukkojensa luona, itse joukkojen liikkeitä määräämässä ja johtamassa.
"Hyvää huomenta, hyvää huomenta, herra adjutantti! Onnittelen, onnittelen sydämestäni!"
Näin sanoen astui eräänä päivänä ystävämme Hershko, meidän kaikkien yleinen toimitsija ja hankkija, siihen luolaan, joka minulla oli samalla makuuhuoneena, vierashuoneena ja ruokahuoneena, ja joka lyhyesti sanoen oli yhdeksän kuutiometrin suuruinen, vuoren syrjään kaivettu kolo, josta meidän majoittajamme oli täytynyt ajaa pois eräs bulgarialainen perhe hankkiakseen minulle jonkinlaista suojaa sadoista vuorenrotkoista ja halkeamista syöksyviä lumiryöppyjä vastaan. Jonkinlaista, sanoin minä, sillä täydellisessä suojassa en minä täälläkään ollut, koska aukkoa, jossa oven olisi pitänyt olla, verhosi ainoastaan siihen ripustettu peite. Samanlaisessa, oman asuntoni kanssa yhteydessä olevassa huoneessa olivat palvelijani ja molemmat hevoseni saaneet suojaa, ja nämä viimeksi mainitut lämmittivät asuntoni tallihöyryillään, jotka tosin eivät olleet kovin hyvänhajuisia.
"Oletko hullu! Mitä varten sinä minua onnittelet?" huudahdin puoleksi suuttuneena siitä että hän minua tuli häiritsemään juuri kun olin kenraalin käskystä kirjoittamassa salaista kirjettä ylipäällikölle.
"No mihinkäs muuhun kuin siihen että olette voittaneet kaksisataa tukaattia! Kaksisataa tukaattia! Oi sinä isäini Jumala, mitä ei Hershko parka tekisi voittaakseen yhtenä yönä kaksisataa, sanoo: kaksisataa kappaletta tuommoista kaunista, keltaista, kiiltävää tukaattia!" huokasi Hershko niin kujeellisen näköisenä että minun täytyi hymyillä. "Niin, niin, ja vielä aivan uusia, rahapajasta suorastaan tänne lähetettyjä tukaatteja! Mutta mistä tiedät sinä että minä viime yönä olen pelannut?" kysyin minä.
Vaikka peli tosin oli kielletty, emme juuri paljon huolineet koko kiellosta, sillä miten muuten olisimme aikamme kuluttaneet! Me asuimme näet kuopissa, jotka olisivat olleet koirillekin liian huonot. Näissä pimeissä koloissa oli lukeminen mahdotonta, ja vaikkapa olisi voinutkin lukea, niin mitä olisi lukenut, kun ei ollut muuta kirjallisuutta tiedonhalumme tyydyttämiseksi kuin vanhoja rikkirevittyjä sanomalehtiä, jotka olivat olleet juustojen, makkarain tahi muiden senlaatuisten aineiden kääreinä. Sentähden kokoonnuimme aika ajoin pelaamaan rykmentinpäällikkömme, kreivi S: n asuntoon, joka oli vähän suurempi kuoppa, missä ennen kylän knjäs eli ruhtinas oli asunut, sillä täällä, samoin kuin Kaukasus-vuoristossa, nimitettiin kylien päämiestä tällä korkealla arvonimellä. Kreivi S. oli valmis ryntäämään turkkilaisten tabor'eja eli pataljonia vastaan. Vastoin tapaani olin edellisenä yönä sattunut voittamaan suurehkon summan; eikä minusta ollut ihmeellistä ollenkaan, että Hershko tämän tiesi, sillä meidän hankkijanamme tunsi hän luonnollisesti taloudelliset asiamme paremmin kuin me itse; kuitenkin tein hänelle edellämainitun kysymyksen sanoakseni jotakin.
