Mutta hän lensikin sinne yksin, ja Elli jäi kuin siivetön lintu seisomaan verannalle, itkeytyvät kasvot lasia vasten. Kuinka karvas oli nielaista tuo kyynel! Kuinka se aina tätä muistellessa pyrki kohoamaan takaisin! Hän istui rattailleen, ja hevonen kiskaisi juoksuun. Hän kohotti lakkiaan ja katosi maantien pölyyn.
Kuinka hän silloin olisi äärettömästi kaivannut lohduttajaa, jonka rinnalla olisi voinut itkeä surunsa. Mutta sellaista ei hänellä ole koskaan ollut. Metsän puut ja järven rannan loiskivat laineet ne olivat hänen uskottunsa silloin niinkuin nytkin. Ja lehtoon, koivikkolehtoon järven rannalle, jossa pohjatuuli puhalteli, hän silloinkin sijoitti yltäkylläisimmän onnettomuutensa.
Kun hän sieltä palasi, silmänsä kuiviksi itkettyään, alkoi apulaispapin kosinta. Se oli käynyt pian, mutta hän ei vielä tänäkään päivänä voinut käsittää, kuinka se sittenkin oli niin käynyt. Hän muisti vain erään keskustelun, joka hänellä oli ollut äidin kanssa ja jossa tämä luultavasti oli sanonut omankin elämänsä salaisuuden: »Onhan se hyvä ja kunnollinen mies. Jonkun kanssahan sinun täytyy sinunkin kerran mennä naimisiin ja saada turvaa maailmassa.»»Jos menen, niin menen jonkun kanssa, jota oikein rakastan.»»Sinä, tyttö parka, et tiedä, että maailmassa tyttö hyvin harvoin saa sen, jota hän oikein rakastaa. Usein saa hän tyytyä siihen, jota voi sietää.»»Mutta kuinka voi elää naimisissa, jos ei rakasta?»Äiti hymyili surullisesti:»Saa luvan voida ja näkyy sitä voivan.»
Ja näkyyhän sitä voineen.
Ajatellessaan elämäänsä näinä viitenä vuotenavai lieneekö niitä ollut kuusikin, ei niistä tullut niin lukua pidetyksiei hän voinut ymmärtää, kuinka ne olivat kuluneet. Viikot ja kuukaudet olivat menneet melkein mitään jälkeä jättämättä, niinkuin tippuu pisara pisaran perästä tuhuttavana sadepäivänä ja putoaa hiekkaan niin hitaasti ja hermostuttavan yksitoikkoisesti. Hän oli tottumistaan tottunut ja herjennyt jo muutostakin odottamasta.
Siihen se päättyi hänen mietiskelynsä, tähän sisällöttömään nykyisyyteen. Monta kertaa oli hän uudistuksia kuvitellut, mutta ne kuvittelut eivät vielä koskaan olleet toteutuneet. Eikä hän niitä nytkään tahtonut uskoa. Hän oli melkein varma siitä ja tahtoi vakuuttamalla vakuuttaa itselleen, että kaikki jää entiselleen ja että venhe tulee tyhjänä takaisin. Tietysti. Ja parasta kai se olisikin.
* * * * *Hän aikoi nousta. Mutta silloin kahahti ruohikko niin tutusti, ja samassa puhaltautui leveä laine pitkin rantaa ja kostutti kivet lähellä hänen jalkojaan. Laiva oli mennyt ohitse hänen huomaamattaan, sillä päivä paistoi vasten silmiä juuri lahtea pitkin ja esti näkemästä ulapalle.
Hetken kuluttua kuului soutua ja puhetta tuulen päältä. Hän siirtyi vähän ja näki siellä venheen tulemassa. Hänen miehensä istui perässä. Kokassa souti renki. Ja keskellä venhettä oli joku kolmas.
Se on kai mieheni vieras, koetti hän ajatella rauhallisesti ja välinpitämättömästi. Mutta sydän tykytti korvaan kuuluvasti, käsi vapisi hänen huivia sitoessaan, ja poskia poltti. Ja hän kiiruhti edeltäpäin pihaan, ennenkuin ne ennättäisivät rantaan ja huomasivat hänet.
Kun hän sitten vilahdukselta katsahti kamarinsa ikkunasta rantaan , oli venhe juuri laskemassa maihin, ja se, joka oli istunut keskellä venhettä, oli noussut seisomaan.
II
Elli kuuli heidän tulevan puutarhan kautta pihaan, nousevan verannalle ja menevän pastorin huoneeseen. Hän kuuli vieraan käynnin, joka oli tuntuvinaan tutulta. Hän kuuli hänen kauniin, selvän äänensä miehensä hiukan epäsointuisen äänen rinnalla. Itse hän oli mennyt ruokasaliin ja asetteli koneentapaisesti serviettejä lautasten viereen. Salin avonaisten ovien läpi erotti hän joka sanan, samalla kuin palvelijat yhtämittaa kalistelivat keittiössä astioitaan.
