Laulaen usmat erämaista ajamme laulaen salot taas toivojemme sinehen puemme.
Laulaen roudan rinnoistamme sulatamme, laulaen rauniokivet rahaksi leimaamme
Laulaen, Suomi, sun särkyneen pesäsi korjaamme
1899.
MITEN LUMEN VALTA VOITETTIIN
Sisämaassa maaliskuulla 1899.
Ei muisteta täällä aikoihin olleen niin paljon lunta ja niin korkeita kinoksia kuin tänä talvena. Se sama lumimyrsky, joka tämän kuun 18 p:nä katkaisi paluumatkan suurelta Suomen lähetystöltä, on riehunut täälläkin maan sydämessä vielä hurjemmalla raivolla ja vielä suuremmalla voimalla kuin Etelä-Suomessa. Kaupungit ja kylät näyttävät siperialaisilta jurttakyliltä, joista savu nousee katoilta kuin lumimättäiden keskestä. Pikkumökit ovat niin ummen peitossa, että on täytynyt ruveta kaivamaan tunneleita ovien ja ikkunoiden eteen. Kujat ja solat ovat lunta niin kukkuranaan, että aidanseipäitä tuskin näkyy. Jäillä on tie kuin korkea harju. Jokainen vastaantulija on epäluuloa herättävä vihollinen, joka uhkaa kaataa kumoon reet ja hevoset.
Näyttää siltä kuin tämä lumijättiläinen olisi yhdellä ryntäyksellä tahtonut lyödä alleen koko maan, pysähdyttää kaiken liikkeen ja sitten hiljaa ja varovasti haudata ja tukehuttaa kaiken elämän ja lopuksi kevättulvain tullen yht'äkkiä riipaista mukanaan mereen vangitsemanaan saaliina pellot, niityt, myllyt, tehtaat
Näyttää siltä kuin olisi se ollut talvenhaltijan totinen aikomus ja niinkuin se siinä aikomuksessa alussa olisi onnistunutkin
Sillä kaikista kertomuksista päättäen valtasi kauhu kansan, vaikka näillä seuduilla kyllä vanhastaan on pahoihinkin pyryihin totuttu. Ei osattu mihinkään liikkua, ei päästy naapuriinkaan, ei tiedetty, elettiinkö siellä vai oliko tuiskuun tukehduttuajateltiin vain säälillä ja pelolla ja vavistuksella matkalla olevia, joiden kohtalosta ei mitään tietty. Oltiin kuin piiritetyssä talossa, jonne vainolainen on tiet sulkenut ja jota se metsän rannasta väijyy.
Vähitellen alettiin kuitenkin tointua ja tuumailla, mitä olisi tehtävä. Lyhyt hetki ajateltiin sitä ja luotettiin siihen, että kai viranomaiset pitävät huolta siitä, että ainakin valtatiet tulevat kuljettavaan kuntoon. Niidenhän on asia katsoa, että ne, jotka ovat ottaneet teiden aukipidon urakalle, tekevät velvollisuutensa. Siellä täällä ovat lumireet olleetkin liikkeessä, mutta liukuneet kovien kinosten yli niihin juuri ollenkaan uppoamatta, jättäen pehmeämmillä paikoilla vain pieniä töyräitä kuin heikkoja vastalauseita lumen valtaa vastaan. Lapioihin, jotka ovat tehoisat aseet suurten tuiskujen jälkeen ja jotka tekevät ihmeitä silloin, kun Suomen valtion rautateiden veturiauratkaan eivät mitään voi, eivät viranomaiset ole käskeneet tarttua, vaikka heillä vanhain asetusten mukaan siihen olisi ollut oikeuslienevätkö sen sitten tehneet näiden hankihirviöitten pelosta vaiko säälistä kansaa kohtaan, säästääkseen sitä uusista rasituksista. Sentähden seisovat kinokset täällä yhä yhtä korkeina kuin ennenkin ja saanevat, ainakin mitä virallisiin toimenpiteisiin tulee, seistä siinä siksi, kunnes Herran päivä ne kerran sulattaa.