"Hershkoko ei tietäisi semmoisia asioita, jotka koskevat hänen korkea-arvoista suosijataan?" sanoi hän viekkaasti hymyillen, samalla kun hän koukisti pitkän, laihan ruumiinsa suorakulmaiseen asentoon, näyttäen siten alamaisuuttaan, sillaikaa kun hänen silmänsä uteliaasti vilkuivat ympärilleen. "Mutta enpä yksistään sentähden onnittele herra ratsumestaria "
"Luutnantti olen! Siitä et saa mitään maksua, että minun virka-arvoni ennenaikaisesti ylennät", keskeytin hänet nauraen. "Mutta sanohan, miksi vielä onnittelet?"
"No, herra luutnantti sitten", vastasi Hershko ilkeän näköisenä. "Niinkuin herra ei tietäisi? Turhaankos me bulgari-raukat olisimme venäläisiltä piilottaneet tyttäremme ja vaimomme, ihan samaten kuin turkkilaiset kätkevät omansa haaremiin. Enkö ole aina sanonut että sananparsi 'onni pelissä onni rakkaudessa' ei ole tehty herroja venäläisiä varten, sillä he"
"Asiaan, asiaan", keskeytin hänet tuskastuen, "sano nyt vihdoin, mitä sinä tarkoitat, sinä vanha kurkunleikkaaja!"
"Armollinen herra luutnantti, älkää toki olko olevinanne niin viattoman näköinen; tiedättehän, teidän armonne, yhtä hyvin kuin minä, että kaunis bojaritar"
"Mikä bojaritar? Tahdotko vihdoin puhua suusi puhtaaksi?" huudahdin hypäten multapenkiltä, jonka päälle olin levittänyt hevosen loimen verhoksi, niin että sitä paremman puutteessa saattoi käyttää sohvana, ja tavoittaen näön vuoksi seinällä riippuvaa sapeliani.
"Antakaa toki sapelin olla seinällä; minä tahdon puhua, koska armollinen herra käskee", huusi Hershko vetäytyen ovelle.
"No hyvä, avaa siis sana-arkkusi; kenestä puhut?"
"Eikö teidän armonne muista kaunista naista, jonka näitte kahdeksan päivää sitten, palatessanne kenraalin kanssa Gabrovasta, sieltä, jossa vanha roomalainen torni on tien vieressä?"
"Ah, kaunotarta, jolla oli huntu silmillä?" huudahdin kummastuneena, sillä tapaus, jota Hershko tarkoitti, oli vallan tarkkaan muistissani. Kun näet edellä mainittuna päivänä palasimme eräältä virkamatkalta ja ratsastimme vuoren solaa ylöspäin, näyttivät kasakat, jotka olivat vartiaväkenämme, meille ratsun selässä istuvan naisen, joka oli seisahtunut tien syrjään erään vanhan rakennuksen viereen. Hän istui muulin selässä, ja kun hän näki meidän huomanneen hänet, nosti hän hetkeksi valkoisen huntunsa niin, että näimme hänen erinomaisen ihanat, mustien kiharien ympäröimät kasvonsa. Hänen silmänsä säteilivät niin viehättävästi ja hänen huulillaan oli lumoava hymy, kun hän kädellään tervehti meitä vaiko minua yksin? ennenkuin hän katosi pitkin vuoren rinnettä alaspäin johtavaa polkua.
"Olette tehneet valloituksen", sanoi kenraali R. nauraen, ja minä tunsin että punastuin, vaikka olin olevinani välinpitämätön. Kauniin, tuntemattoman kuvaa en kuitenkaan saanut mielestäni, varsinkin kun erämaan yksinäisyys ja pakollinen työttömyys saivat mielikuvitukseni liikkeelle tämän kohtauksen johdosta. Mutta miten tiesi Hershko tämän?
