"Iltaluku" tapahtui aina ruokasalissa, joka oli paljon pienempi kuin kaikki kolme luokkahuonetta. Sinne ei koskaan laskettu muita kuin sisäoppilaat, ja näitä oli vain parikymmentä. Kaksi lamppua riippui katosta kahden pöydän yllä, ne sytytettiin hämärän tultua ja olivat merkkinä siitä, että koulukirjat oli pantava syrjään, kasvoille oli otettava juhlallinen ilme, yleinen hiljaisuus saatava aikaan ja "la lecture pieuse" aloitettava. Tämä niin sanottu "hurskas lukeminen" oli etupäässä tarkoitettu, kuten pian huomasin, terveelliseksi kuoletukseksi älylle, hyödylliseksi nöyryytykseksi järjelle ja sellaiseksi lääkeannokseksi terveelle ymmärrykselle, kuin se jouten ollessaan saattoi sulattaa ja käyttää hyväkseen parhaansa mukaan.
Kirja, joka kannettiin esiin (se ei koskaan vaihtunut, vaan kun päästiin loppuun, alettiin taas alusta), oli kunnioitettava nidos, vanha kuin vuoret, harmaa kuin kaupungintalo.
Olisin antanut kaksi frangia, jos kerran olisin saanut tuon kirjan käsiini, saanut käännellä sen pyhiä keltaisia lehtiä, päässyt selville nimestä ja tutkinut omin silmin noita suunnattomia valhejuttuja, joita minun arvottomana kerettiläisenä oli lupa ammentaa vain ällistyneillä korvillani. Tämä kirja sisälsi pyhimyslegendoja. Hyvä Jumala (minä sanon kunnioittaen nämä sanat), mitä taruja ne olivatkaan! Mitä kerskailevia veijareita olivatkaan nuo pyhimykset, jos he ensimmäisinä olivat ylpeilleet noista tekosista tai keksineet nuo ihmeet! Nämä tarut eivät kuitenkaan olleet muuta kuin munkkien mielikuvitusta, joita sai itsekseen nauraa, mutta sitä paitsi oli siinä papillisia aineksia, ja kirjan pappisvoima oli paljon vaarallisempi kuin munkkien höpsötys. Korvat kuumottivat molemmin puolin päätäni, kun pakosta kuulin kertomuksia siitä henkisestä marttyyriudesta, johon Rooma alistaa ihmiset, pöyhkeilevistä rippi-isistä, jotka olivat ilkeästi käyttäneet väärin valtaansa, saattaneet syvään alennustilaan ylhäissäätyisiä naisia ja tehneet kreivittäristä ja prinsessoista viheliäisimpiä orjia auringon alla. Tarinat sellaiset kuin Konradin ja Unkarin Elisabetin toistuivat yhä uudelleen koko pelottavassa rikollisuudessaan, inhottavassa tyranniudessaan ja mustassa jumalattomuudessaan, tarinat jotka olivat kuin painajaisunia, täynnä ahdistusta, hätää ja tuskaa.
Istuin muutamina iltoina kuuntelemassa tätä "hurskasta lukua" niin hyvin ja levollisena kuin taisin. Vain kerran katkaisin saksieni kärjet työntäessäni ne vaistomaisesti aika syvälle edessäni olevaan madonsyömään pöytään. Mutta vihdoin se sai minut niin polttavan kuumaksi, ohimoni, sydämeni ja ranteeni tykyttivät niin nopeasti, ja uneni jäljestäpäin oli niin katkonaista ja levotonta, etten voinut enää jäädä paikalleni. Näin varovaisimmaksi nopeasti hävitä niin pian kuin tuo ilkeä vanha kirja kannettiin esiin. Mause Headrigg ei koskaan voinut tuntea voimakkaampaa kutsumusta nousta todistamaan kersantti Bothwellia vastaan kuin minä lausumaan mielipiteeni tuosta paavilaisesta "hurskaasta lukemisesta". Onnistuin kuitenkin hillitsemään ja hallitsemaan haluni, ja vaikka aina livistin niin pian kuin Rosine tuli sytyttämään lampun, tein sen kuitenkin aivan hiljaa, käyttäen hyväkseni edullista pientä hälinänhetkeä ennen kuolemanhiljaisuutta, ja kadoten silloin kun oppilaat panivat kirjansa pois.
