Kapteenin tytär - Пушкин Александр Сергеевич 3 стр.

Minä en ruvennut väittelemään Saveljitshin kanssa. Itsehän olin luvannut, että hän olisi täysi herra rahoille. Harmitti minua kumminkin, etten saattanut osoittaa kiitollisuuttani miehelle, joka oli auttanut minut, josko ei juuri hädästä, niin ainakin hyvin tukalasta tilasta.

 "Hyvä", virkoin kylmäkiskoisesti, "kun et tahdo antaa rahaa, niin annapas hänelle joku päällysvaate matkalaukustasi: hän on liian ohuessa puvussa. Anna hänelle jäniksen-nahkainen turkki".

 "No mutta hyvä Pietari Andreitsh!" vastasi Saveljitsh. "Mitäs hän sinun turkillasi tekee? kapakkaan tuo koira sen vie, ensimmäiseen kapakkaan".

 "Älä sinä, äijä parka, siitä huoli", virkkoi kuljeksija; "ei se ole sinun asiasi, kapakkaanko sen vien vai olen viemättä. Herra suvaitsee suoda minulle turkkinsa omilta hartioiltaan; semmoinen näetkös on Herran tahto; mutta sinä kun kerran olet lakeija, niin ole lakeijana vaiti ja tottele koreasti".

 "Ethän sinä Jumalatakaan pelkää, sen rosvo", tiuskasi hänelle Saveljitsh äkäisesti. "Näet, ettei lapsi vielä oikein ymmärrä, ja olet paikalla valmis kettämään häneltä vaikka kaikki. Mitä sinä teet herran turkilla? Eihän se mahdukaan tuommoisille hiton hartioille".

 "Älä nyt viisastele", sanoin minä ukolle; "tuo vaan turkki tänne pian!"

 "Laupias Herra!" huokasi Saveljitsh. "Jäniksen-nahkainen, melkein uuden uutukainen! Ja kelle sitte? Juoppo-ratille, juoppo-lallille!"

Turkki tuli kumminkin. Opas heti rupesi sitä päälleen koettamaan. Tuo turkki oli tosiaankin hänelle ahdas. Ponnisteltuaan ja pinnisteltyään ja ratkottuaan muutamia saumoja hän kumminkin sai sen yllensä. Saveljitsh oli vähällä itkeä, kuultuaan rihmain riksahtelevan. Kuljeksija oli erittäin mielissään lahjastani. Hän saattoi minua rekeen asti ja sanoi, syvään kumartaen: "Kiitoksia, hyvä herra! Palkitkoon Jumala teille hyvän työnne! En milloinkaan unohda hyväntahtoisuuttanne". Hän meni yhtäänne, minä läksin toisaanne, ja pian olin unohtanut eilispäivän pyryt ja oppaat ja jäniksen-nahkaiset turkit.

Tultuani Orenburgiin, menin suoraan kenraalin luokse. Hän oli iso mies, vähän jo vanhuudesta kyyristynyt. Pitkät hiuksensa olivat aivan valkoiset. Vanha, väristänsä luopunut virkapuku muistutti Anna keisarinnan aikuista sotilasta; puhuessaan mursi hän saksaan. Minä annoin hänelle isäni kirjeen. Kuultuaan isäni nimen, hän katsahti minuun.

 "Voi sentään", sanoi hän. "Kuinka suur aika on, kun Andrei Petrovitsh oli niin vanha kuin sie, ja nyt sie olet hänen poika! Ah, se aika, se aika!" Hän avasi kirjeen ja rupesi lukemaan puoli-ääneen, tehden muistutuksiansa:

 "Hyvä herra Ivan Karlovitsh, toivoakseni teidän ylhäisyytenne". Mitä tseremonioita! Fi! kuin ei hän häpeä! Se on tietty, distsiplin on ensimmäinen asia, mutta niin ei passaa kirjoittaa vanhal kameraadil 'teidän ylhäisyytenne ei unohda' hm "ja koska sotamarskin Minnichin ja myös Karolina 'Aha, Bruder! Muistaa vielä vanhat koirankurit! Nyt asiaan 'Lähetän luoksenne minun hulivilini' .. hm 'Pitäkää häntä pih pihdissä' Mitä se on? Mahtaa olla semmoinen sananpars. Pitää pihdissä, mitä se on?" kysyi hän, kääntyen minuun.