Vihdoinkin ja sittenkun antamalla hänelle muutamia hänen jumaloimiansa tukaatteja olin tehnyt hänet taipuvaisemmaksi, sain häneltä houkutelluksi sen tiedon, että tuo ihana tuntematon oli eräs romanilainen bojaritar, kreivinna Boresko, jonka mies oli kaatunut jo ensi taistelussa, ja joka nyt oli tullut tänne lähellä oleville maatiloilleen odottamaan, kunnes venäläiset sotajoukot kulkisivat yli Balkan-vuorten, jolloin hänen aikomuksensa oli seurata jäljessä Kasanlikiin, jossa hänellä muka oli suuria ruusutarhoja. Hershkolta, joka oli ollut asioissa tuon äärettömän rikkaan kreivinnan kanssa, oli tämä kysellyt minua tunsin kuinka sydämeni tykytti ja veri nousi päähäni ja lausunut halunsa tehdä minun tuttavuuttani. Mikä viehättävä kohtaus täällä erämaassa, mikä aavistamaton onni! Minä saisin siis tavara kaunottareni, puhua hänen kanssaan, voittaa hänen suosionsa. Varmaankin hän rakasti minua, ja minulla oli siksi luottamusta itseeni, etten luullut hänen antavan minulle rukkasia, jos kosisin. Mutta Hershko yksin voi minut viedä hänen luokseen, hän yksin tiesi, missä kaunotar nykyään asui; hänen täytyi siis johtaa minut sinne. Muutamat kultarahat tekivät hänet pyyntööni myöntyväksi, ja sitten teimme sopimuksen, että hän iltapuoleen ennemmin ei hän sanonut joutavansa tulisi minua hakemaan, johdattaakseen minua romanttiselle retkelleni.
Minä olin niin hurmaantunut, etten vähintäkään ajatellut niitä vaaroja, jotka tämmöisellä öisellä retkellä sodan aikana voisivat uhata minua. Iltapuoleksi pyysin jollakin tekosyyllä kenraalilta vapautusta palveluksestani, ja se vapautus myös paikalla myönnettiin. Ja sitten odotin yhä kasvavalla kärsimättömyydellä opastani.
Tuskin alkoi pimetä, ennenkun oviaukkoa verhoava peite nostettiin ylös, ja siitä tuli näkyviin yhtaikaa ihmisen kasvot ja aasin pää. Se oli Hershko, joka siinä, aasinsa Mikola'n selässä istuen, haki minua. Hän astui alas ja tuli syvästi kumartaen kurjan talikynttilän valaisemaan huoneeseeni.
"Kreivinna tietää että teidän armonne tulee", sanoi hän hieroen käsiään, "ja hän odottaa herra luutnanttia!"
"Mitä, oletko käynyt hänen luonaan?" huudahdin minä kummastuneena.
"En, mutta minä olen lähettänyt sanan luotettavan miehen kanssa."
"Sinä olet kunnon mies", sanoin, "etkä tule kauppojasi katumaan, jos palvelet minua uskollisesti."
Hershkon itämaisella suulaudella vakuuttaessa ja vannoessa, että hän joka silmänräpäys oli valmis antamaan repiä itsensä tuhanneksi kappaleeksi minun edestäni, tuli uskollinen palvelijani Danilo ilmoittamaan että hevosemme olivat valmiit. Sitä ennen olin jo pukenut itseni niin huolellisesti, kuin jos olisin ollut menossa hovitanssiaisiin Pietarissa; nyt otin vielä revolverini ja tahdoin sammuttaa kynttilän. Huomasin kuitenkin silloin että taskussani oli kirjekotelo, joka sisälsi virallisia tietoja sekä kopioita samana päivänä tulleista ja menneistä päiväkäskyistä.
Minä aukaisin pienen kirstun, joka oli vuoteeni vieressä, pannakseni kotelon sinne.
"Eikö olisi parempi että teidän armonne ottaisi sen mukaansa, niin olisi se varmemmassa tallessa", arveli Hershko.
