Madame rupesi taaskin neuvomaan häntä, mutta hän pudisti nauraen päätään, nousi ja toivotti hänelle hyvää vointia kohteliaasti mutta kuitenkin huolimattomasti, kuin ihminen jota pyytämättä tyrkytetty huolenpito tympäisee.
Hänen mentyään madame vajosi nojatuoliin josta hän oli juuri noussut, ja nojasi leukansa käden varaan. Kaikki eloisa ja sydämellinen hävisi hänen kasvoiltaan, hän näytti ankaralta ja tunteettomalta, miltei loukkautuneelta ja äreältä. Hän huokasi kerran vain, mutta syvään. Koulun kello soitti äänekkäästi koulutunneille. Hän nousi, ja kulkiessaan pukeutumispöydän ohi, jonka yläpuolella riippui peili, hän katsoi kuvaansa siitä. Yksi ainoa valkoinen hapsi pisti esiin hänen pähkinänruskeista palmikoistaan. Hän nykäisi sen irti vavahtaen. Kesäpäivän täydessä valossa saattoi selvästi nähdä että hänen kasvonsa, niin värikkäät kuin ne vielä olivatkin, olivat menettäneet nuoruuden kirkkauden, ja missä sitten olivat nuorekkaat vartalonviivat? Ah, madame, niin viisas kuin olitkin, oli sinullakin heikkoutesi. En koskaan ennen ollut säälinyt madamea, mutta sydämeni pehmeni häntä kohtaan kun hän synkännäköisenä kääntyi pois peilistä. Häntä oli kohdannut onnettomuus. Ilkeä noita Pettymys huusi hänelle pahansuovan tervehdyshuutonsa, ja hänen sielunsa vieroi sen läheisyyttä.
Mutta Rosine! Hämmästykseni oli kaiken kuvailun yläpuolella. Viisi kertaa sinä päivänä käytin hyväkseni tilaisuutta kulkea hänen huoneensa ohi ja tarkastella hänen sulojaan saadakseni selville niiden viehätysvoiman salaisuuden. Hän oli kaunis, nuori ja hyvin pukeutunut. Kaikki erittäin hyviä seikkoja ja luullakseni täysin riittävät selittämään kaiken tuskan ja mielenkuohun tohtori Johnin kaltaisessa nuoressa miehessä. En kuitenkaan voinut olla puolittain toivomatta että mainittu tohtori olisi veljeni tai että hänellä ainakin olisi sisar tai äiti, joka voisi häntä ystävällisesti läksyttää. Sanon toivoneeni puolittain, sillä särjin toiveeni ja viskasin sen pois ennen kuin siitä tuli kokonainen, huomattuani ajoissa sen ylenpalttisen hulluuden. "Yhtä hyvin", ajattelin, "voisi joku läksyttää madamea hänen suhteestaan nuoreen tohtoriinsa, ja mitä hyötyä siitä olisi?"
Uskon että madame läksytti itse itseään. Hän ei käyttäytynyt heikon tavoin eikä missään suhteessa tehnyt itseään naurunalaiseksi. Totta on että hänellä ei ollut voimakkaita tunteita voitettavinaan, eikä helliä tunteita, jotka olisivat aiheuttaneet vihlovaa kipua. Olihan hänellä myös tärkeä toimi, asiallinen työ, joka täytti hänen aikansa, suuntasi hänen ajatuksensa toisaalle ja jakoi hänen mielenkiintonsa. Ja ennen kaikkea hänellä oli synnynnäinen terve järki, jota ei ole annettu kaikille naisille eikä kaikille miehille, ja kaikkien näiden etujen avulla hän käyttäytyi viisaasti käyttäytyi hyvin. Hyvä, madame Beck, vieläkin kerran! Näin sinun taistelevan erityisen mieltymyksen Apollyonia vastaan, sinä kilvoittelit hyvän kilvoituksen, ja sinä pääsit voitolle!
