Oravista ei mitään heitetty hukkaan. Nahastakin keitettiin lientä ja luut murskattiin, niin että voitiin pureskella niitä ja lopulta niellä ne. Päivänpaiste haki lumesta ja löysi toisinaan hiukan karpaloita. Parhaimmassakaan tapauksessa ei karpaloissa ole muuta kuin vettä ja siemeniä ja sitkeä kuori niiden ympärillä; mutta ne karpalot, jotka hän löysi, olivat edellisen vuoden satoa, kuivia ja kurttuisia, ja niiden ravintoarvo oli aivan pieni. Miltei parempaa oli nuorten puiden kuori, jota keitettiin tunti ja joka nieltiin huolellisen pureskelemisen jälkeen.
Huhtikuu kului loppuun ja kevät koitti. Päivät pitenivät pitenemistään. Auringonpaisteessa alkoi lumi sulaa, ja lumen alta tihkui ohuita vesisateita. Chinooktuuli puhalsi kaksikymmentäneljä tuntia, ja näiden kahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa aleni lumi yhden jalan. Myöhään iltapäivällä sulava lumi jäätyi taas niin kovaksi, että hanki saattoi kannattaa miehen painon. Pieniä valkoisia pulmusia tuli etelästä, viipyivät yhden päivän ja jatkoivat matkaa pohjoiseen. Kerran näkyi korkealla ilmassa avovettä etsivä ja liian varhain liikkeelle lähtenyt, kiilana lentävä villihanhiparvi, matkalla pohjoiseen. Ja alhaalla joenrannalla ilmaantui pajuihin urpuja. Näissä nuorissa urvuissa oli keitettynä jonkun verran ravintoa. Davisissä heräsi jälleen toivo, vaikka hänen mielensä taas masentui, kun ei Päivänpaiste löytänytkään toista pajukkoa.
Mahla nousi puihin, ja päivä päivältä kävi pikkupurojen lorina yhä äänekkäämmäksi, kun jäätynyt maa heräsi uuteen eloon. Mutta virta pysyi vielä jääkahleissaan. Talvi oli kuukausien kuluessa takonut ne lujiksi, eivätkä ne olleet yhdessä päivässä murretut, ei edes napaseudun salamana saapuvan kevään voimalla. Toukokuu koitti, ja edellisen vuoden sääskiä, täysikasvuisia, vaikka vaarattomia, ryömi esiin kallionkoloista ja lahonneista puista. Sirkat alkoivat sirittää, ja uusia hanhi- ja sorsaparvia tuli näkyviin. Ja joki oli vielä jäässä. Kymmenentenä päivänä toukokuuta irtaantui Stewartin jää suurella pauhulla ja ryskeellä rannoista ja vesi nousi kolme jalkaa. Mutta se ei lähtenyt liikkeelle. Yukon-joessa, joka oli alempana ja johon Stewart laski, täytyi jään ensin murtua ja lähteä liikkeelle. Siihen mennessä saattoi Stewartin jää vain nousta korkeammalle ja korkeammalle veden lisääntyessä sen alla. Milloin Yukon loisi jääpeitteensä, oli tietymätöntä. Se laski kahdentuhannen mailin päässä Beringin mereen, ja jääsuhteista Beringin merellä riippui, milloin Yukon vapautuisi siitä miljoonien tonnien painoisesta jäästä, joka liikkui ja ryski sen pinnalla.
Kahdentenatoista päivänä toukokuuta läksivät miehet liikkeelle kantaen makuuvaippojaan, kattilaa, kirvestä ja kallisarvoista pyssyään, ja pyrkivät joenjäätä alaspäin. Heidän aikomuksensa oli päästä talaalle nostetun veneen luo, jonka olivat nähneet, laskea se vesille heti avoveden tultua ja ajautua myötävirtaa Sixty Mileen. Väsyneitä kun olivat ja ilman ruokaa, kävi kulku hitaasti ja vaivalloisesti. Davis kaatui usein eikä voinut nousta. Päivänpaiste antoi hänelle osan omasta voimastaan nostaessaan hänet jaloilleen, ja sen jälkeen vanhempi mies hoiperteli koneellisesti eteenpäin, kunnes taas kompastui ja kaatui.