Mutta usein tapahtuu, että kun viranomaiset jolloin kulloin eivät ole tehtävistään selvillämikä sattuu tavallisesti juuri silloin, kun heidän apuaan kipeimmin kaivattaisiinkeksii kansa itse jonkin keinon itsensä auttamiseksi. Se kyllä miettii muutamia päiviä, joskus viikkojakin, mutta lopulta ratkaisee se pulmansa omalla tehokkaalla tavallaan.
Ja niin se teki nytkin. Ihmisten täytyi päästä liikkeelle ja ne pääsivätkin.
Vaikka hiihtäminen viime aikoina on ollut suuresti vähenemässä, paikoitellen melkein unohduksissa, teitten kunnossapito kun on vuosi vuodelta parantunut, on täällä kuitenkin joka talossa ollut sukset, jopa kahdetkin. Joskaan niitä ei tavallisina talvina ole yleisemmin tarvittu, ovat talojen vanhukset niitä kuitenkin kaikessa hiljaisuudessa huolellisesti hoitaneet ja joka kesä tervailleet, sillä eihän koskaan voi olla varma siitä, milloin taas läpipääsemättömän lumen sataa ja milloin näitä taikakaluja tarvitaan.
Ja nyt otettiin ne kuin orrelta alas, ja ihmeellinen oli se vaikutus, minkä ne tekivät. Nuo nietokset, joita oli luultu murtumattomiksi muureiksi, muuttuivat yht'äkkiä kaiken yhteyden nöyriksi välittäjiksi ulkomaailman kanssa. Ne muuttuivat siksi sillaksi, jota myöten ihmiset keveästi kuin tuulen kantamina liukuivat toistensa luo.
Hankien hankaluudesta on tullut matkamiesten mukavuus. Välit talojen välillä ovat lyhenneet. Tiet, jotka ennen kulkivat kierrellen ja kaarrellen, vievät nyt suorina viivoina halki korpien, yli järvien. Hiihdännän ponnistelu, pakko luottaa vain omaan itseensä ja omiin suksiinsa ja tieto siitä, että kunkin oma voima on hänen ainoa auttajansa, on saanut mielet hilpeiksi ja rinnat reippaiksi. Ihmiset ovat yht'äkkiä käyneet toisilleen ystävällisemmiksi ja keskinäisissä suhteissaan herttaisemmiksi. Vastaantulija ei ole enää vihamies, joka sinut tiepuoleen ajaa, vaan ystävä, joka sinulle on uran avannut ja sinä hänelle. Etäisimmätkin ovat kuin naapureita, ja kuulumiset kulkevat talosta toiseen nopeammin kuin koskaan ennen.
Se suuri lumivaippa, jonka pelättiin hautaavan alleen ja ihmisiä erottavan, onkin vain kohottanut ja yhdistänyt. Lumenhaltijan ilkeät aikomukset ovat häpeään tulleet.
Tekeehän tuo vielä raskaammissa kotiajoissa haittaa hiukan. Heinäkuormat täytyy panna pienemmät kuin ennen, ja hirsien veto useihin uudisrakennuksiin on täytynyt jättää toisiin.
Mutta kahteen paikkaan on keli nyt livakampi kuin on koskaan ollut kirkkoon ja kouluun. Niiden ympärillä seisoo suksia ja sauvoja kuin keihäitä sotaleirissä. Ja kuta korkeammalle kinokset kohoavatja yhähän ne vain kohoo, sillä talven selkä ei ole vielä taittunutsitä enemmän sakenee suksimetsä kirkkojen seinämillä ja koulujen pihoilla.
1899.
KOLMIVALJAKKO
Sisämaassa sen suuren lumipyryn jälkeen maaliskuulla 1899.
