Hänen huulensa värisivät. Kiiruhdin kertomaan vastasaapuneesta kirjeestä ja ilmoittamaan määräyksen, jonka mukaan Harrietin ja hänen oli viipymättä matkustettava hänen rakkaan isänsä luo. "No, Polly, etkö ole iloinen?" lisäsin.
Hän ei vastannut. Hän pudotti kirjansa ja lakkasi tuudittamasta nukkeaan, sitten hän tuijotti minuun vakavana ja juhlallisena.
"Eikö sinusta ole hauskaa mennä isäsi luo?"
"Tietysti", hän sanoi vihdoin tuolla terävällä tavalla, jota hän yleensä käytti puhuessaan minulle ja joka oli aivan toisenlainen kuin hänen tapansa puhua rouva Brettonille, ja toisenlainen myös kuin hänen Grahamin seurassa käyttämänsä puhetapa. Olisin tahtonut saada enemmän selvyyttä hänen ajatuksistaan, mutta ei, hän ei tahtonut keskustella enempää. Hän riensi rouva Brettonin luo, kysyi häneltä ja sai vahvistuksen uutiseeni. Näiden sanomain painavuus ja tärkeys piti hänet täysin vakavana kaiken päivää. Illalla, samana hetkenä jolloin Grahamin askelet kuuluivat alhaalta, huomasin hänet vierelläni. Hän alkoi hypistellä niskassani olevaa medaljonkinauhaa, otti kamman hiuksistani ja pani sen takaisin, ja hänen puuhatessaan tuli Graham sisään.
"Kertokaa hänelle vähitellen", hän kuiskasi, "kertokaa että minä lähden pois."
Teenjuonnin aikana tein sitten ilmoituksen. Grahamin ajatukset sattuivat juuri silloin olemaan eräässä koulupalkinnossa, josta hän kilpaili. Uutinen oli kerrottava kahdesti ennen kuin se kunnollisesti kiinnitti hänen huomiotaan, ja sittenkin hän viivähti siinä vain hetkisen.
"Lähteekö Polly? Kuinka ikävää! Pikku hiiri kulta, minä tulen kaipaamaan häntä. Hänen pitää tulla takaisin meille, äiti."
Ja nielaistuaan teensä nopeasti hän otti kynttilän, valtasi pienen pöydän itselleen ja kirjoilleen ja oli pian syventynyt lukuihinsa.
"Pikku hiiri" hiipi hänen viereensä ja laskeutui matolle hänen jalkainsa juureen, kasvot vasten lattiaa. Siinä asennossa hän pysyi mykkänä ja liikkumattomana nukkumaanmenoon asti. Kerran näin Grahamin sysäävän häntä levottomalla jalallaan, vähääkään aavistamatta hänen läheisyyttään. Hän vetäytyi tuuman tai pari etäämmälle. Minuuttia myöhemmin hiipi pieni käsi kasvoista, joita vasten se oli ollut painettuna, ja hyväili hellästi tuota varomatonta jalkaa. Kun hoitajatar tuli hakemaan, nousi hän ja lähti hyvin tottelevaisena, sanottuaan meille kaikille nöyrästi hyvää yötä.
En tahdo sanoa että tuntia myöhemmin pelkäsin mennä levolle; kuitenkin oli mielessäni levoton tietoisuus siitä etten tapaisi lasta levollisessa unessa. Ennakkovaistoni piti paikkansa, sillä näin hänen valkoisen linnun tavoin kyyröttävän sängynlaidalla, kylmissään ja täysin valveilla. Tuskin tiesin miten minun oli lähestyttävä häntä, sillä häntä ei voinut kohdella kuin muita lapsia. Mutta hän tekikin aloitteen. Kun olin sulkenut oven ja laskenut kynttilän yöpöydälle, hän kääntyi minuun ja sanoi: "Minä en voi en voi nukkua, ja tällä tavoin en voi en voi elää."
Kysyin mikä häntä vaivasi.
"Kauhea sur-ke-us!" hän sopersi valittavasti.
"Kutsunko rouva Brettonin?"