Sinä päivänä, jolloin heidän olisi pitänyt päästä veneen luo, menetti Davis viimeisetkin voimansa. Kun Päivänpaiste nosti hänet pystyyn, kaatui hän uudelleen. Päivänpaiste koetti kantaa häntä, mutta oli itse niin heikontunut, että he kaatuivat molemmat. Hän laahasi Davisin rannalle, rakensi yksinkertaisen leirin ja läksi oravia etsimään. Tällä kertaa häntä itseäänkin pyörrytti. Iltasella hän löysi ensimmäisen oravan, mutta pimeys tuli ennenkuin hän pääsi ampumaan. Villi-ihmisen kärsivällisyydellä hän odotti seuraavaan päivään, ja tunnin kuluttua oli orava hänen.
Päivänpaiste antoi parhaimmat palat Davisille ja piti itse vain sitkeämmät paikat ja luut. Mutta sellainen on elämän aineenvaihdos, että tuo pieni elikko, tuo pivollinen liikkuvaa lihaa, syötynä siirsi miesten ruumiiseen saman kyvyn liikkua. Orava ei enää kiivennyt kuusiin, hypellyt oksalta oksalle tai keinunut naksutellen heiluvilla puunoksilla. Sen sijaan sama elinvoima, joka oli tämän kaiken tehnyt, virtasi miesten herpaantuneisiin lihaksiin ja horjuvaan tahtoon ja sai heidät liikkeelle ei, liikutti heitä kunnes he hoipertelivat eteenpäin nuo muutamat mailit, jotka erottivat heidät veneestä. Sinne asti päästyään he kaatuivat ja makasivat pitkän ajan liikkumattomina.
Vaikka veneen maahan laskeminen olisi ollut helppo tehtävä voimakkaalle miehelle, vei se Päivänpaisteelta tunteja. Ja monta tuntia vielä hän joka päivä hoippui veneen ympärillä ja tukkesi sammalilla isoja rakoja. Kun tämä oli tehty, oli virta vielä jäässä. Jää oli noussut monta jalkaa, mutta ei vielä lähtenyt liikkeelle. Ja vielä odotti toinenkin tehtävä, veneen laskeminen vesille, kun virta vapautuisi jäävaipastaan. Turhaan Päivänpaiste hoiperteli ja liukasteli ja kaatui ja ryömi märässä, sulavassa lumessa, tai käveli hangella, kun yöpakkanen oli jäähdyttänyt lumenpinnan niin kovaksi, että se kantoi miehen painon, ja haki oravaa. Turhaan koetti hän vielä kerran muuttaa karvaisen elukan hypyt ja järjettömän naksutuksen miehen ruumiin äärimmäiseksi voimanponnistukseksi, jolla hilaisi veneen rantajään poikki ja laskisi sen virtaan.
Yhdentenäkolmatta päivänä toukokuuta virta loi jäänsä. Jää alkoi liikkua kello viisi aamulla, ja päivät olivat jo niin pitkät, että Päivänpaiste nousi katselemaan jäidenlähtöä. Davis oli liian heikko ollakseen huvitettu näytelmästä. Vaikka hän oli vielä tajuissaan, makasi hän liikkumatta, kun jää irtaantui rannoista, kun suuret jäätelit syöksyivät rantaäyräitä vastaan, repien juurineen irti puita ja irroittaen satojen tonnien painoisia multalohkareita. Heidän ympärillään järisi maa näiden valtavain yhteentörmäysten voimasta. Tunnin kuluttua jää pysähtyi. Jossakin alempana oli jääruuhka sulkenut tien. Silloin alkoi virta nousta ja kohotti jään pinnallaan, kunnes se oli korkeammalla kuin rantaäyräs. Takaapäin virtasi yhä uutta vettä, ja yhä uusia suunnattomia jäälohkareita liittyi ruuhkaan. Puserrus ja puristus oli kamala. Suuret jäälohkareet lensivät ilmaan kuin melonin siemenet lapsen puristaessa niitä peukalon ja etusormen välissä, ja rannoille tunkeutui jäämuuri. Kun jääruuhka murtui, alkoi kohina ja ryske uudelleen kaksinkertaisella voimalla. Jäänlähtöä kesti toista tuntia. Virta laski nopeasti. Mutta jäämuuri, joka ulottui veden rajaan saakka, jäi rannalle.
