Koko hänen liikehommansa oli ollut pelkkää mielikuvitusta. Hän ei ollut penniäkään voittanut eikä penniäkään kadottanut. Hän oli vain tehnyt valekauppoja, ollut ostavinaan ja myyvinään, keinotellut kuvitelluissa papereissa ja liikkunut kuvitelluilla pääomilla.
Ei siis ole olemassa mitään konkurssiakaan?
Konkurssi on valitettavasti olemassa, sanoi hän haikeasti huoaten. Minä voin joutua aivan epätoivoon ajatellessani, että jos minulla olisi ollut oikeita rahoja, ne olisivat nyt menetetyt ja vieraat ihmiset minun kauttani joutuneet häviöön. Minä itse olisin kadottanut kansalaisluottamukseni ja olisi minut ehkä saatettu lailliseen edesvastuuseen vaillinaisesta kirjanpidosta. Puoli palkkaani olisi ainakin viety ja minä olisin merkitty mies, iäksi päiväksi merkitty mies.
Hän suli kyyneliin ja nyyhkytti todellisen, vilpittömän surun vallassa, jota emme koettaneetkaan lieventää, tuntien voimattomuutemme. Kun hän siitä vähän tointui, virkkoi hän:
Kyllä ne sveesit nyt riemuitsisivat, jos tietäisivät, saisivat vettä myllylleen. Niinpähän kävi senkin suomenmielisen liikemiehen, sanoisivat. Näettehän, millä vahingonilolla se Nyya Pressi parhaillaan puhuu Kansallispankista. (Tämä tapahtui siihen aikaan, kun Kansallispankilla oli nuo tunnetut rettelönsä). Siinä nyt nähdään, sanoisivat. Ja oikeassahan olisivatkin. Minä koetin, minä tein parastani, tein sen asian harrastuksesta oppiakseni, hankkiakseni kokemusta ja antaakseni sen perintönä pojalleni, josta oli aikomukseni kasvattaa suomalainen liikemies. Mutta ei minusta ollut siihen, ei ollut, ei ollut.
Hän huojutteli pääparkaansa käsiensä välissä.
Älähän nyt vain joudu epätoivoon, voithan vielä alkaa alusta.
Otaksukaamme, että me lunastaisimme vekselisi!
Lunastaisitteko?
Hän hypähti pystyyn kuin ammuttuna ja hänen silmänsä säteilivät.
Mutta sitten hän taas vaipui kokoon.
Mutta, enhän kuitenkaan voisi alkaa 10,000:n velalla.
Me annamme sinulle akordin kymmeneksi vuodeksi ja asetamme liikkeesi administratsionin alle.
Akordinko? Administratsioninko?
Hänen kasvonsa vetäytyivät taas hymyyn. Nuo affäärimaiset sanat häntä nähtävästi hurmasivat, vaikuttivat häneen vastustamattomalla tenhovoimalla. Hän saisi »akordin», hänet asetettaisiin »administratsionin» alle! Sehän tapahtuu usein liikemaailmassa, suurillekin kauppahuoneille, sehän osoittaa aina tavatonta luottamusta velkojien puolelta. Sattumahan se oikeastaan vain olikin, että hän oli joutunut tähän pulaan! Akordi! Administratsioni! Ja hän kertoi uudelleen ja aina uudelleen noita sointuvia sanoja, kävellen lattiata yhä suorempana, pää yhä pystymmässä, tukka korkeana kuin vanhan sotaratsun harja, joka koukistaa kaulaansa rummun äänen kuultuaan.
Olkoon menneeksi! huudahti hän. Minä olen koettava parastani ja toivon voivani vastata herrain minulle osoittamaa luottamusta! Asemani on vaikeampi kuin koskaan ennen, mutta sen voittaminen on oleva sitä kunniakkaampi.
Minun ei tarvinne sanoa, että me lähdimme hänen luotaan hilpeällä mielellä. Yrjökin tuli mukaamme, ja ilta päättyi Kämpissä yhteisillä illallisilla, joissa puheitakin pidettiin.
Ja nyt tekee yhteinen ystävämme Yrjö Antman affäärejä kahta suuremmalla innolla. Joka päivä tekee hän meille selkoa uusista yrityksistään ei ainoastaan niiden pääpiirteissä, niinkuin ennen, vaan yksityiskohdissakin. Ja usein unhotamme mekinminkä hän itse on aikoja sitten unhottanutettä tässä on vain kysymys kuvitelluista affääreistä. Me olemme vähitellen tulleet kuin osakkaiksi hänen liikkeessään, ja meistä on erinomaisen suuri tyydytys tietää, että jos olisimme ostaneet sen ja sen osakkeen tai paperin siitä ja siitä hinnasta, olisimme sen sillä ja sillä kertaa myytyämme ansainneet niin ja niin suuria summia. Tupakkatunnilla virastossamme ei puhuta muista kuin numeroista, savukiemurat, joita puhaltelemme, ovat nollia ykkösten perässä, ja me itse olemme ykkösiä. Usein ilmaisevat savunollat satoja tuhansia, välistä miljooniakin.