Hiihtelimme tässä eräänä pyhäiltana vähän aikaa sen suuren lumipyryn jälkeen hiljalleen liukkaita hankia ja kiittelimme näitä kulkuneuvojamme, joilla näkyi pääsevän, olipa keli millainen tahansa, kun alkoi kuulua outoa melua maantieltä päin, jonka poikki latumme kulki. Siellä huudettiin ja pauhattiin ja isoäänisiä aisakelloja soitettiin.
Päätimme sodan syttyneen siitä, että kaksi vastaantulijaa ehkä oli joutunut tiestä tappeluun, ja riensimme hätään. Mutta kun tulimme luo, emme tavanneetkaan kuin yhden matkamiehen mellastamassa. Mutta hän oli kyllä sitä kummallisempi kulkija. Ei ole ainakaan täälläpäin semmoisia laitoksia ennen nähty.
Siinä oli iso kuomureki, leveä kuin laiva, kallellaan lumessa. Kuomun sisässä istui sen täyteinen parrakas, lihava, kiiltonappinen herrasmies. Reen kupeella oli vyötäisiään myöten hangessa hänen kuskinsa, isolakkinen, pitkähihainen ja leveähelmainen, joka, koettaessaan omin voimin päästä ylös, vaipui vain yhä syvemmälle. Hevosista, joita oli kaksi suurta konia ja yksi pienempi keskellä, oli pienin tiellä poikkiteloin mahansa varassa, suuret tiepuolessa lautasiaan myöten lumessa. Aisat olivat katkeilleet ja suitset sekaantuneet.
Ummikko herra ärjyi outoja sanoja kuskille. Kuski, joka osasi hiukan suomea, noitui hevosiaan, jotka vaahtoon asti ponnisteltuaan nyt eivät enää yrittäneetkään ylös; noitui rekeään, jonka toinen jalas oli vaipunut syvälle lumeen; noitui tietä, joka todella olikin kelvoton semmoisilla ajopeleillä kulkea; noitui lomaan herraansakin ja lopuksi meitä kaikkia, jotka emme olleet tien kunnossa pidosta paremmin huolehtineet.
Kaikenlaisilla konkareilla sitä pitääkin ajaa sanoinhan minä jo lähtiessäni, ettei näillä pelin täällä pääse mihinkään mokomat valjakot luuliko se tuo (hän osoitti herraansa) täällä Nevskiä ajavansa joka virstalla saadaan tiepuolessa rypeä Ja te sen moukat siinä, tsuhnat, kelvottomat, ette pidä teitänne kunnossa, että herrat ajamaan pääsisi Herra, herra, mitä me teemme?
Herra murahti jotakin
Selkään uhkaa teitä antaa!Selkäänne sietäisittekin!Ka, miksette auta!Kuuletteko, kollot, nostakaa reki tielle ja hevoset hangesta!
Miehet katselivat tyynesti outoa näytelmää, mutta ei kukaan heistä yrittänytkään ruveta pelastuspuuhiin.
Mitä te täällä kuljeksitte? kysyi meistä muuan. Vai lähdittekö vain keliä koettelemaan?
Keliäkö koettelemaan! kiljui pitkähihainen mies. Kyllä me teille vielä keliä näytämme?
Hän hujahutti pitkällä piiskallaan lähinnä seisovaa miestä, mutta tämä nosti sauvansa eteen, siima kiertyi sen ympärille ja piiska irtautui kurittajan kädestä. Koettaessaan rynnistäytyä ylös kellahti hän selälleen hankeen ja siitä istualleen, niin ettei näkynyt kuin vähän parran häntää lumesta.
Auttakaa minut ylös, konnat! komensi hän. Mutta miehet olivat piiskan käyttämisestä hiukan närkästyneet
Parasta, kun huppuroit siinä siksi, kunnes sydämesi lauhtuu. Ne ovat nämä tämmöiset aseita, joita täällä ei ole totuttu tottelemaan. Täällä meidän puolessa ei päästä kulkemaan kuin hyvällä puheella ja kauniilla käytöksellä.