"Se olisi vallan hullua", kuului hänen kärsimätön vastauksensa, ja itse asiassa tiesinkin hyvin, että jos hän olisi kuullut rouva Brettonin askelten lähestyvän, hän olisi painunut hiljaisena kuin hiiri peitteen alle. Niin silmittömästi kuin hän tuhlasikin oikkujaan minuun, jota kohtaan hän tunsi tuskin kiintymyksen varjoakaan, ei hän koskaan näyttänyt kummitädilleni pilkahdustakaan sisimmästään; hänen aikanaan Polly oli vain kiltti, jonkin verran sievistelevä pieni tyttö. Tarkastelin häntä; hänen poskensa olivat purppuranpunaiset, suuriksi levinneet silmät olivat sekä hehkuvat että himmeät ja tuskallisen levottomat. Oli ilmeistä että hän ei saanut jäädä tuohon tilaan huomiseen asti. Arvasin asian laidan.
"Tahtoisitko sanoa Grahamille uudelleen hyvää yötä?" kysyin. "Hän ei ole vielä mennyt huoneeseensa."
Hän kurkotti heti pieniä käsivarsiaan, jotta nostaisin hänet. Kiedoin huivin hänen ympärilleen ja kannoin hänet takaisin salonkiin. Graham oli juuri lähdössä.
"Hän ei voi nukkua näkemättä teitä ja puhumatta teille vielä kerran", sanoin. "Hänestä ei ole mieluisaa jättää teitä."
"Minä olen pilannut hänet", sanoi Graham ottaen Pollyn minulta hyväntuulisesti ja suudellen hänen pieniä kuumia kasvojaan ja polttavia huuliaan. "Polly, nyt sinä välität minusta enemmän kuin isästäsi "
"Minä välitän sinusta, mutta sinä et välitä minusta hiukkaakaan", kuiskasi lapsi.
Hänelle vakuutettiin päinvastaista, häntä suudeltiin taas, hänet annettiin takaisin minulle ja minä kannoin hänet pois, mutta voi! hän ei ollut rauhoittunut.
Kun arvelin että hän saattoi kuunnella minun sanojani, virkoin: "Pauliina, ei sinun pitäisi olla pahoillasi siitä, että Graham ei välitä sinusta yhtä paljon kuin sinä hänestä. Sen täytyy olla niin."
Hänen kohotetut ja kysyvät silmänsä tahtoivat tietää minkä tähden.
"Siksi että hän on poika ja sinä olet tyttö, hän on kuusitoistavuotias ja sinä vain kuusivuotias, hänen luonteensa on voimakas ja iloinen ja sinun on toisenlainen."
"Mutta minä rakastan häntä niin paljon; hänen pitäisi rakastaa minua hiukan."
"Niin hän tekeekin. Hän pitää sinusta. Sinä olet hänen suosikkinsa."
"Olenko minä Grahamin suosikki?"
"Olet, enemmän kuin kukaan pieni lapsi minkä tunnen."
Tämä vakuutus rauhoitti häntä ja hän hymyili kesken tuskaansa.
"Mutta", jatkoin, "älä huoli murjottaa äläkä odota häneltä liikoja, muuten hän tuntee sinun olevan vaivaksi, ja sitten on kaikki hukassa."
"Kaikki hukassa", hän säesti vienosti. "Minä tahdon olla hyvä. Minä koetan olla hyvä, Lucy Snowe."
Panin hänet vuoteeseen.
"Antaako hän minulle anteeksi tämän yhden kerran?" hän kysyi, kun minä riisuuduin. Minä vakuutin että hän kyllä antaa, ettei hän vielä ollut millään tavoin nurjamielinen, että Pollyn vain piti varoa tulevaisuudessa.
"Ei ole tulevaisuutta", hän sanoi. "Minä lähden pois. Enkö koskaan koskaan saa nähdä häntä, kun olen poissa Englannista?"
Annoin rohkaisevan vastauksen. Kynttilä sammutettiin ja kului hiljainen puolituntinen. Minä luulin hänen nukkuvan, kun pieni valkoinen haamu vielä kerran nousi istumaan vuoteelleen ja hento ääni kysyi: "Pidättekö Grahamista, neiti Snowe?"