Viimeisetkin jäälautat vyöryivät ohi, ja ensi kerran kuuteen kuukauteen näki Päivänpaiste avovettä. Hän tiesi, etteivät Stewartin ylimmät osat olleet vielä vapaat jäästä, vaan että jää oli kasaantunut röykkiöksi virran yläosassa ja että se saattoi lähteä liikkeelle ja tulla virtaa alas milloin tahansa; mutta asema oli siksi epätoivoinen, ettei enää käynyt viivytteleminen. Davis oli niin heikko, että saattoi kuolla minä hetkenä tahansa. Omasta puolestaan ei hän ollut varma siitä, oliko hänellä enää herpaantuneissa lihaksissaan tarpeeksi voimia voidakseen työntää veneen vesille. Kaikki oli yhtä uhkarohkeata. Jos hän odottaisi toista jäidenlähtöä, kuolisi Davis varmasti ja hyvin luultavasti hän itsekin. Jos hänen onnistuisi työntää vene vesille, jos hän välttäisi toisen jäidenlähdön eikä takertuisi Ylä-Yukonilta tuleviin jäihin, jos onni suosisi häntä joka suhteessa, pääsisivät he Sixty Mileen ja pelastuisivat, jos ja taas jos hänellä olisi tarpeeksi voimia ohjata vene maihin Sixty Milessa ja he eivät ajautuisi ohi.
Hän ryhtyi työhön. Jäämuuri oli viisi jalkaa korkeammalla kuin vene. Etsiessään parasta paikkaa, mistä työntää veneen vesille, löysi hän kohdan, missä suuri jääteli ulkoni rannasta jokeen, joka virtasi viisitoista jalkaa jäämuurin alapuolella. Tämä jääteli oli vain jonkun jalan päässä, ja tunnin kuluttua hän oli saanut veneen sille. Hän oli merikipeä ponnistuksista, eikä hän aika ajoin voinut nähdä mitään; hänen silmiään kiusasivat valopilkut ja täplät, jotka olivat yhtä kiduttavat kuin timanttijauho, hänen sydämensä kohosi kurkkuun ja oli tukehduttaa hänet. Davis ei osoittanut mitään mielenkiintoa; Päivänpaisteen oli yksin taisteltava taistelunsa loppuun. Vaipuen polvilleen väsymyksestä hän sai lopulta veneen varmaan tasapainopisteeseen jäämuurin päälle. Ryömien käsin ja jaloin kuljetti hän veneeseen jäniksennahka-vaippansa, pyssyn ja sangon. Hän ei enää kiduttanut itseään kirveen kantamisella. Hänen olisi sen takia tarvinnut ryömiä vielä toiset kaksikymmentä jalkaa edestakaisin, ja hän tiesi hyvin, että jos hän tulisi sitä tarvitsemaan, olisi kaikki hukassa.
Viimeisetkin jäälautat vyöryivät ohi, ja ensi kerran kuuteen kuukauteen näki Päivänpaiste avovettä. Hän tiesi, etteivät Stewartin ylimmät osat olleet vielä vapaat jäästä, vaan että jää oli kasaantunut röykkiöksi virran yläosassa ja että se saattoi lähteä liikkeelle ja tulla virtaa alas milloin tahansa; mutta asema oli siksi epätoivoinen, ettei enää käynyt viivytteleminen. Davis oli niin heikko, että saattoi kuolla minä hetkenä tahansa. Omasta puolestaan ei hän ollut varma siitä, oliko hänellä enää herpaantuneissa lihaksissaan tarpeeksi voimia voidakseen työntää veneen vesille. Kaikki oli yhtä uhkarohkeata. Jos hän odottaisi toista jäidenlähtöä, kuolisi Davis varmasti ja hyvin luultavasti hän itsekin. Jos hänen onnistuisi työntää vene vesille, jos hän välttäisi toisen jäidenlähdön eikä takertuisi Ylä-Yukonilta tuleviin jäihin, jos onni suosisi häntä joka suhteessa, pääsisivät he Sixty Mileen ja pelastuisivat, jos ja taas jos hänellä olisi tarpeeksi voimia ohjata vene maihin Sixty Milessa ja he eivät ajautuisi ohi.