Yhteinen ystävämme Yrjö Antman tulee pian maksamaan velkansa, ja hän on jo saanut takaisin luottamuksen itseensä. Hän on vakuutettu sitä, että hän on suurin liikemies Suomessa, tai että hän ainakin olisi voinut siksi tulla, jos nuoruudestaan pitäen olisi saanut kehittää luontaisia taipumuksiaan. Mutta parempi myöhään kuin ei koskaan. Kun hän ja me olemme tässä vielä vähän aikaa »harjoitelleet», ei tiedä, ehkä saatte vielä kerran kuulla puhuttavan uudesta yhtiöstä »Yrjö Antman ja kumpp.», joka harjoittaa todellista liikettä, ostaa ja myy ja välittää ja vaihtaa.
WILHELMIINA WÄISÄNEN
Wilhelmiina Wäisänen oli matkalla Helsingistä sukulaistensa luo maalle. Näin hänen nimensä hänen matkakapineistaan, ja muu selveni minulle vähitellen matkan varrella.
Hän oli laittautunut vaunuun oikein leveästi ja mukavasti niinkuin reslarekeen, joka on tullut häntä noutamaan, vallannut kaksi penkkiä, sen, jolla istui ja sen, joka oli vastapäätä. En sano sitä siksi, että hän olisi sen kautta ketään häirinnyt. Vaunu oli pitkän matkan taa menevä ja meitä oli siinä vain muutamia, joilla oli yhtä runsaasti tilaa kuin hänelläkin. Jokaiselta matkustajalta, joka kulki vaunun läpi, pyysi hän sitäpaitsi silmin ja kasvonilmein kuin anteeksi, että hän tässä näin rehentelee ne on hänen nämä kamsut, mutta kyllä hän ne kyllä tässä sopu sijaa antaamutta kun ei kulkija pysähtynytkään vaunuun, hymyili hän kuin kiitokseksi ja virkkoi puoleksi meille, puoleksi itselleen:
Eipä se tullutkaan, hyväpä, ettei tullutkaan, niin sovitaan tässä paremmin.
Olin tullut eräältä sivuasemalta junaan, ja nähtävästi oli hänen suurin puuhansa tavarain järjestämisessä jo suoritettu. Mutta minä saatoin elävästi mielessäni kuvailla kaikki ne kohtaukset, jotka oli esitetty ennen junaan tuloa ja sitten junassa. Minä näen ajurin odottavan kadulla porttiholvin edessä. Naapurin palvelustyttö vartioi katukäytävälle asetettua tavararöykkiötä sill'aikaa, kun Wilhelmiina toisen tuttavan avulla kantaa toisia alas viidennestä kerroksesta. Kaikki eivät mahdu rattaille. »Tuo sinä, Manta, tämä hattuaski ja tämä parasolli eli ei, ota sinä tämä pelarkoonia, ei sillä väliä, jos jääkin». Ja tavarainsa suojassa itse istuen niin täpärällä, että on joka kadunkulmassa huiskahtaa ulos, ajaa hän asemalle, kiirehtien kuskia, joka suuri kirstu jalkain alla könöttää epämukavassa asennossa polvet koukussa leuan tasalla.»Kun ei vain myöhästyttäisi!»
Mutta siitä ei ole pelkoa. Puoli tuntia ennen junan lähtöä istuu hän jo vaunussa, iso kirstu ja pelarkoonia ovat pakaasissa ja kaikki muut tässä edessä, vieressä, pään päällä, kummallakin puolella ja istuimen alla. Siinä on myttyjä, rasioita, eväitä, kukkasia, jotka on saatu saattamaan tulleilta ystävättäriltä, tyynyjä, saaleja, laukkuja, mutta näkyvimpänä, ihanimpana kaikkia muita uusi kapsäkki, jonka kyljestä kiiltävässä messinkilaatassa seisoo kaiverretuin kirjaimin: »Wilhelmiina Wäisänen Helsingfors».
Hän istuu nyt vihdoinkin järjestetyn omaisuutensa keskessä, varustettuna vuorokauden matkalle, puettuna lähinnä parhaimpaan pukuunsaparhaat ja harvinaisimmat kalleudet ovat nähtävästi noissa rasioissa ja tuossa matkalaukussa, joita hän tuon tuostaan raottaa, avaa, järjestää ja kohentelee. Luulet hänen jo rauhoittuneen, luulet, että ne istuvat siellä säiliössään yhtä tyytyväisinä kuin hän itsekin, nojatessaan tuohon vaunun nurkkaan ja ummistaen hetkeksi silmiään ollaan näet yöjunassakun hän yht'äkkiä säpsähtääjunan vihellyksestä tai pysäyksestä tai ilmankinnäyttää muistavan jotakintulikohan se mukaanieihän vain rutistune!paninkohan sen laukkuun vai myttyyn vai kapsäkkiin?eihän vain pudonnut parasolli!ja kaivelu ja selailu alkaa uudelleen, selailu rakkaiden tavarain, jotka ovat näkyvä tulos vuosien vaivoista ja joita hän nyt vie kuin voittaja saaliitaan riemukulussa kotikylään todistamaan siitä, ettei hän ole aikaansa turhaan kuluttanut. Vihdoin hän rauhoittuu, laittaa itselleen mukavan päänaluksen, luo vielä viimeisen silmäyksen kapineisiin, haukottelee tuimasti, kyhnähtää kyljelleen ja nukkuu samassa.