No, kas niin, nyt tulta ja tupakkaa päälle! Poltatko sinä piippua vai paperossia?
Kiitoksia, annahan olla minä sytytän mieluummin paperossin.Vai niin, vai tämä se nyt on sinun pappilasi?
Tämähän se on eikös tämä näytä mukavalta paikalta?
Näyttää tämä hyvinkin hauskalta ja rauhalliselta
Tuossa on pirtti ja nuo tuolla vastapäätä ovat talli- ja liiterirakennukset. Siinä on ruoka-aittakin yhdessä jaksossa ja aitan päädyssä on kellari. Se on hyvä kellari, pysyy jäät syksyyn asti. Navetta on tuolla takana, mistä näkyy koivujen yli kaivon vintti. Se on aivan uusi kivinavetta, minun aikanani rakennettu
Jahah, vai sinun aikanasi.
Sai siinä pitäjän kanssa painiskella, ennenkuin rupesivat tekemään, mutta ikuinen kalu siitä sitten tulikin. Tämä pytinki pitäisi saada kanssa uusi, se on vanha ja matalalla kivijalalla, mutta siinähän tuo vielä menee, On minulla sentään tiukka tuuma saada uusi katto, uudet vuorilaudat ja multimukset. Maansa puolesta on tämä paikka tavallisen hyvässä kunnossa
Onko sinulla suurikin maanviljelys?
Ei ole suuren suuri, tavallisen pienen puustellin viljelykset saattaa tässä hyvinä heinävuosina elättää kaksi hevosta ja toistakymmentä lehmää myön minä voita
Ja sinä olet kovasti innostunut maanviljelykseen?
Itse minä olen aina mukana kun vain virkatoimiltani joudan. Ne ovat paljonlaiset, kun ei ole kuin kaksi pappia näin suuressa seurakunnassa
No, mutta perheesi? Onko se suurikin?
Ei meitä ole talonväkeä kuin kaksi henkeä, vaimoni ja minä.
Niin todellakin vaimosi, missä hän on?
Ka niin, missäs se eukko onkaan? Mennään tänne saliin ota vain tupakkasi mukaan, ei se mitään.
Elli kuulee heidän tulevan saliin. Vieras tuntuu menevän ikkunan luo ja sanoo: »Kas, kuinka tästä on kaunis näköala järvelle.» Pastori selittää, että tuolta yliskamarin ikkunasta on vieläkin kauniimpi, ja samassa hän tulee ruokasalin ovelle. Ellin tekisi mieli paeta keittiöön, mutta hän jää kuitenkin kalistelemaan veitsilaatikkoa.
Täällähän sinä oletkin tule nyt sisään, niin saan esitellä
Hän on tullut sisään, on mennyt vieraan luo ja tervehtinyt häntä. Hän kuulee vieraan sanovan:
Hauska uudistaa vanhaa tuttavuutta mehän olemme jo kerran ennenkin tavanneet toisemme.
Terve tulemaan tänne Niin, minä luulen
Kuinka kauan siitä onkaan, kun sinä silloin kävit vaimoni vanhassa kodissa? On kai siitä jo yli puolenkymmenen vuoden, sanoi pastori. Muistatko sinä, Elli?
Kyllähän siitä jo on Tehkää hyvin ja istukaa
Ja ajatelkaas, rouva, etten minä tiennyt teidän olevankaan naimisissa, ennenkuin miehenne kertoi siitä nyt tänne tullessamme minä luulen, etten olisi teitä enää tuntenutkaan
Te olitte silloin niin vähän aikaa meillä.
Sinä olitkin, Elli, silloin juuri koulusta päässyt.
Niin, ja sitten ei ole satuttu tapaamaankaan, kun minä olen matkustellut ulkomailla ja oleskellut suurimman osan aikaani Helsingissä. Täällä maan sydämessä päin en ole käynyt sitten ensimmäisten ylioppilasvuosieni.
Onhan se luonnollista sitten
Olen kuitenkin aina halunnut päästä edes joksikin kesäksi maalle. Tämä näyttää niin erittäin viehättävältä paikalta. Kun soudimme laivalta tänne, sanoin juuri miehellenne, että tuntuu siltä, kuin voisin täällä kaiken ikäni asua. Olen oikein iloinen, että tulin valinneeksi tämän paikan
Sehän oli hauska, että tulitte täällä maalla ei meille usein tapahdukaan se ilo, että saamme vastaanottaa vieraita.
Pastori oli mennyt kamariinsa, jonne oli tullut joku asiamies. He jäivät kahden kesken saliin, Elli ja vieras.