Kun katosin, katosin pimeyteen, kynttilöitä ei ollut lupa kantaa, ja opettajalla joka poistui ruokailuhuoneesta, oli pakopaikkanaan vain pimeä eteinen, luokkahuone tai makuuhuone. Talvella pakenin pitkiin luokkahuoneisiin ja astelin niissä edestakaisin pysyäkseni lämpimänä. Olin onnellinen jos kuu paistoi, ja jos vain tähdet tuikkivat, totuin pian niiden himmeään loisteeseen, vieläpä täydelliseen pimeyteenkin. Kesällä ei koskaan ollut aivan pimeä, ja silloin menin yläkertaan, omaan osastooni pitkään makuuhuoneeseen, avasin oman ikkunani (huonetta valaisi viisi suuren oven kokoista ikkunaa), nojauduin ulos ja katselin puutarhan takana leviävää kaupunkia, kuuntelin orkesterin soittoa puistosta tai palatsipuistikosta, ajattelin väliin omia ajatuksiani, elin omaa elämääni omassa hiljaisessa varjomaailmassani.
Sinä iltana, tapani mukaan paeten paavia ja hänen teoksiaan, nousin yläkertaan, lähenin makuuhuonetta ja avasin hiljaa oven, jota pidettiin aina huolellisesti suljettuna ja joka, kuten kaikki muutkin tämän talon ovet, avautui äänettömästi voidelluilla saranoillaan. Ennen kuin näin, tunsin että suuressa, tavallisesti tyhjässä huoneessa oli elämää eipä silti että olisi kuulunut hiiskausta tai henkäystä tai pientäkään rasahdusta, mutta tyhjyys puuttui. Yksinäisyys ei ollut kotona. Kaikki valkoiset vuoteet "enkelinvuoteet", kuten niitä runollisesti nimitettiin olivat näkyvissäni ensi silmäyksellä: kukaan ei nukkunut niissä. Korviini sattui varovasti avatun lipastonlaatikon ääni, ja kun astuin vähän syrjemmälle, aukesi eteeni vapaa näköala, jota laskeutuvat verhot eivät häirinneet. Saatoin nyt nähdä oman laatikkoni ja oman lipastoni, jonka päällä oli lukittu ompelulipas ja jonka laatikot olivat lukossa.
Erinomaista! Tanakka äidillinen pikku olento, säädyllinen huivi hartioilla ja päässä yömyssyistä puhtain, seisoi piirongin edessä kovasti puuhaten ja nähtävästi teki minulle sen palveluksen, että "järjesti laatikkoni". Ompelulippaan kansi oli auki, ylin laatikko auki, ja muut laatikot avattiin vuorollaan puolueettomasti ja kaikella kunnialla: kaikki esineet nostettiin esiin niiden sisästä ja käärittiin auki, kaikki paperit tarkastettiin, kaikki pienet lippaat avattiin, ja ihailtava oli taitavuus, mallikelpoinen huolellisuus, jolla etsintä suoritettiin. Madame teki työtänsä kuin todellinen tähti, kiirehtimättä, lepäämättä. Myönnän katselleeni häntä salaisella ilolla. Jos olisin ollut mies, luulen että madame olisi löytänyt armon silmissäni, hän oli niin kätevä, niin siisti kaikessa mitä teki. Muutamien ihmisten liikkeet ärsyttävät sielua huolimattomalla kömpelyydellään, hänen taas tyydyttivät huolekkaalla kiinteydellään. Lyhyesti sanoen seisoin kuin lumottuna, mutta oli välttämätöntä pyrkiä rikkomaan lumous, täytyi peräytyä. Etsijä olisi voinut kääntyä ja huomata minut, edessä olisi välttämättä ollut kohtaus, hän ja minä olisimme äkkinäisessä romahduksessa heti paikalla oppineet tuntemaan toisemme perin pohjin: tipotiessään olisi ollut kaikki sovinnaisuus, pois puhallettu kaikki teeskentely. Minä olisin katsonut hänen silmiinsä, ja hän minun olisimme tunteneet ettemme enää voisi työskennellä yhdessä, ja eronneet ainiaksi.