XII
LIPAS
Rue Fossetten talon takana oli puutarha suuri puutarha siihen nähden, että se sijaitsi kaupungin sydämessä, ja muistissani se tuntuu mieluisalta vielä tänä päivänä. Mutta aika, kuten etäisyyskin, vaikuttaa muutamiin seikkoihin niin pehmentävästi, ja kuinka kallisarvoiselta tuntuukaan yksi ainoa pensas siinä, missä joka taholla on vain kiveä, kiviseiniä ja kuumia katuja, ja kuinka suloiselta tuntuu siinä aidattu kappale viljeltyä maata.
Muuan perimätieto kertoi että madame Beckin talo oli ennen vanhaan ollut luostari ja että menneinä vuosina kuinka kauan sitten, en osaa sanoa, mutta luullakseni siitä oli jo vuosisatoja ennen kuin kaupunki ulottui tälle tienoolle ja kun paikka vielä oli viljeltyä maata ja puistoa, syvää lehtevää siimestä, joka saattoi sulkea sisäänsä luostarin oli tällä paikalla tapahtunut jotakin joka aikoinaan oli herättänyt pelkoa ja kauhua ja jättänyt talolle perinnöksi kummitusjutun. Epämääräinen tarina tiesi musta- ja valkopukuisesta nunnasta, joka väliin, muutamina öinä vuodessa, nähtiin jossakin tällä tienoolla. Kummitus oli varmaan muurattu kiinni jokin aika sitten, sillä nyt oli taloja kaikkialla, mutta muutamat luostariajan jätteet, ikivanhat jättiläiskokoiset hedelmäpuut pyhittivät paikkaa vielä, ja erään juurella se oli oikea Metusalemin päärynäpuu, kuollut muuten, lukuunottamatta paria oksaa, jotka uskollisesti joka kevät peittyivät tuoksuviin lumikukkiinsa jos sen paljaiden juurten välistä raapi sammalta pois, pilkotti sieltä metalli, sileä, kova ja musta. Epävarma taru, johon kukaan oikeastaan ei uskonut mutta joka kuitenkin oli levinnyt aika laajalle, kertoi että siinä oli oviaukko holviin, joka syvällä ruohoja ja kukkia kasvavan maan alapuolella kätki sisäänsä nuoren tytön ruumiin, tytön jonka luostarioikeus oli keskiajan hirmupäivinä haudannut elävältä jonkin rikoksen tähden, jonka hän oli tehnyt vastoin nunnanlupaustansa. Hänen haamunsa se oli saanut pelokkaat vapisemaan monta sukupolvea sen jälkeen kun hänen poloinen ruumiinsa jo oli tomuna. Hänen mustan pukunsa ja valkoisen huntunsa ovat kuutamo ja varjot loihtineet arkojen silmien eteen hänen kisaillessaan yötuulen kera puutarhan tiheikössä.
Romanttisista jutuista huolimatta oli vanhalla puutarhalla oma viehätyksensä. Kesäaamuina tavallisesti nousin aikaisin saadakseni nauttia siitä yksin, kesäiltoina viivyttelin siellä yksinäni kohdatakseni nousevan kuun, saadakseni suudelman iltatuulelta ja tunteakseni tai ehkä pikemmin kuvitellakseni maahan laskeutuvan kasteen raikkautta. Ruoho oli vihantaa, hiekkaiset käytävät valkoisia, helakat nenätit loistivat kauniina ryhminä hedelmätarhan jättiläisten juurella, joiden rungoilla köynnöskasvit kiemurtelivat. Siellä oli suuri lehtimaja, jonka yli levisi akaasiapuun varjo, siellä oli toinen pienempi, yksinäisempi, viiniköynnösten kätkössä. Köynnökset peittivät kokonaan korkean harmaan muurin, yhdistivät lonkeronsa viehättäviksi sykermiksi ja ripustivat rypäleensä runsaina ja auliina tuolle luonnon suosimalle paikalle, missä jasmiini ja muratti yhtyivät niihin.
Epäilemättä keskipäivällä, keskellä leveätä arkea, kun madame Beckin suuri koulu oli väliajalla ja ulko- ja sisäoppilaat kilvan läheisen poikakoulun vesojen kanssa täyttivät maan ja vimmatusti harjoittivat keuhkojaan ja jäseniään epäilemättä puutarha oli silloin sangen jokapäiväinen ja tallattu paikka. Mutta auringon laskiessa tai iltasoiton jälkeen, kun ulko-oppilaat olivat menneet kotiin ja sisäoppilaat istuivat hiljaa läksyjensä ääressä, silloin oli mieluisaa samoilla pitkin rauhallisia käytäviä ja kuunnella St. Jean Baptisten kellojen kaikuvan vienoa, pehmeätä, harrasta soittoaan.