"Varmemmassa tallessa!" nauroin minä. "Sinä uneksit, kun luulet ett'ei se täällä olisi tallessa koko rykmentin keskellä; kuka sen täältä voisi viedä? Sitä paitse en tahdo kuljetella sitä mukanani."
Hän ei vastannut mitään, mutta kun satuin katsomaan sivulle, huomasin kuten myöhemmin muistin hänen kasvoillaan omituisen ilmeen, ja hänen silmänsä välähtelivät kuin pedon; tätä en siinä silloin enemmän ajatellut, vaan suljin arkun, sammutin kynttilän, ja muutamia minuuttia myöhemmin istuin ratsuni selässä, käärittynä burkaani- eli lammasnahkaiseen turkkiini, jonka karvat olivat ulospäin. Yö oli pimeä, ja ankara lumipyry teki sen vielä pimeämmäksi. Palvelijani Danilo ratsasti takanani ja edellä ratsasti oppaani Hershko aasinsa selässä.
Pitkän ja sangen vaivaloisen ratsastuksen jälkeen pilkoitti vihdoin valoa kaukaa; koiran haukuntaa kuului, ja hetken perästä tulimme vanhan, puoleksi hajonneen portin läpi eräälle pihalle, jossa Hershko käski minun astua alas. Danilon, jolle jätin hevoseni, käskin pysyä ratsullaan sekä, jos vähinkään vaara uhkaisi, laukaisemaan revolverinsa, jolloin kiiruhtaisin heti hänen luokseen. Tosin en mitään vaaraa pelännyt, mutta tahdoin kuitenkin olla varuillani. Sitten irroitin revolverini ja sanoin Hershkolle: "nyt eteenpäin!"
Hämärän eteisen läpi astuimme nyt pieneen huononlaiseen tupaan, jota pieni öljylamppu valaisi ja jossa bulgarialainen palvelija istui. Tämä antoi Hershkolle soihdun, ja nyt menimme parin huoneen läpi, jotka olivat huonosti kalustetut mikä minua ei kumminkaan kummastuttanut, sillä rikkaimmatkin bulgarit asuivat näennäisesti sangen kurjissa asunnoissa, välttääkseen siten turkkilaisten saaliinhimoa. Näillä rikkailla, jotka olivat asuneet muualla Europassa sekä tottuneet europalaiseen ylöllisyyteen, oli sitävastoin jossakin rakennusten syrjäisissä osissa, vieläpä maan allakin piilotettuna komeita huoneita. Niin oli täälläkin laita, sillä näistä köyhännäköisistä huoneista astuimme yht'äkkiä hyvin valaistuun kamariin, joka oli niin ylellisesti varustettu, että se olisi kelvannut minkä rikkaan europalaisen salonkinaisen huoneeksi tahansa. Huonekalut olivat sametilla verhotut, ovien verhot tehdyt vahvasta silkistä; lamput olivat kristalleilla koristettuja, kamiini-uunit mustaa marmoria, seinäkello ranskalaista pronssia, yhdellä seinällä oli ranskalainen piano, toisilla etevien mestarien tauluja; sanalla sanoen: kaikki todisti omistajan tahi omistajattaren rikkautta ja taideaistia. Ikkunoita vaan puuttui, mikä ei ollutkaan kummallista sille, joka tuntee maan tavat, sillä turkkilaisten, pomakien ja Muhamedin uskoon kääntyneiden bulgarialaisten ja Tsherkessien ahneuden tähden olivat tämmöisten komeiden huoneiden ikkunat joko kiinni muuratut tahi peitetyt oljilla tahi jollakin muulla.