Mitä hyödytti koetella sellaista ratkaisua? Minä en ollut vihoissani enkä suinkaan halunnut jättää häntä. Olisin tuskin mistään voinut saada työnantajaa jonka ies olisi ollut niin helppo ja kevyt kantaa, ja minä todellakin pidin madamesta hänen verrattoman järkensä tähden, ajattelinpa sitten mitä hyvänsä hänen periaatteistaan. Hänen järjestelmänsä ei minua vahingoittanut, hän sai kernaasti soveltaa sitä minuun mielin määrin: toimenpiteistä ei kuitenkaan ollut mitään tulosta. Minä, jolla ei ollut mitään rakastajaa ja joka en odottanut rakkautta, olin sydämeni köyhyydessä yhtä turvassa vakoojilta kuin kerjäläinen varkailta. Niinpä käännyin takaisin ja pakenin, laskeutuen portaita yhtä nopeasti ja äänettömästi kuin hämähäkki joka samalla liukui kaidepuuta alas.
Kuinka nauroinkaan päästyäni kouluhuoneeseen! Minä tiesin nyt, että hän oli nähnyt tohtori Johnin puutarhassa, ja minä tiesin mitä hän ajatteli. Tuon epäluuloisen luonteen näkeminen, joka omissa kuvitelmissaan oli joutunut niin kauaksi harhaan, kutkutti mieltäni suuresti. Mutta kun nauru kuoli, iski mieleeni eräänlainen viha, ja sitten seurasi katkeruus; kallioon oli lyöty, ja Meribahin vedet syöksyivät valloilleen. En koskaan ollut tuntenut niin outoa ja ristiriitaista sisäistä temmellystä kuin sinä iltana tunsin yhden tunnin ajan: kipeys ja nauru, polttava tuli ja haikea mielipaha riitelivät sydämestäni. Itkin kuumia kyyneleitä: en siksi että madame ei luottanut minuun minä viisi hänen epäluuloistaan vaan toisista syistä. Monimutkaiset ja hämmennyttävät ajatukset mullistivat olemukseni koko rauhan. Melske asettui kuitenkin, ja seuraavana päivänä olin jälleen Lucy Snowe.
Kuinka nauroinkaan päästyäni kouluhuoneeseen! Minä tiesin nyt, että hän oli nähnyt tohtori Johnin puutarhassa, ja minä tiesin mitä hän ajatteli. Tuon epäluuloisen luonteen näkeminen, joka omissa kuvitelmissaan oli joutunut niin kauaksi harhaan, kutkutti mieltäni suuresti. Mutta kun nauru kuoli, iski mieleeni eräänlainen viha, ja sitten seurasi katkeruus; kallioon oli lyöty, ja Meribahin vedet syöksyivät valloilleen. En koskaan ollut tuntenut niin outoa ja ristiriitaista sisäistä temmellystä kuin sinä iltana tunsin yhden tunnin ajan: kipeys ja nauru, polttava tuli ja haikea mielipaha riitelivät sydämestäni. Itkin kuumia kyyneleitä: en siksi että madame ei luottanut minuun minä viisi hänen epäluuloistaan vaan toisista syistä. Monimutkaiset ja hämmennyttävät ajatukset mullistivat olemukseni koko rauhan. Melske asettui kuitenkin, ja seuraavana päivänä olin jälleen Lucy Snowe.