"Pidänkö hänestä? Pidän, hiukan."
"Hiukan vain! Pidättekö hänestä niinkuin minä?"
"Sitä en luule. Ei, en niinkuin sinä."
"Pidättekö hänestä paljon?"
"Sanoinhan että pidän hänestä hiukan. Mitä hyödyttää välittää hänestä niin hirveän paljon, hän on täynnä virheitä."
"Onko hän?"
"Kaikki pojat ovat."
"Enemmänkö kuin tytöt?"
"Hyvin luultavaa. Viisaat ihmiset sanovat, että on hullutusta pitää ketään täydellisenä, ja mitä tulee pitämiseen ja ei-pitämiseen, tulisi meidän olla ystävällisiä kaikille eikä jumaloida ketään."
"Oletteko te viisas ihminen?"
"Aion koettaa olla. Mene nukkumaan nyt."
"En voi mennä nukkumaan. Eikö teillä ole kipua juuri täällä" (hän pani keijukaiskätensä keijukaisrintaan), "kun ajattelette että teidän pitää jättää Graham, sillä eihän teidän kotinne ole täällä?"
"Tosiaankaan, Polly", sanoin, "sinun ei pitäisi tuntea niin suurta tuskaa, kun hyvin pian lähdet isäsi luo. Oletko unohtanut hänet? Etkö enää tahdo olla hänen pieni toverinsa?"
"Tosiaankaan, Polly", sanoin, "sinun ei pitäisi tuntea niin suurta tuskaa, kun hyvin pian lähdet isäsi luo. Oletko unohtanut hänet? Etkö enää tahdo olla hänen pieni toverinsa?"
Kuoleman hiljaisuus seurasi tätä kysymystä.
"Lapsi, pane levolle ja nuku", käskin.
"Vuoteeni on kylmä", hän sanoi. "En voi lämmittää sitä."
Näin tuon pikku otuksen värisevän. "Tule minun luokseni", sanoin, ja minä toivoin, joskaan en juuri uskonut, hänen noudattavan pyyntöäni, sillä hän oli mitä kummallisin ja oikukkain pikku olento ja erityisen juonikas minun seurassani. Hän tuli kuitenkin heti, liukuen pienen aaveen tavoin poikki maton. Otin hänet vuoteeseeni. Hän oli viluinen: lämmitin häntä sylissäni. Hän värisi hermostuneesti: minä tyynnytin häntä. Näin rauhoitettuna ja hoivattuna hän vihdoin nukkui.
"Hyvin omituinen lapsi", ajattelin, kun katselin hänen nukkuvia kasvojaan epätasaisessa kuunvalossa ja varovasti ja hiljaa kuivasin hänen kimmeltäviä silmäluomiaan ja märkiä poskiaan nenäliinaani. "Kuinka hän on pääsevä maailman läpi ja taisteleva tämän elämän vaikeuksia vastaan? Kuinka hän on kestävä ne iskut ja vastukset, nöyryytykset ja tuskat, joita kirjat ja oma järkeni sanovat valmistetun kaikkea lihaa varten?"
Hänen lähtönsä tapahtui seuraavana päivänä, ja jäähyväisten hetkenä hän värisi kuin lehti, mutta hillitsi itsensä.
IV
NEITI MARCHMONT
Lähdin Brettonista muutamia viikkoja Pauliinan lähdön jälkeen aavistamatta etten enää koskaan tulisi käymään siellä, en koskaan astelemaan sen rauhallisia vanhoja katuja kotiin, josta olin ollut poissa kuusi kuukautta. Arvellaan kaiketi, että tietenkin olin iloinen palatessani omaisteni helmaan. No niin, tuo ystävällinen arvelu ei vahingoita ketään, ja jääköön siis rauhassa vaille vastustusta. Pois se että vastaisin kieltävästi, päinvastoin sallin lukijan kuvitella minun seuraavan kahdeksan vuoden aikana olevan kuin tyvenellä säällä pursi, joka uinailee peilikirkkaassa satamassa perämiehen loikoillessa pienellä kannella, kasvot taivasta kohden ja silmät ummessa, vaipuneena, jos niin haluat, pitkään rukoukseen. Hyvin monen naisen ja tytön otaksutaan viettävän elämänsä jotenkin siihen suuntaan; miksi en siis minäkin muiden mukana?