Hän ryhtyi työhön. Jäämuuri oli viisi jalkaa korkeammalla kuin vene. Etsiessään parasta paikkaa, mistä työntää veneen vesille, löysi hän kohdan, missä suuri jääteli ulkoni rannasta jokeen, joka virtasi viisitoista jalkaa jäämuurin alapuolella. Tämä jääteli oli vain jonkun jalan päässä, ja tunnin kuluttua hän oli saanut veneen sille. Hän oli merikipeä ponnistuksista, eikä hän aika ajoin voinut nähdä mitään; hänen silmiään kiusasivat valopilkut ja täplät, jotka olivat yhtä kiduttavat kuin timanttijauho, hänen sydämensä kohosi kurkkuun ja oli tukehduttaa hänet. Davis ei osoittanut mitään mielenkiintoa; Päivänpaisteen oli yksin taisteltava taistelunsa loppuun. Vaipuen polvilleen väsymyksestä hän sai lopulta veneen varmaan tasapainopisteeseen jäämuurin päälle. Ryömien käsin ja jaloin kuljetti hän veneeseen jäniksennahka-vaippansa, pyssyn ja sangon. Hän ei enää kiduttanut itseään kirveen kantamisella. Hänen olisi sen takia tarvinnut ryömiä vielä toiset kaksikymmentä jalkaa edestakaisin, ja hän tiesi hyvin, että jos hän tulisi sitä tarvitsemaan, olisi kaikki hukassa.
Davis tuotti hänelle enemmän vaivaa kuin hän oli aavistanutkaan. Muutaman tuuman kerrallaan ja leväten välillä hän laahasi tämän veneen viereen. Mutta veneeseen ei hän enää ollut saada häntä. Davisin vetelää ruumista oli paljon vaikeampi nostaa ja käsitellä kuin samankokoista ja painoista kankeaa esinettä. Päivänpaiste ei voinut nostaa häntä, sillä ruumis lysähti kokoon keskeltä kuin puoleksi täytetty jyväpussi. Päivänpaiste meni veneeseen ja koetti turhaan vetää toverinsa perässään. Hän saattoi vain nostaa Davisin pään ja hartiat veneen laidalle. Kun hän päästi ne irti nostaakseen alaruumista, lysähti Davis kokoon ja putosi takaisin jäälle.
Epätoivoissaan Päivänpaiste muutti menettelytapaa. Hän löi toveriaan kasvoihin.
"Oletko sinäkin muka mies, herra nähköön?" huusi hän. "Siinä saat, kirottu vetelys, siinä saat!"
Joka kirouksella hän löi häntä poskiin, nenään, suuhun, koettaen lyönneillä kutsua takaisin miehen paennutta sielua ja tahtoa. Davisin silmät avautuivat ja pyörivät.
"Kuuntele nyt!" huusi Päivänpaiste tuimasti. "Kun panen pääsi veneen laidalle, niin pidä kiinni siitä! Kuuletko?
"Pidä kiinni! Käy hampain kiinni siihen, mutta pidä kiinni!"
Davisin silmät pyörivät, mutta Päivänpaiste huomasi, että hän oli tajunnut käskyn. Taas nosti hän avuttoman miehen pään ja hartiat veneen laidalle.
"Pysyttele kiinni siinä, kirottu! Käy hampain kiinni!" huusi Päivänpaiste tarttuessaan häneen alempaa.
Voimaton käsi irtaantui, toisen käden sormet päästivät otteensa, mutta Davis totteli ja pysyttelihe hampain kiinni laidassa. Kun Päivänpaiste nosti häntä, sattuivat Davisin kasvot parraslautaan, ja rosoinen puu repi nahan hänen nenästään, poskiltaan ja huuliltaan, ja alassuin hän putosi veneen pohjalle ja hänen jalkansa jäivät riippumaan veneen laidalle. Mutta ne olivat vain jalat, ja Päivänpaiste nosti ne veneeseen. Raskaasti hengittäen hän käänsi Davisin selälleen ja peitti hänet makuuvaipoilla.