Tutkiessani laatikoitani huomasin ne kaikki hyvin lukituiksi, eikä paraskaan tarkastelu olisi löytänyt muutosta tai näennäistä häiriötä ainoankaan esineen asemassa. Harvat pukuni olivat käärössä niinkuin olin ne jättänyt, pieni kimppu valkoisia orvokkeja, jotka muuan vieras (vieras minulle, sillä emme olleet koskaan vaihtaneet sanaakaan) oli kerran vaieten ojentanut minulle ja jonka olin kuivannut ja sen suloisen tuoksun tähden kätkenyt parhaan pukuni laskoksiin, oli paikallaan, musta silkkivyö, pitsiröyhelö ja kaulukset olivat ennallaan. Jos hän olisi rypistänyt ainoatakaan esinettä, myönnän että minun olisi ollut paljon vaikeampi antaa hänelle anteeksi, mutta huomatessani kaiken olevan kunnossa ja paikallaan, sanoin: "Jääkööt sikseen menneet asiat. Minä olen vahingoittumaton, miksi kantaisin kaunaa?"
Eräs asia minua kummastutti, ja aivoissani etsin avainta siihen arvoitukseen melkein yhtä uupumatta kuin madame oli etsinyt johtolankaa lipastonlaatikkojeni hyödylliseen tuntemiseen. Kuinka oli mahdollista että tohtori John, jollei hän kerran ollut osallisena lippaan heittämiseen puutarhaamme, tiesi että se oli heitetty ja niin nopeasti ilmaantui paikalle etsimään sitä? Niin voimakas oli haluni päästä selville tästä asiasta, että aloin hautoa uskaliasta ajatusta:
"Miksi en voisi, jos joskus saan tilaisuuden, pyytää tohtori Johnia itseään selvittämään tätä sattumaa?"
Ja niin kauan kuin tohtori John pysyi poissa, uskoin todellakin rohkenevani koetella häntä tuollaisella kysymyksellä.
Pikku Georgette oli nyt toipumassa taudistaan, ja niin ollen hänen lääkärinsä teki käyntejään hyvin harvoin, olisipa lopettanut ne kokonaan, mutta madame tahtoi hänen silloin tällöin pistäytyvän talossa, kunnes lapsi tulisi kokonaan terveeksi.
Hän tuli lastenkamariin eräänä iltana juuri kun minä olin kuunnellut Georgetten murteellista iltarukousta ja pannut hänet vuoteeseen.
Tarttuen pienokaisen käteen hän sanoi:
"Cette enfant a toujours un peu de fièvre."42 Ja vilkaisten minuun nopeammin kuin oli tavallista hänen tyvenille silmilleen hän lisäsi heti: "Le Docteur John l'a-t-il vue dernièrement? Non, n'est-ce pas?"43
Sen asian hän tietenkin tunsi paremmin kuin kukaan koko talossa. "Hyvä", hän jatkoi, "minä olen lähdössä ulos ajelemaan. Minä pistäydyn tohtori Johnin luona ja lähetän hänet lapsen luo. Tahdon että tohtori näkee hänet tänä iltana hänen poskensa hehkuvat, valtimo on nopea: te saatte ottaa tohtorin vastaan minun puolestani, minä en ole kotona."
Nyt oli niin, että lapsi voi aika hyvin, oli vain kuumissaan heinäkuun helteessä, ja oli tuskin vähemmän tarpeellista noutaa pappia antamaan viimeistä voitelua, kuin tohtoria kirjoittamaan lääkemääräystä. Niin ikään kävi madame harvoin "ajelulla", kuten hän tänä iltana sanoi, ja lisäksi tämä oli ensimmäinen kerta kun hän näki hyväksi olla poissa tohtori Johnin käynnin aikana. Koko järjestely viittasi johonkin suunnitelmaan näin sen selvästi mutta ilman vähintäkään levottomuutta. "Ha haa, madame", nauroi Kerjäläinen Kevytsydän, "sinun oveluutesi iskee harhaan."
Hän lähti hyvin hienosti pukeutuneena, hartioilla kallisarvoinen huivi, päässä muuan chapeau vert tendre,44 jonka väri olisi ollut hyvin uskallettu vähemmän raikkaalle hipiälle kuin hänen, mutta hänelle se ei sopinut huonosti. Olisin tahtonut tietää mitä hänellä oli mielessä, aikoiko hän todellakin lähettää tohtori Johnin vai eikö, ja tulisiko tämä hänhän saattoi olla muualla.