Eräänä iltana olin tällaisella kävelyllä, ja minut oli pidättänyt tavallista kauemmin hämyssä yhä syvenevä rauha, suloinen viileys, hyväntuoksuinen hengitys jolla kukkaset, joita mikään päivänpaiste ei voittanut, nyt vastasivat iltakasteen suostutteluihin. Näin valoa rukoussalin ikkunassa ja arvasin katolisen huonekunnan kokoontuneen iltarukoukseen toimitus josta protestanttina silloin tällöin jäin pois.
"Hetkiseksi vielä", kuiskasivat yksinäisyys ja kesäinen kuu, "jää luoksemme! Kaikki on todella rauhallista nyt, sinua ei kaivata vielä neljännestuntiin, päivän helle ja hälinä on väsyttänyt sinua, nauti näistä kallisarvoisista hetkistä."
Puutarhaa ympäröi ryhmä ikkunattomia talon takaseiniä, ja koko toista puolta reunusti pitkä rivi seiniä läheisen poikakoulun rakennukset. Tämä seinärivi oli pelkkää kiveä, lukuunottamatta pieniä ullakkoikkunoita, jotka kuuluivat palvelijatarten makuuhuoneisiin, samoin kuin erästä alemman kerroksen avattavaa ikkunaa, jonka sanottiin vievän erään opettajan työhuoneeseen. Mutta niin turvallinen kuin paikka olikin, oli oppilaita kielletty kävelemästä tuossa osassa puutarhaa olevalla käytävällä, joka kulki yhdensuuntaisesti mainitun korkean seinän kanssa. Sitä nimitettiin "kielletyksi käytäväksi", ja se tyttö, joka jalallaan astui sinne, sai kärsiä niin ankaran rangaistuksen kuin madame Beckin koulun lempeät säännöt vain myönsivät. Opettajat tietysti saivat kävellä siellä vapaasti, mutta koska käytävä oli ahdas ja hoitamattomat pensaat molemmin puolin olivat kasvaneet hyvin taajoiksi ja liki toisiaan, muodostaen sen yläpuolelle lehtikaton, jonka läpi auringonsäteet vain harvoin pääsivät pilkistämään, ei tähän käytävään usein tultu edes päivälläkään, ja pimeän tullen sitä vältettiin huolellisesti.
"Hetkiseksi vielä", kuiskasivat yksinäisyys ja kesäinen kuu, "jää luoksemme! Kaikki on todella rauhallista nyt, sinua ei kaivata vielä neljännestuntiin, päivän helle ja hälinä on väsyttänyt sinua, nauti näistä kallisarvoisista hetkistä."
Puutarhaa ympäröi ryhmä ikkunattomia talon takaseiniä, ja koko toista puolta reunusti pitkä rivi seiniä läheisen poikakoulun rakennukset. Tämä seinärivi oli pelkkää kiveä, lukuunottamatta pieniä ullakkoikkunoita, jotka kuuluivat palvelijatarten makuuhuoneisiin, samoin kuin erästä alemman kerroksen avattavaa ikkunaa, jonka sanottiin vievän erään opettajan työhuoneeseen. Mutta niin turvallinen kuin paikka olikin, oli oppilaita kielletty kävelemästä tuossa osassa puutarhaa olevalla käytävällä, joka kulki yhdensuuntaisesti mainitun korkean seinän kanssa. Sitä nimitettiin "kielletyksi käytäväksi", ja se tyttö, joka jalallaan astui sinne, sai kärsiä niin ankaran rangaistuksen kuin madame Beckin koulun lempeät säännöt vain myönsivät. Opettajat tietysti saivat kävellä siellä vapaasti, mutta koska käytävä oli ahdas ja hoitamattomat pensaat molemmin puolin olivat kasvaneet hyvin taajoiksi ja liki toisiaan, muodostaen sen yläpuolelle lehtikaton, jonka läpi auringonsäteet vain harvoin pääsivät pilkistämään, ei tähän käytävään usein tultu edes päivälläkään, ja pimeän tullen sitä vältettiin huolellisesti.