Olen kuitenkin aina halunnut päästä edes joksikin kesäksi maalle. Tämä näyttää niin erittäin viehättävältä paikalta. Kun soudimme laivalta tänne, sanoin juuri miehellenne, että tuntuu siltä, kuin voisin täällä kaiken ikäni asua. Olen oikein iloinen, että tulin valinneeksi tämän paikan
Sehän oli hauska, että tulitte täällä maalla ei meille usein tapahdukaan se ilo, että saamme vastaanottaa vieraita.
Pastori oli mennyt kamariinsa, jonne oli tullut joku asiamies. He jäivät kahden kesken saliin, Elli ja vieras.
Hän oli istuutunut nojatuoliin ja Elli toiselle puolelle pöytää sohvan päähän tuolille.
Kuinka onkaan vieläkö isänne elää? hän oli niin herttainen ja ystävällinen vanha ukko.
Ei hän enää elä hän kuoli kaksi vuotta sitten.
Vai on hän kuollut! Me ehdimme puhella hänen kanssaan kaiken maailman asioista, ja hän oli hyvin utelias kuulemaan vanhoista tovereistaan, joista muutamat olivat olleet minun opettajiani.
Niin, hän puhui usein teistä teidän mentyänne ja odotti teitä palaavaksikin, niinkuin hän muisteli teidän luvanneen.
Olikin minulla se aikomus, mutta muistaakseni eivät matkani enää soveltuneet minä matkustin Kajaaniin ja sieltä tervavenheessä Ouluun.
Se kai oli hyvin hauska matka?
Ettekö ole sieltä kautta koskaan kulkenut?
En ole.
Se matka teidän kerran pitäisi tehdä en ole missään maailmassa tavannut niin omituista luontoa
Hän alkoi kertoa tästä matkastaan, ja Elli huomasi, että hän koetti venyttää sitä pysyäkseen jossain puheenaineessa. Hän tunsi, että hänen itsensäkin olisi pitänyt keksiä jotain, mutta hän ei voinut mitään. Hän oli mielestään ihan typertynyt, vailla ainoatakaan ajatusta. Tuli pitkänlainen äänettömyys, joka ainoastaan hetkeksi keskeytyi siten, että vieras uudelleen huomautti kauniista näköalasta järvelle päin ja Elli sanoi siihen jotain myöntävää. Vieras jo turvautui albumiin ja alkoi sitä selailla, kun pastori tuli heitä pelastamaan.
Kuules nyt, Elli, sinä kai olet keittänyt meille ruokaa?
Se on heti paikalla valmis.
Elli käytti tilaisuutta poistuakseen. Hänen täytyi päästä hengähtämään. Hänen piti päästä hetkeksi pois hänen näkyviltään ja kuuluviltaan. Hän kiiruhti aittaan ja kellariin noutamaan illallistarpeita. Hän kuuli lukkojen vingahtelevan, saranat narisivat, hän kuori kerman maitopytystä ja otti voita astiaan. Sulki taas oven ja kulki pihan poikki takaisin keittiöön. Näki herrain siirtyneen salista pastorin kamariin, mutta ei uskaltanut katsoa ylös; kuuli helmojensa humisevan omituisen vieraasti ja pelkäsi niihin sotkeutuvansa. Sitten tapasi hän itsensä puutarhasta nostamasta laseja taimilavan päältä ja keräämästä rediisejä. Ne hän virutti vedessä, leikkasi kaalit pois ja asetteli hedelmät tarjottimelle. Ja koko ajan tuota kaikkea tehdessään istui hän samalla salissa, näki itsensä siinä harvasanaisena ja saamattomana. Ja minkälaisen vaikutuksen hän oli tehnyt vieraaseen? Tietysti hän oli tuntunut kauhean typerältä ja vähäpätöiseltä. Eihän hän ollut uskaltanut häntä katsoa kasvoihinkaan. Eikä hän oikeastaan muistanut hänestä muuta, kuin että vaatteet olivat oudonlaista uutta kuosia: suljettu sininen lyhyt takki ja leveät harmaat mustaraitaiset housut. Kädet hän myöskin oli nähnyt, kun ne ojentuivat ottamaan pöydältä albumia: ne olivat pienet ja hienot ja mansetit valkoiset ja puhtaat. Mutta joka sana kaikui hänen korvissaan ja soi jok'ainoa äänen väre, tuon tutun, sointuvan äänen. Ponnistaen kaikki voimansa sai hän kuitenkin itsensä sen verran rauhoitetuksi, että voi mennä miehensä kamariin ja sanoa virallisella emännän äänellä:
Herrat ovat hyvät ja tulevat illalliselle.