Madame oli antanut tehtäväkseni pitää Georgettea valveilla tohtorin tuloon asti, ja siksi minulla oli täysi työ kertoa hänelle lastenkamari-satuja ja laverrella hänen ilokseen. Olin kiintynyt Georgetteen, hän oli tunteellinen ja helläsydäminen lapsi, ja minulle oli oikea nautinto pitää häntä polvellani tai kantaa käsivarsillani. Tänä iltana hän tahtoi minua laskemaan pääni hänen pienen vuoteensa pielukselle, panipa vielä pienet käsivartensa kaulaani. Hänen puserruksensa ja luottava tapansa painaa poskensa poskeeni sai minut melkein itkemään kipeästä hellyydestä. Tässä talossa ei minkäänlaisilla tunteilla ollut sijaa, ja siksi tämä puhdas pikku pisara puhtaasta pikku lähteestä oli liian suloinen, se tunkeutui syvälle, hellytti sydämen ja nostatti kyynelet silmiin.
Puolen tuntia tai tunti kului, Georgette kuiskasi pehmeällä leperryksellään, että hänen alkoi olla uni. "Ja sinä olet nukkuva", ajattelin minä, "äidin ja lääkärinkin uhalla, jolleivät he ole täällä kymmenen minuutin kuluessa."
Kuule! Ovikello soi, sitten kuului askelia jotka hämmästyttivät nopealla etenemisellään. Rosine saattoi sisään tohtori Johnin, ja tuolla vapaalla käytöksellä, joka ei ollut erikoisen luonteenomaista vain hänelle, vaan Villetten palvelustytöille yleensä, jäi kuulemaan mitä tohtorilla oli sanottavana. Madamen läsnäolo olisi karkottanut hänet takaisin omaan valtakuntaansa eteiseen minun tai jonkun muun opettajan tai oppilaan läsnäolosta hän välitti viisi. Siinä hän seisoi somana, siistinä ja kielevänä, molemmat kädet korean esiliinansa taskuissa, ja katseli tohtori Johnia yhtä rohkeasti ja ujostelematta kuin olisi tämä ollut kuvapatsas eikä elävä herrasmies.
"Le marmot n'a rien, n'est-ce pas?"45 sanoi hän viitaten Georgetteen leuan nykäisyllä.
"Pas beaucoup",46 kuului vastaus, tohtorin kiireesti kyhätessä paperille vaaratonta lääkemääräystä.
"No niin", jatkoi Rosine ja tuli aivan lähelle häntä hänen pannessaan pois kynänsä. "Entä lipas saitteko sen? Monsieur lähti pois kuin tuulispää toissa iltana, enkä ehtinyt kysyä."
"Minä löysin sen."
"Ja kuka sitten oli sen viskannut?" jatkoi Rosine lausuen aivan vapaasti nuo samat sanat, jotka minä niin kovin kernaasti olisin sanonut, jos vain olisin ollut kyllin taitava ja rohkea. Kuinka lyhyt muutamille ihmisille onkaan tie paikkaan joka toisista tuntuu saavuttamattomalta!
"Se jääköön minun salaisuudekseni", sanoi tohtori John lyhyesti mutta ilman minkäänlaista ylpeyttä.
Hän näytti täydellisesti ymmärtävän Rosinen kaltaisen tytönheilakan luonnetta.
"Mutta", jatkoi tämä vähääkään nolostumatta, "monsieur tiesi että se oli heitetty, koska kerran tuli hakemaan sitä kuinka monsieur tiesi?"
"Olin katsomassa pientä potilasta viereisessä koulussa", hän sanoi, "ja näin kun lipas pudotettiin hänen kamarinsa ikkunasta. Sitten tulin hakemaan sitä."
Kuinka yksinkertainen olikaan koko selitys! Kirjeessähän oli viitattu tohtoriin, joka oli katsomassa "Gustavea".