Tärkein tehtävä oli jäljellä veneen työntäminen vesille. Tämä oli ehdottomasti vaikeinta kaikesta, sillä hänen oli ollut pakko asettaa toverinsa perään. Siitä syystä vaati veneen nostaminen äärettömiä ponnistuksia. Päivänpaiste karkaisi luontonsa ja aloitti. Ponnistellessaan hän kai satutti itsensä johonkin, vaikk'ei itse siitä tietänyt mitään, sillä kun hän tuli tajuihinsa, huomasi hän makaavansa vatsallaan, allaan terävä peräsin. Nähtävästi hän oli pyörtynyt ensi kerran elämässään. Sitäpaitsi tuntui hänestä, että kaikki oli lopussa, ettei hän enää voinut liikauttaa jäsentäkään ja mikä oli omituisinta ettei hän enää viitsinytkään. Hän näki näkyjä, selviä ja todellisia, ja ajatteli ajatuksia teräviä kuin veitsenterä. Hän, joka koko ikänsä oli katsellut alastonta elämää, ei ollut milloinkaan ennen nähnyt elämää niin alastomana. Ensi kerran heräsi hänessä epäilys oman itsensä erinomaisuudesta. Tällä hetkellä ei elämä muistanut valehdella. Hän olikin pieni maan mato, aivan samanlainen kuin kaikki muut maan matoset, samanlainen kuin orava, jonka oli syönyt, samanlainen kuin kaikki muut miehet, joiden hän oli nähnyt joutuvan tappiolle ja kuolevan, samanlainen kuin Joe Hines ja Henry Finn, jotka olivat joutuneet tuhon omiksi ja varmaankin kuolleet, samanlainen kuin Davis, joka välinpitämättömänä virui veneen pohjalla kasvot haavoissa. Päivänpaiste saattoi siitä, missä hän makasi, nähdä joen polvekkeeseen saakka, josta ennemmin tai myöhemmin alkaisivat vyöryä toisen jäidenlähdön jäät. Siinä katsellessaan tuntui hänestä, kuin hän näkisi kauas menneisyyteen, hamaan siihen aikaan, jolloin tässä maassa ei ollut valkoisia miehiä eikä intiaanejakaan, ja aina hän näki saman Stewart-joen joka talvi jäätyvän ja joka kevät murtavan jääkahleensa ja virtaavan vapaana. Ja samoin näki hän kaukaiseen tulevaisuuteen, kun viimeinen ihmissukupolvi oli hävinnyt Alaskasta, niinkuin hänkin häviäisi, ja hän näki yhä saman virran, joka jäätyi ja rikkoi jääpeitteensä ja virtasi yhä uomaansa.
Elämä oli valehtelija ja petturi. Se piti pilkkanaan kaikkia olentoparkoja. Se oli pitänyt pilkkanaan häntä, Päivänpaistetta, joka oli ollut sen parhaimpia ja iloisimpia luomia. Hän ei ollutkaan mitään vain läjä lihaa ja hermoja ja aistimia, joka ryömi mudassa kultaa etsiessään, uneksi, toivoi ja pelasi uhkapeliä, oli kerran, eikä sitten enää ollutkaan. Vain elottomat kappaleet pysyivät muuttumattomina, kappaleet, joissa ei ollut lihaa eikä hermoja eikä aistimia, sellaiset kuin hiekka ja muta ja sora, tasangot, vuoret, itse virta, joka vuosi vuodelta jäätyi ja mursi jääkahleensa. Loppujen lopuksi se oli mitätöntä peliä. Arpa oli heitetty. Ne, jotka kuolivat, hävisivät pelin, ja kaikkihan kuolivat. Ken sitten voitti? Ei elämäkään, tuo syötti, tuo pääpetkuttaja elämä, tuo aina kukoistava hautausmaa, tuo loppumaton hautaussaatto. Silmänräpäykseksi hän palasi nykyhetkeen ja pani merkille, että virta vielä aaltoili vapaana ja että pikkulintu oli istahtanut veneen laidalle ja katseli häntä ujostelematta. Sitten hän vaipui taas unelmiinsa ja mietteisiinsä.
Ei kenkään voinut välttää leikin loppumista. Hän oli varmasti tuomittu jäämään kaikesta siitä osattomaksi. Ja entä sitten? Hän pohti tätä kysymystä yhä uudelleen ja uudelleen.
Sovinnainen uskonto ei ollut vaikuttanut Päivänpaisteeseen. Hänelle oli ollut jonkinlaista hartauden harjoittamista, kun hän toimi rehellisesti eikä tehnyt muille vääryyttä, eivätkä häntä olleet huolettaneet turhat mietteet tulevasta elämästä. Kuolema oli kaiken loppu. Hän oli aina myöntänyt sen, eikä se ollut häntä peloittanut. Ja tällä hetkellä, veneen ollessa viisitoista jalkaa vedenpinnan yläpuolella, viruessaan puolipyörryksissä väsymyksestä, tuntematta voimanrahtuakaan lihaksissaan, hän myönsi yhä vielä, että kuolema on kaiken loppu, eikä se vielä nytkään häntä peloittanut. Hänen mielipiteensä olivat liian selvät ja vakavat, jotta ensimmäinen myrsky tai sammuvan elämän kuolemankauhu olisi niitä järkyttänyt.