 "Se on", vastasin minä, ottaen päälleni kaikista viattomimman muodon. "Se on, olla lempeä, ei pitää varsin lujalla, antaa noin enemmän vapautta".

 "So-o, so-o, ymmärrän pitäkää poikaa lujana ai, mutta pitää pihdis on siis jotain muuta 'Tämän mukaan hänen passinsa' Missä on passi? Aha 'Lähettää ilmoitus Semenovskin rykmenttiin' Hyvä, hyvä, tehdään kaikki 'Salli vihdoin ilman muita metkuja sulkea sinut syliini, vanhana toverina ja ystävänä' No viimeinkin suoraa puhetta No niin, hyvä ystävä", sanoi hän, luettuaan kirjeen loppuun, "kaikki teemme: sinä muutetaan kuin upseeri rykmenttiin ja, ettei aika turhaan juokse pois, saat jo huomenna reisata Belogorin linnaan, jossa on päällikkönä kapteeni Mironov, hyvä mies, kunnon mies. Siellä sinä opit oikeaa palvelusta ja distsiplin. Orenburgis ei mitään tehdä; nuori mies ilman työtä, ei ole hyvä. Mutta tänään pyydän päivälliselle minun luo".

Tämäpä nyt pulma taas! arvelin itsekseni; mitä siitä nyt oli hyötyä, että jo melkein äidin kohdusta saakka olin kaartin kersantti! Entäs nyt minne poikaa sysättin? rykmenttiin, yksinäiseen linnaan Kirgisien aromaiden rajalle! Päivällisellä olin Andrei Karlovitshin luona; kolmantena vieraana oli vanha adjutantti. Pöydässä vallitsi saksalainen tarkkuus, ja luulenpa kuin luulenkin, että pelko liian vieraan näkemisestä tässä yksinkertaisessa pöydässä oli syynä minun pikaiseen lähtööni linnaan. Seuraavana päivänä sanoin jäähyväiset kenraalille ja läksin määräpaikkaani.

KOLMAS LUKU.

Linna

Belogorin linna on neljänkymmenen virstan päässä Orenburgista. Tie sinne kulkee Jaik-virran jyrkkää äyrästä myöten. Virta ei ollut vielä jäässä: sen lyijyiset aallot vyöryilivät raskaasti yksitoikkoisten lumisten rantainsa välitse. Niiden takana kirgisiläiset aromaat. Minä vaivuin ajatuksiin, suurimmaksi osaksi surullisiin. Linna-elämä ei ennustanut minulle mitään hauskuutta. Minä koettelin kuvailla mieleeni kapteeni Mironovia, tulevaa päällikköäni, ja ajattelin hänen olevan ankaran, äkäisen ukon, joka ei tiedä muusta kuin virasta ja virkatoimista ja joka pienimmästäkin syystä on valmis panemaan minut arestiin vedelle ja leivälle. Ilta rupesi hämärtämään. Me ajoimme jotenkin kiireesti.

 "Vieläkö on pitkältä linnaan?" kysyin kyytimieheltä:

 "Ei ole kuin vähän matkaa", vastasi hän; "tuolta se jo näkyykin".

Minä katselin joka haaralle, luullen saavani nähdä mahtavat muurit, tornit ja vallit, mutt'en nähnyt muuta kuin vähäisen kylän, joka oli ympäröity hirsilaipiolla. Toisella puolen oli muutamia heinäpieleksiä, puoleksi lumessa; toisella vanhuuttansa vääristynyt mylly, jonka siivet roikkuivat velttoina alas.

 "Missäs se linna on?" kysyin ihmetellen.