Kuvittele minua siis joutilaana, lekottelevana, lihavana ja onnellisena loikoilemassa patjain verhoamalla kannella, alituisen päivänpaisteen lämmössä ja pehmeän uneliaan tuulenhengen keinuttamana. Ei kuitenkaan voi salata, että siinä tapauksessa minun syystä tai toisesta täytyi pudota yli laidan, tai että lopulta täytyi sattua haaksirikko. Minä muistan liiankin hyvin ajan pitkän ajan täynnä vilua, vaaraa ja ponnistuksia. Tähän hetkeen asti olen painajaisöinä tuntenut tuon ajan vihaisten aaltojen suolaisen kirpeyden kaulassani ja jäisen puristuksen keuhkoissani. Tiedän myös että tuona aikana raivosi myrsky, ja sitä ei kestänytkään vain yhden tunnin tai yhden päivän. Moneen päivään ja yöhön ei näkynyt aurinkoa eikä tähteä, omin käsin heitimme kaluston mereen, säälimätön myrsky vainosi meitä ja kaikki pelastumisen toivo otettiin meiltä. Vihdoin laiva hajosi ja miehistö oli hukassa.
Niin pitkälle kuin muistan, en valittanut kenellekään näistä vaivoista. Itse asiassa, kenelle olisin voinut valittaa? Rouva Brettonin olin jo kauan sitten kadottanut näkyvistäni. Esteet, toisten nostamat, olivat vuosia sitten tulleet seurustelumme tielle ja katkaisseet sen. Sitä paitsi oli aika tuonut hänenkin elämäänsä muutoksia: se sievoinen omaisuus, joka hänen oli talletettava poikaansa varten ja joka suurimmaksi osaksi oli sijoitettu johonkin osakepankkiyritykseen, oli sulanut, niin kerrottiin, alkuperäisen määränsä murto-osaksi. Satunnaisten huhujen kautta sain tietää, että Graham oli ryhtynyt ammattiopintoihin; sekä hän että hänen äitinsä olivat lähteneet Brettonista ja asuivat kuuleman mukaan nyt Lontoossa. Näin ollen ei jäänyt mitään mahdollisuutta riippuvaisuuteen toisista; vain itseeni voin turvautua. En tiedä olinko erikoisen itsenäinen tai toimelias luonne, mutta olosuhteet tyrkyttivät minulle itsenäisyyttä ja työintoa, niinkuin tuhansille muille, ja kun neiti Marchmont, lähistöllä asuva naimaton nainen, lähetti hakemaan minua, tottelin hänen pyyntöään toivoen että hän osaisi neuvoa minulle tehtävän johon voisin ryhtyä.
Neiti Marchmont oli varakas nainen ja asui kauniissa talossa, mutta luuvalo oli tehnyt hänet rammaksi, kykenemättömäksi käyttämään käsiään ja jalkojaan, ja sellainen hän oli ollut jo kaksikymmentä vuotta. Hän istui aina yläkerrassa, missä salonki oli makuuhuoneen vieressä. Olin usein kuullut puhuttavan neiti Marchmontista ja hänen erikoisuuksistaan (hänellä oli hyvin omituisen ihmisen maine), mutta tähän saakka en ollut koskaan nähnyt häntä. Tapasin uurteisen ja harmaatukkaisen naisen, jonka yksinäisyys oli tehnyt vakavaksi, pitkä suru ankaraksi, ja joka myös oli ärtyisä ja kenties vaatelias. Kävi selville että palvelustyttö tai pikemminkin seuranainen, joka muutamia vuosia oli ollut hänen apulaisenaan, oli naimisiin menossa, ja kuultuaan turvattomasta asemastani neiti Marchmont oli lähettänyt sanan minulle, ajatellen että voisin täyttää tuon henkilön paikan. Hän teki tämän ehdotuksen teenjuonnin jälkeen, kun istuimme kahden hänen takkansa ääressä.