Jo alusta saakka minulla oli ollut kiusaus poiketa tästä tavasta, sillä käytävän eristetty asema, vieläpä synkkyys houkuttelivat minua. Omituiselta näyttämisen pelko pidätti minua kauan, mutta vähitellen, sitä mukaa kuin ihmiset tottuivat minuun ja tapoihini ja luonteeni erikoisuuksiin ne olivat vain erikoisuuksien varjoja, jotka eivät varmaankaan olleet kyllin merkillisiä herättääkseen mielenkiintoa eikä kyllin huomattavia loukatakseen ketään, mutta ne olivat minulle synnynnäisiä ja yhtä lähtemättömiä kuin oma minuuteni tuli minusta vähitellen vakituinen kävelijä tuolla kapealla ja ahtaalla polulla. Rupesin hoitamaan muutamia värittömiä kukkia, joita kasvoi sen tiheiden pensasrivien välissä, puhdistin pois menneiden syksyjen jätteet ja panin kuntoon kaukana toisessa päässä olleen puutarhapenkin. Lainasin Gotonilta, keittäjättäreltä, vesisoikon ja pesuharjan, ja hankasin penkin puhtaaksi. Madame näki minut puuhassani ja hymyili hyväksyvästi oliko se vilpitöntä vai ei, sitä en tiedä, mutta hän näytti vilpittömältä.
"Katsokaahan", hän huudahti, "kuinka tuo demoiselle Lucie on siisti?
Pidättekö siis tästä käytävästä, Meess?"
"Pidän", vastasin, "se on hiljainen ja varjoisa."
"Se on oikein", sanoi hän suopean näköisenä ja kehoitti ystävällisesti minua harrastamaan sitä niin paljon kuin halutti, lisäten että koska valvonta ei kuulunut velvollisuuksiini, ei minun tarvinnut vaivautua kävelemään oppilaiden kanssa, mutta sallisin kai hänen lastensa tulla sinne puhelemaan englantia kanssani.
Puheena olevana iltana istuin piilopenkilläni, jonka olin vallannut homeelta ja sammalelta, ja kuuntelin kaupungin huminaa, joka tuntui niin etäiseltä. Etäistä se itse asiassa ei ollut; koulu sijaitsi kaupungin keskuksessa, siitä oli vain viiden minuutin kävely puistoon ja tuskin kymmenen minuutin kävely loistavien palatsirakennusten luo. Aivan lähellä oli kirkkaasti valaistuja valtakatuja, jotka tällä hetkellä vilisivät elämää ja joita pitkin ajopelit vierivät tanssiaisiin ja oopperaan. Sama hetki, jolloin meidän luostarissamme kaikui iltasoitto, jolloin kaikki lamput sammutettiin ja verhot laskettiin joka vuoteen eteen, sama hetki kutsui iloisen kaupungin ympärillämme juhliin ja huvituksiin. Tätä vastakohtaa en kuitenkaan ajatellut, sillä iloisia vaistoja oli luonteessani vain vähän. Tanssiaisissa ja oopperassa en ollut koskaan käynyt, ja vaikka usein olin kuullut niitä kuvailtavan, vieläpä toivonut itse pääseväni näkemään, ei toiveeni kuitenkaan ollut ihmisen joka tahtoisi saada osansa nautinnosta, jos vain saisi joka tuntisi kykenevänsä loistamaan etäisessä välkkyvässä ilmakehässä, jos siihen vain pääsisi; se ei ollut saavuttamisen ikävöintiä eikä maistamisen nälkää, se oli vain tyyntä halua nähdä jotakin uutta.