Hän posmitti jotakin herransa kanssa, joka oli niin turkkeihinsa vyötetty ja tyynyillä ja nahkasilla kuomiinsa niin pönkitetty, ettei kyennyt muuta kuin silmiään mulkoilemaan ja vähän olkapäitään kohottelemaan.
Herra käskee teidän heti paikalla lapioimaan auki tien! Jos sen teette, lupaa hän antaa anteeksi eikä olla vihainen siitä, ettette ole sitä ennen tehneet.
Lapioimaan auki tie? Läpi Suomenko? Se on yhtä umpea täältä Lappiin.
Eikä kuin yhä pahenee vain! vahvisti toinen.
Kuski raapi korvallistaan.
Läpi Suomen helkkari
Parasta taitaa olla, kun käännytte takaisin tai odotatte täällä kesään kesä kuitenkin tulee, ennen kuin on kaikki kujat luotu, jos ne luotaisiinkin
Ei sovi kääntyä eikä odottaa! Nyt juuri täytyy meidän päästä!
Ka, pääseehän siitä tasainen on taival eivät kivet kolaja ei muuta kuin vähän upottaa
Vai läpi Suomen! jahkaili kuski. Yhtä umpea Lappiin asti eikä kuin yhä pahenee Saamari sentään!
Onko teillä sitten määrä minne joutua, vai mitä varten se oikein on lähtenyt?
Annahan kätesi, hyvä mies, että pääsen pystyyn!Kas niin, vetäiskää samalla maantielle! Vot! Hyvä on! Puhhuh!Määräkö? Vieläkös! Ylpeillessään se vain lähti Suomen herrat aina kehuvat hevosiaan ja rekiään. Tämä kun on aina elänyt siinä luulossa, että hänellä on ne pelit paremmat kuin missään muualla, niin suuttui ja lähti näyttämään omiaan.»Kyllä minä opetan kehumaan!» sanoi.»Näytetään tsuhnoille!» sanoi. Ja nyt kun kuuli lunta tulleen
Sitä tuli jo vähän liiaksikin!
Eihän niillä näillä, tietäähän sen, täällä mihinkään pääse, uppoavat joka askelella
Ei toki tavallisinakaan talvina, saati tämmöisenä.
Sitähän sanoin Emme pääse Suomessa näillä hevosilla ja tällä reellä, sanoin. »Pääsemän pitää!» ärjäisi, ja lähteä täytyi, ei auttanut. Nyt se sen näkee, mutta ei anna arvo kääntyä.
Antaakohan tuon arvo sitten tuossa istua?
Herra huusi jotakin kuskilleen, ja tämä tulkitsi sitten sen meille.
Se vain minulla teitä ärjyttäisi ja pelotuttaisi. Jos sydäntyy oikein, niin ei lähde siitä koko talvena siihen ruokansakin kannattaa teiltä tien tukkeaa. Mutta jos olisitte nöyriksi, rukoilisitte polvillanne: »Hyvä herra, lähde armossa pois, anna meille tien aukaiseminen anteeksi, emme koskaan enää, korkea pajari, sinulta tietä tukkea», niin sitten hänestä pääsisitte niin täytyy minun tehdä, kun mitä tahdon saada aikaan.
Ei me häntä hännystelemään, kun emme tiedä pahaakaan tehneemme olkoon siinä tai menköön mihin tahtoo yhdentekevä meille on
Mutta on teissäkin syytä, kun olette antaneet tien umpeen mennä! Onko tämä laitaa? Viikko siitä, kun lumen satoi, eikä ainoatakaan lapiollista luotu! kiivastui kuski taas.
Ei ole tämä pyry meidän nostamamme sieltäpä se teidän ilmoilta pilvi nousi, eikö ollekin omain noitainne nostama? Mutta kun hyväksi herjennette, niin saatammehan auttaa ylös pakkoa ei ole!
Se panee pakon!