"Se ei tule olemaan helppoa elämää", hän sanoi suoraan, "sillä minä vaadin aika paljon huomaavaisuutta ja te tulette saamaan hyvin vähän vapautta, mutta ehkä se sentään tulee tuntumaan siedettävältä verrattuna viimeaikaisiin oloihinne."
Minä mietin. Tietysti sen olisi pitänyt tuntua siedettävältä, myönsin itsekseni, mutta jonkin omituisen kohtalon oikun vuoksi se ei kuitenkaan tuntunut siltä. Elää täällä, tässä umpinaisessa huoneessa, kärsimyksen todistajana, kenties joskus kiukun kohteena koko edessä olevan nuoruuteni ajan, kun kaikki se mikä oli takana, oli kulunut lievimmin sanoen ei-onnellisesti! Mieleni lannistui hetkeksi, sitten se elpyi taas, sillä vaikka pakotinkin itseni toteamaan vastukset, olin luullakseni liian proosallinen ihannoimaan, niinpä myös liioittelemaan niitä.
"Epäilen vain, tokko minulla on voimia tähän toimeen", huomautin.
"Sitäpä minäkin pelkään", hän sanoi, "sillä te näytätte lopen rasittuneelta."
Niin näytinkin. Näin peilistä itseni surupukuisen, kuihtuneen, onttosilmäisen olennon. En kuitenkaan paljoa välittänyt tuosta synkästä näystä. Uskoin että ruoste oli pääasiassa ulkopuolista: tunsin vielä imeväni voimaa elämän lähteistä.
"Mitä muuta teillä on toivossa onko mitään?"
"Ei mitään varmaa vielä, mutta voinhan saada jotakin."
"Niin te kuvittelette ja ehkä olette oikeassa. Koettakaa sitten omia keinojanne, ja jos ne eivät tepsi, koetelkaa minun keinoani. Tekemäni tarjous on jäävä avoimeksi teitä varten kolmeksi kuukaudeksi."
Se oli ystävällistä. Sanoin hänelle sen, ja ilmaisin kiitollisuuteni. Puhuessamme hän sai kipukohtauksen. Minä autoin häntä, toimitin välttämättömät palvelukset hänen määräystensä mukaan, ja kun kohtaus helpotti, oli välillemme jo muodostunut jonkinlainen tuttavuus. Minä puolestani olin hänen tavastaan kestää tämän kohtauksen nähnyt, että hän oli luja ja kärsivällinen nainen (kärsivällinen ruumiillisessa tuskassa, vaikka kenties joskus ärtyisä kalvavan henkisen kivun aikana), ja hän taas oli siitä auliudesta, millä olin auttanut häntä, huomannut että hän voi saavuttaa myötätuntoni (sellaisen kuin se oli). Hän lähetti hakemaan minua seuraavanakin päivänä; viitenä kuutena päivänä peräkkäin hän halusi seuraani. Läheisempi tuttavuus, joka kyllä paljasti vikoja ja oikkuja, avasi minulle samalla näköalan luonteeseen jota voin kunnioittaa. Niin tyly ja äreä kuin hän joskus olikin, saatoin palvella häntä ja istua hänen vieressään, mielessäni se tyyneys, joka aina on ilonamme tuntiessamme, että käytöksemme, läheisyytemme, kosketuksemme miellyttää ja tyynnyttää henkilöä jota palvelemme. Silloinkin kun hän torui minua ja sitä hän tuon tuostakin teki, ja aika happamesti sittenkin tapahtui se kuitenkin tavalla joka ei nöyryyttänyt eikä jättänyt mitään pistosta mieleeni; hän oli pikemminkin kuin tuittupäinen äiti, joka läksyttää tytärtään, kuin tyly emäntä, joka nuhtelee riippuvaisessa asemassa olevaa palvelijaansa. Nuhdella hän itse asiassa ei osannutkaan, vaikka hän saattoikin tilapäisesti raivota. Lisäksi oli kaikessa hänen intohimossaan aina pisara järkeä: hän oli johdonmukainen suuttumuksessaankin. Ennen pitkää alkoi kasvava kiintymyksen tunne näyttää tilanteen aivan uudessa valossa, ja toisella viikolla olin suostunut jäämään hänen seuralaisekseen.