Kutsuttu kiitti häntä ystävällisesti ja melkein tutunomaisesti, ja kun oli istuttu pöytään, oli Elli yht'äkkiä mielestään vapaampi ja varmempi. Hänellä oli nyt sitä paitsi tekemistä pitäessään huolta emännän velvollisuuksista. Herrat jatkoivat alussa keskusteluaan vanhoista koulumuistoistaan ja kertoivat niiltä ajoilta kaikenlaisia juttuja. Elli otti niihin osaa ainoastaan siten, että joskus naurahti muiden mukana. Hänellä oli nyt tilaisuutta ja rohkeutta tarkastaa vierastaan istuessaan häntä vastapäätä. Kaunis ja miellyttävä hän oli niinkuin ennenkin, piirteet yhtä hienot ja nuo silmät melkein vielä suuremmat kuin ennen. Tukka oli sama, musta ja hiukan kähertynyt. Mutta hän näytti tyynemmältä, heikontuneelta ja kenties hiukan kuluneelta ja surumieliseltäkin noin vilahdukselta, kun ei puhunut. Hän ei nauranut ääneensä, vaan ainoastaan otsallaan ja silmillään. Kaikki hänen liikkeensä olivat varmat ja tarkat ja hän söi sujuvasti ja säännöllisesti. Elli ei voinut olla vertailematta heitä toisiinsa noita kahta. Ne olivat täydellisiä vastakohtia toisilleen. Hänen miehensä pyöreäkasvoinen, punaposkinen, vaaleatukkainen ja lihava, näytti hänestä tavallista kömpelömmältä ja sivistymättömältä. Hänen paksut kesakoiset kätensä, hänen tapansa syödä, puhua ja nauraa pisti nyt silmään vielä enemmän kuin ennen. Hän muisti niin selvään syyn siihen, miksi he silloin ennen vanhaan olivat tehneet hänestä pilaa ja niin pian yhdessä liittoutuneet häntä vastaan. Muutamista katseista ja äänen vivahduksista luuli hän nytkin huomaavansa vieraassa salattua ivaa, ja hänestä tuntui, kuin ei innostus vanhoihin muistoihin olisi ollut ollenkaan niin todellista, kuin miltä se näytti. Aivan varmaan luuli hän huomaavansa, että vierasta vaivasi, kun pastori söi veitsellä ja pisti sen suoraan suusta voiastiaan. Ja luuliko hän ehkä vain niin, mutta siltä hänestä näytti, että vieras illallisen kuluessa yhä enemmän kääntyi puhumaan hänelle kuin hänen miehelleen. Yhä pitempään hän sitä paitsi alkoi häntä tarkastella, katsoi häneen pitkät katseet, ensin hajamielisesti ja sitten tarkemmin ikäänkuin tutustuakseen ja niinkuin olisi hakenut mielestään esille joitain vanhoja muistoja.
Teetä juodessa muistui pastorille mieleen, että hänellä oli valokuva kaikista samanluokkalaisista, otettu sinä kevännä, jolloin he tulivat ylioppilaiksi. Hän haki sen käsiinsä, ja siinä ne olivat molemmat, Mikko Aarnio jo silloin hyväntahtoisen näköisenä nuorukaispallerona, Olavi Kalm sitä vastoin hyvin hintelona, pitkänä ja tyytymättömänä. He nauroivat toisilleen, ja Kalm kertoi keveästi ja luonnollisesti sekä samalla hiukan ivaten itseään, että hän, silloin kun valokuva otettiin, oli ollut onnettomasti rakastunut. Tahallaan hän oli vielä synkistyttänyt kasvonsa ja koettanut saada ne niin traagillisiksi kuin suinkin. Tuon jutun hän kertoi Ellin puoleen kääntyneenä ja sai hänetkin nauramaan mukanaan:
Niin, niin, huokasi hän sitten, kyllä te sille nyt nauratte, mutta ei se silloin ollut leikin asia, se oli minun ensimmäinen suuri suruni maailmassa.
Ja onko niitä sitten ollut useampiakin? uskalsi Elli kysyä, punastuen omaa rohkeuttaan.
Niin, suuria surujako!naurahti Olavi vastaukseksi.
Et sinä ainakaan vielä ole tainnut todenteolla kehenkään tarttua? keskeytti pastori.
En ole, minä olen onnellisesti välttänyt kaikki avioliiton uhkaavat salakarit.
Mutta ole sinä varuillasi, täällä on paljon kauniita tyttöjä meidän pitäjässä, pappilassa varsinkin.
Erään minä heistä tunnen, tuli laivalla yhtä matkaa kanssani.
Olisiko se ehkä ollut Liina? kysyi Elli.
Liina se oli, selitti pastori, jäi niin surkeasti katsomaan laivan kannelta, kun tämä Olavi nousi laivasta.
He nousivat pöydästä, ja illallinen loppui hilpeään mielentilaan. Kädenlyönti, jolla Olavi kiitti Elliä, oli varma ja miehekäsniinkuin hän itsekin.