Ei ole rekennekään leveys asetuksien mukainen. Tuommoisella tien täyteisellä ei saa Suomessa kulkea. Täällä täytyy antaa puoli tietä toisillekin, se on asetus.
Älkää olko tyhmiä ettekö näe, miten se silmiään mulkoilee siitä vielä paha seuraa, jos niskoittelette minä tiedän nämä Pietarin herrat; olen heitä siksi paljon palvellut. Viis' ne teidän asetuksistanne! Eivät ne rekiään teidän tähtenne kavenna, vaan panevat teidät teitä levittämään. Tehkää, veikkoset, niinkuin se käskee, en neuvoisi, jos en tietäisi teidän parastanne tarkoitan tulkaa Inkeriin, niin näette!
Ukot epäröivät.
Jos suuttuu ja minkä vielä tekee? Pitäisikö auttaa ja ruveta lapioimaan?
Mutta se vanha mies, joka koko ajan oli kuskin kanssa puhunut, melkein kiivastui:
Ei ensinkään! Käy yhden käskyjä tottelemaan, saat heitä kymmenen niskaasi! Aukaise tie tälle, saat kaikille aukaista, ikäsi lapio kädessä tiepuolessa seistä. Ja mikä on päästäkseen, kun oikeilla peleillä kulkenee! Päästäänpähän meidän hevosilla ja reillä, ja kun ei niillä päästä, kuljetaan suksilla. Olkoon aloillaan!
Olkoon sitten aloillaan!
Miehet survaisivat jo sauvansa lumeen ja aikoivat lähteä.
Mutta nyt tuli herralle hätä, kuului puhuvan jotakin kuskilleen ja ääni kuului ystävällisemmältä.
Älkäähän menkö! huusi kuski. Herra sanoo, että saatte armon lapioimisesta, kun vain autatte Ei, ei, älkäähän menkö, ka, ei kuin pyytämällä pyytää
No, se on oikeata puhetta! Kun olisitte alun pitäen näin siivosti haastaneet, ei olisi väitöstä tullutkaan autetaanhan me pojat hoi!
Eikä se ollut kuin keikaus vain, kun hevoset oli hyppyytetty tielle ja reki nostettu kohdalleen. Kiireessä oli se tosin tullut käännetyksi jäljelleen päin, mutta sitä ei herra näyttänyt huomaavan.
Miesten esityksestä vedettiin nyt kuomu ja herra sen sisässä lähimpään taloon, sillä maantiellä olisi ollut mahdoton valjastaa.
Mutta kun alettiin talon pihalla valjaita tarkastaa, niin huomattiinkin niiden olevan niin epäkunnossa, ettei ollut ajattelemistakaan niiden kanssa taipalelle lähteä. Ei ollut muita ehyitä ajokaluja kuin suitset ja riimut ja ruoska.
Kuski haasteli jotakin herransa kanssa, osoitteli rikkinäisiä valjaita, rekeä ja hevosia, ja pyysi viimein saada pienemmän reen talosta lainaksi tämän omansa hän jättää sijaan.
Saatiinhan reki, antoihan isäntä toki, veti esiin parhaan kirkkorekensä »Herra on hyvä ja istuu siihen kyllä siihen mahtuu vaikka pitkälleen.»
Herran tyynyt ja nahkaset siirrettiin isännän rekeen, ja sitten hänet itse siihen mukavaan asentoon pitkälleen sijoitettiin. Ei hän mitään virkkanut, mutta ei äijän äkäiseltäkään näyttänyt. Reen eteen valjastettiin se hänen hevosistaan pienin, joka nyt lähemmin katsoen huomattiin olevan suomalaista rotua, vaikkemme sitä outojen valjaiden alta olleet äsken semmoiseksi tunteneet. Konkarit sidottiin marhaminnasta reen perään. Aisoihin ja länkiin ja luokkiin kiinnitti kuski omat kulkusensa, ettei heidän toki luultaisi kokonaan Suomen kyydillä ajavan, niinkuin sanoi.