Tuskin olimme astuneet sisään, ennenkun edessäni seisoi bojaritar koko kauneutensa loistossa, tarjoten hurmaavalla hymyllä kätensä, jota innokkaasti suutelin. Kun Hershko oli minut esittänyt, sanoi kaunotar minut tervetulleeksi niin kohteliaasti, että ensi hämmästykseni katosi, muuttuen sitä suuremmaksi ihailuksi. Hän laski leikkiä nykyisestä asunnostaan ja sanoi sitten suoraan, että nykyiset olot eivät olleet sallineet hänen tavanmukaisesti tehdä minun tuttavuuttani, ja siitä syystä oli hän valinnut tämän oudonlaisen keinon.
"Toivon kumminkin", lisäsi hän, "ettette väärin käsitä käytöstäni. Jos haluatte juoda teetä sekä pitää vähän seuraa minun kanssani, joka olen ikävyydestä menehtymäisilläni, niin olkaa hyvä ja istukaa!"
Minä tiesin tuskin kuinka löytäisin tarpeeksi lämpimiä sanoja kiittääkseni kaunista kreivinnaa. Minä lupasin hänelle ritarillisen palvelukseni nyt ja vastedes. Kummallinen ahdistus valtasi minut kumminkin istuessani pehmeässä nojatuolissa suloisen kreivinnan vastapäätä.
Nyt vasta saatoin tarkemmin nähdä hänen kasvonsa, jotka olivat täysin itämaalaista mallia. Hänen tukkansa oli ihan musta, hänen vartalonsa hoikka ja notkea, hänen silmänsä säteilevät, hänen äänensä miellyttävä. Hänen pukunsa oli kokonaan pariisilainen, sillä erotuksella vaan, että hänen päässään oli pieni fetsi eli turkkilainen lakki, joka teki hänen näkönsä vielä omituisemmaksi.
Hershko meni ulos; kaunis teeserviisi sekä paljo kylmää ruokaa oli katettuna pöydällä. Kreivinna täytti kupit tuoksuavalla nesteellä, ja kohta puhelimme kuin olisimme olleet vanhoja tuttuja. Johduttiin puhumaan kohtauksestamme kahdeksan päivää takaperin, ja kreivinna myönsi, luoden silmänsä maahan, että hänellä siitä asti oli ollut jonkunlaista mieltymystä minuun, osasi kumminkin pidättää minun tunteitteni kuohun, josta hän ei suinkaan voinut olla epätietoisena, niin että puheemme oli aivan viatonta laatua. Hän kertoi minulle miellyttävästi entisestä elämästään mies-vainajastaan, jonka kanssa hän nähtävästi ei liene ollut onnellinen, puhui hän ainoastaan ohimennen kertoi Bukarestista, Konstantinopolista ja Parisista, jonka hän myös oli nähnyt. Puhellessamme kysyi hän minulta usean kerran meidän sota-asemastamme, joka olikin minusta aivan luonnollista, koska hän odotti vain päästäkseen Balkanin yli meidän jäljessämme. Minä kerroin hänelle vaan yleisesti asemamme, antamatta mitään lähempiä tietoja. Suloinen emäntäni täytti silloin pikarin vanhalla Burgundin viinillä, maistoi itse ja tarjosi sitten minulle. Minä pidin innostuneen puheen hänen menestyksekseen ja kiitin siitä ystävällisestä, ansaitsemattomasta kohtelusta, joka oli tullut osakseni. Siten kului äkisti muutamia hauskoja tunteja, ja vasta kun Hershko koputti ovelle, muistin että oli aika lähteä paluumatkalle.
Pyysin saada tulla uudestaan, ja sen myönsi ihana Boresko ehdolla että Hershko saattaisi minua ja ainoastaan pimeässä, jotta käyntini eivät herättäisi huomiota. Minä suutelin hänen kättään jäähyväisiksi ja hyppäsin ratsuni selkään, jonka Danilo, jolle myös oli annettu pullo hyvänmakuista juomaa, toi esille. Hershko nousi aasinsa selkään, ja puoliyön aikana jätimme kylän, Muezimin huutaessa minaretista: "Allah akkar la akkar, la Mahehlalah!"