 "Tässä se on", vastasi kyytimies, osoittaen kylää, johon samassa juuri ajoimme. Portilla näin vanhan malmisen tykin; kadut olivat ahtaita ja vääriä; tuvat matalia ja enimmästä päästä olkikattoisia. Minä käskin ajaa linnanpäällikön taloon, ja pian pysähdyimme puisen talon edustalle, joka oli rakennettu lähelle kirkkoa, korkealle paikalle. Pihalla en nähnyt ketään. Menin porstuaan ja avasin oven eteiseen. Muuan sotavanhus istui pöydällä ja paikkaili sinisellä tilkulla viheriän univormun kyynäspäätä. Minä käskin hänen ilmoittaa minut. "Astu sisään hyvä herra", vastasi hän; "kyllä meillä ollaan kotona". Minä astuin siistiin, vanhan-aikuisesti sisustettuun huoneesen. Nurkassa seisoi astia-kaappi; seinällä riippui lasiraamissa upseerin valtuuskirja; sen molemmilla puolin oli kuvia Kistrinan ja Otshakovin valloituksesta, morsiamen valitsemisesta, kissan hautaamisesta y.m. Akkunan luona istui vanha vaimo-ihminen, röijy päällä ja huivi päässä. Hän keri rihmaa vyyhdistä, jota piteli toissilmäinen ukko upseerin univormussa.

 "Mitä suvaitsette, hyvä herra?" kysäsi vaimo-ihminen, jatkaen työtään.

Minä vastasin aikovani palvelukseen ja tulleeni ilmoittaumaan herra kapteenille, ja aioin juuri viimeisillä sanoilla kääntyä kierosilmäisen ukon puoleen, mutta emäntä keskeytti ulkoa-oppimani puheen.

 "Mitä suvaitsette, hyvä herra?" kysäsi vaimo-ihminen, jatkaen työtään.

Minä vastasin aikovani palvelukseen ja tulleeni ilmoittaumaan herra kapteenille, ja aioin juuri viimeisillä sanoilla kääntyä kierosilmäisen ukon puoleen, mutta emäntä keskeytti ulkoa-oppimani puheen.

 "Ivan Kusmitsh'iä ei ole nyt kotona", sanoi hän, "hän meni kylään, isä Gerasim'in luokse; mutta sama se, nuori herra, minä olen hänen emäntänsä. Tervetultua! Istukaa, olkaa hyvä".

Hän kutsui palvelustytön ja lähetti hänet hakemaan alaupseeria.

Ukko upseerin puvussa katseli minua uteliaasti ainoalla silmällään.

 "Uskallan kysyä", sanoi hän, "missä rykmentissä olette palvelleet?"

Minä tyydytin hänen uteliaisuutensa.

 "Uskallan kysyä", jatkoi hän, "miksi olette kaartista siirtyneet linnueesen?"

Minä vastasin sen tapahtuneen päällystön tahdosta, "Niin, niin", jatkoi väsymätön kyselijä, "kai jonkinlaisista tepposista, jotka eivät sovi kaartin upseerille, vai kuinka?"

 "Mitä sinä nyt joutavia haastelet?" sanoi hänelle kapteenin rouva, "näethän, että nuori mies on matkasta väsynyt; vähät hän sinun kysymyksistäsi pidäpäs käsiäsi vähän leveemmällä Niin, hyvä herra", jatkoi hän, kääntyen minuun, "älä sinä sure, jos lähettivätkin sinut tänne korpeen. Et ole sinä ensimmäinen, et viimeinenkään, jolle tuommoista on tapahtunut. Aika kaikki parantaa. Meillä on täällä Aleksei Ivanovitsh Shvabrin ollut jo viidettä vuotta: miesmurhasta sysättiin hän tänne. Jumala ties, miten tuo lie käynyt, hän näetkös läksi kaupungin ulkopuolelle erään vänrikin kanssa: miekat otettiin mukaan, ja niilläkös he nyt toisiansa pistelemään, kunnes Aleksei Ivanovitsh pistikin vänrikin kuolijaksi ja vielä kahden vieraan-miehen nähden. Mitäs tehdä? Vahinko ei tule kello kaulassa".