Taivaalla oli kuu, ei täysikuu, vaan kapea kasvava sirppi. Lehtien raosta näin sen. Kuu ja tähdet, jotka myös saatoin nähdä, eivät olleet muukalaisia täällä, missä kaikki muu oli vierasta. Ne olivat lapsuuteni tuttuja. Himmeä kehä sylissään olin nähnyt tuon kultaisen käyrän selällään illan sinessä, sen vaeltaessa vanhan orapihlajan latvoilla, vanhan viljapellon töyräällä vanhassa Englannissa, monta monta aikaa sitten aivan samanlaisena kuin se nyt virui selällään upean torninhuipun vierellä tässä keskieurooppalaisessa kaupungissa.
Oi lapsuuttani! Minulla oli tunteita: niin syrjässä kuin elinkin, niin vähän kuin puhuin, niin kylmältä kuin näytin kun ajattelin menneitä päiviä, osasin tuntea. Nykyhetken suhteen oli paras olla stoalainen, tulevaisuuden suhteen sellaisen tulevaisuuden kuin minulla oli paras olla kuin kuollut. Ja tietoisesti minä pidin luonteeni vilkkaan puolen lamassa ja kuolemanhorroksessa.
Muistan hyvin, mitkä seikat tuohon aikaan saivat minut kiihdyksiin muutamia säitä esimerkiksi suorastaan pelkäsin, koska ne herättivät minussa eloon tuon puolen, jota aina koetin tuudittaa uneen, ja yllyttivät sen itkuun ja ikävöintiin, jota en voinut tyydyttää. Eräänä iltana puhkesi ukkosilma; oli kuin tuulispää olisi lennättänyt meidät vuoteistamme. Katolilaiset joutuivat pakokauhun valtaan ja rukoilivat pyhimyksiään. Mitä minuun tulee, otti rajuilma minut valtaansa tyrannin tavoin, tempasi minut väkivaltaisesti pystyyn ja pakotti elämään. Minä nousin ja pukeuduin, hiivin ulos ikkunasta, joka oli vuoteeni vieressä, ja istahdin ikkunalaudalle laskien jalkani matalamman rakennuksen katolle, joka oli sen alapuolella. Satoi virtanaan, myrsky raivosi, oli pilkkosen pimeä. Sisällä makuuhuoneessa toiset kokoontuivat kauhuissaan yölampun ympärille ääneen rukoillen. Minä en voinut mennä sisään, oli liian vastustamattoman ihanaa olla ulkona keskellä mustaa myrskyistä yötä, ukkosen jylistessä sellaista oodia, jota ihmiskieli ei koskaan pysty lausumaan liian pelottavan hurmaavaa katsella pilviä joita häikäisevät salamat lävistivät ja pirstoivat.
Minä kaipasin kipeästi silloin ja seuraavan kahdenkymmenenneljän tunnin aikana jotakin, joka tempaisi minut nykyisestä olotilastani ja veisi minut ylöspäin ja eteenpäin. Sellainen kaipuu ja kaikki samantapainen oli välttämättä lannistettava, ja minä lannistinkin ne kuten Jael surmasi Siseran lyömällä kuvaannollisesti naulan sen ohimojen läpi. Päinvastoin kuin Sisera ne eivät kuolleet, ne vain hetkellisesti huumautuivat ja vähin kapinallisesti nykivät ja tempoivat naulaa, ja silloin ohimot vuotivat verta ja aivot värisivät tuskasta sisimpäänsä saakka.
Tänä iltana en ollut niin kapinallinen enkä niin onneton. Sisera uinui rauhallisena teltassaan, ja joskin kipu tuntui unessakin, oli lähellä enkelintapainen olento ihanne joka polvistui nukkujan viereen, vuodatti palsamia tyyntyneisiin ohimoihin, piti ummistettujen silmien edessä taikakuvastinta, jonka vienot juhlalliset näyt toistuivat hänen unissaan, ja valoi kuutamoisista siivistään ja puvustaan hohteen yli haavoitetun nukkujan, teltan kynnyksen ja ympäröivän maiseman. Jael, ankara nainen, istui syrjässä, hieman leppyneenä vankiaan kohtaan ja alttiimpana vain uskollisesti odottamaan Heberin kotiintuloa. Näillä sanoilla tarkoitan, että illan viileä rauha ja kasteinen lempeys tekivät mieleni toiveikkaaksi. En toivonut mitään erityistä, mutta mielessäni koin yleistä rohkaistumista ja hyvänolon tunnetta.