Samassa tuli sisään alaupseeri, nuori ja pulska kasakka.

 "Maksimitsh!" sanoi hänelle kapteenin rouva. "Toimitapas herra upseerille kortteeri, mutta toimita sievä ja hyvä".

"Kyllä, Vasilisa Jegorovna", vastasi alaupseeri. "Paras kai olisi Paleshaevin luokse?"

 "Ei mar", vastasi kapteenin rouva; "Paleshaevilla on muutoinkin ahdasta; hän on sitä paitsi minulle kummi ja muistaa, että me olemme hänen esimiehensä. Toimita vaan herra upseeri mikäs teidän nimenne?"

 "Pietari Andreitsh".

 "Toimita vaan Pietari Andreitsh Simo Kusovin luokse. Hän, sen mokoma, päästi hevosensa minun kaalimaahani. Kuinka on muutoin, Maksimitsh; kaikki hyvin?"

 "Kaikki, Jumalan kiitos, hyvin; se vaan, että kapraali Prohorov tappeli saunassa Ustinja Pegulinan kanssa kiulullisesta kuumaa vettä!"

 "Ivan Ignatjitsh!" sanoi rouva kierosilmäiselle ukolle. "Otapas selvä Prohorovin ja Ustinjan riidasta, kumpi heistä oikeassa, kumpi väärässä, ja rankaise sitten molempia. Mene nyt Jumalan nimeen, Maksimitsh. Pietari Andreitsh, Maksimitsh saattaa teidät kortteeriinne".

Minä läksin. Alaupseeri saattoi minut tupaan, joka oli korkealla virran rannalla, aivan linnan vieressä. Toisessa puolessa tupaa asui Simo Kusov perheen, toinen puoli annettiin minulle. Tämä oli jotenkin siisti kamari, jaettu välilaipiolla kahteen osaan. Saveljitsh rupesi siinä puuhailemaan; minä katsoin ulos akkunasta. Edessäni levittelihe murheellinen aromaa. Sivulla seisoi muutamia tupia; kadulla käveli joitakuita kanoja. Ämmä seisoi kaukalon ääressä kynnyksellä ja huuteli sikoja, jotka vastasivat kutsumukseen ystävällisellä röhkinällä. Ja tännekös minua nyt on sysätty nuoruuteni aikaa viettämään! ajattelin. Minun tuli ikävä; minä läksin pois akkunan luota ja panin maata ilman illallista, huolimatta Saveljitshin kehoituksista, joka huokaili huokailemistaan: "Herra Jumala! Ei maista ei einettäkään! Mitä sanoo nyt meidän rouva, kun lapsi tulee kipeäksi?"

Seuraavana aamuna olin juuri ruvennut pukeumaan, kun ovi aukeni ja huoneesen astui nuori upseeri, ko'oltaan lyhyenläntä; hänen ruskeat kasvonsa eivät olleet kauniit, mutta tavattoman vilkkaat.

 "Suokaa anteeksi", sanoi hän minulle franskan kielellä; "suokaa anteeksi, että näin suoraan tulen tutustumaan kanssanne. Eilen sain kuulla teidän tulostanne; teki niin mieleni jälleen nähdä ihmistä, etten malttanut odottaa. Kyllä te sen ymmärrätte, oltuanne täällä jonkun aikaa".

Minä arvasin hänen olevan upseerin, joka kaksintaistelun tähden oli lähetetty kaartista tänne. Me tutustuimme heti. Shvabrin oli jotenkin älykäs mies. Hänen puheensa oli näppärää ja huvittavaa. Suurella hilpeydellä kuvasi hän minulle kapteenin perheen, hänen seuransa ja koko seudun, minne kohtalo oli minut viskannut. Minä nauroin sydämmeni pohjasta. Vähän ajan perästä tuli sisään sotavanhus, jonka eilen olin tavannut paikkaamasta univormua komendantin eteisessä, ja toi minulle Vasilisa Jegorovnalta kutsumuksen päivällisille. Shvabrin sanoi tulevansa yhdessä minun kanssani.

Lähestyessämme kapteenin asuntoa, näimme pienellä avonaisella paikalla parikymmentä vanhaa sotamiestä, kolmikolkkaiset hatut päässä ja palmikko niskassa. He olivat asetetut riviin. Heidän edessään seisoi kapteeni itse, reipas ukko, patalakki päässä ja kirjava aamunuttu päällä. Nähtyään meidät, tuli hän luoksemme, lausui minulle muutamia ystävällisiä sanoja ja rupesi jälleen komentamaan. Me yritimme pysähtyä katsomaan opetusta, mutta hän pyysi meitä menemään Vasilisa Jegorovnan luokse, luvaten itsekin tulla sinne kohta.

 "Täällä", sanoi hän, "teillä ei ole mitään nähtävää".

Vasilisa Jegorovna otti meidät vastaan teeskentelemättä, sydämmellisesti, ja kohteli minua kuin olisimme aina olleet tuttavia. Sotavanhus ja Palashka kattoivat pöytää.

 "Mitäs se meidän Ivan Kusmitsh tänään niin on innostunut opetukseen!" virkkoi kapteenin rouva. "Palashka! menes kutsumaan herraa ruoalle. Ja missäs Masha2 on?"

Samassa tuli sisään nuori, noin kahdeksantoista vanha tyttö, pullea- ja punaposkinen. Hänen vaaleat hiuksensa olivat sileiksi kammatut korvain taakse, jotka paloivat tulipunaisina. Ensi silmäykseltä hän ei minua lainkaan miellyttänyt. Minä katselin häntä ennakkoluulolla. Shvabrin oli kuvannut minulle Mashan, kapteenin tyttären, typeräksi ja tyhmäksi. Hän istui nurkkaan ja rupesi ompelemaan. Sillä välin tuotiin kaalia pöydälle. Kun ei kapteenia vieläkään näkynyt, lähetti Vasilisa Jegorovna Palashkan uudestaan häntä hakemaan.

 "Sano herralle, että vieraat odottavat ja kaali jäähtyy; eihän se opetus häneltä mihin mene; kyllä vielä ennättää huutaa äänensä sorroksiin".

Pian tuli kapteeni, kierosilmäisen ukon kanssa.

 "No mutta mitäs tämä on, ukko kultaseni?" sanoi hänelle rouva; "ruoka on jo aikaa sitten pöydällä, mutta sinua saa kutsua ja kutsua etkä sittenkään tule".

 "Niin, näetkös, Vasilisa Jegorovna", vastasi Ivan Kusmitsh; "virassanihan olin: sotamiehiäni opetin".

"Ole nyt!" arveli kapteenin rouva. "Kunhan opetat vaan sotamiehiäsi, siinä kaikki: ei heidän palveluksestaan kumminkaan tolkkua lähde; vähät sinäkin siitä hyödyt. Istuisit kotona ja Jumalaa rukoilisit, niin olisi paljoa parempi. Käykää pöytään, hyvät vieraat, olkaa niin hyvät".

Me istuimme pöytään. Vasilisa Jegorovna ei ollut hetkeäkään ääneti; häneltä sateli satelemistaan minulle kysymyksiä: kutka ovat vanhempani, ovatko elossa, missä asuvat ja ovatko varakkaita. Kuultuansa, että isälläni on kolmesataa talonpoikaa, arveli hän:

 "No sanokaas! Onpas näet vaan maailmassa rikkaita ihmisiä! Entä meillä, ukkoseni? Ainoa mikä onkin, on tyttö Palashka: mutta elämmehän, Jumalan kiitos, hiljallemme. Ainoa paha vaan se: Masha on jo naimaiässä, mutta mimmoiset on hänellä myötäjäiset? Tiheä kampa ja pieni vastan paha sekä vaski raha, jolla Jumal' anna syntin' anteeksi! vielä saunassa pääsee käymään.3 Hyvä se, jos sattuu joku hyvä ihminen; muutoin on kyöpeli edessä koreasti".