Se olisi ehkä todellakin oiva keino.
Se on ainoa keino! Mutta maailmassa on aina niin, että juuri tuo ainoa keino jätetään koettamatta.»Hyvähän on Kontolan rikkaan rovastin», sanovat, »ei ole meillä niitä varoja.» Mutta sitä kapitaalia, mikä siihen tarvitaan, makaa korkoa kantamatonna kuinka paljon tahansa joka tuvan pankolla, pitkin joka pirtin penkkejä Suomen suurilla saloilla. Olen puhunut siitä joka tilaisuudessa, kotona, pitäjällä, kinkereillä, jopa saarnastuolistakin, mutta sen sijaan, että tottelisivat ja tekisivät, niinkuin neuvon, haukkuvat minua »rimpirovastiksi», sanovat: »Taas se soistaan saarnaa.» Mutta sainpas Snellmaninkin samasta asiasta saarnaamaanmuuten erinomaisen älyävä ja monipuolinen mies, vaikkei näy olevan hyvä mennä sitä sanomaan langolleni ja muille Helsingin herroille. Puhuin siitä kerran hänelle poikia kouluun viedessäni, ja annapas, kun alkoi miettiä ja kirjoitti artikkelin Saimaan, pitkän ja perinpohjaisen. Hallituksen pitäisi antaa ojitusapua suurten soiden kuivattamiseksi, kirjoitti. Mutta mitäs meidän hallitus! Lankoni veli, senaattori Hartman, hänen kaikkitietäväisyytensä, oli sanonut: »Kaivaa valtion varoja Suomen pohjattomiin soihinmikä säästölaatikko»! Mutta on se sekin finanssipolitiikkaa: kasata rahoja kirstujen pohjalle ruostumaan, kunnes tulee joku ja korjaa koko kassan! Minä panisin valtion varat, joka kopekan, maahan.Katsos tätä ruokamultakerrosta!Rovasti seisoi ojassa ja sai Anteronkin sinne hyppäämään.Se on kuin tunkion pohjaa! Ja semmoisia soita on Suomessa yhtä paljon kuin järviä!
Pappa hoi! huudettiin ylhäältä harjun rinteeltä.
Hoi! hoi!
Saadaanko kaataa tämä petäjä?
Mikä petäjä?Ei! ei! Vai se pienempi! Kaatakaa vain!
Mennään tästä kautta!
Päästyään harjun laelle, jossa kokko oli yhä isontunut, jatkoi rovasti kannon päähän istuutuen:
Jaa, jaa, nuoret miehet, hyvä on kaikki homma Suomen maan ja kansan hyväksi, mutta sen sanon minä, että siinä puuhassa aloitetaan väärästä päästä. Ei meidän tuleva onnemme ole rakennettava aatteiden pohjalle, ei filosofisten järjestelmäin ja sen semmoisten teoriain. Suomen kansan täytyy kaivaa maasta itselleen tulevaisuutensa: ojittaa itselleen onnensa pelto suosta ja korvestaei kohota kukkuloille, vaan laskeutua laaksoihinenemmän käytännöllisyyttä, enemmän aineellista aherrusta! Suomen kansa on, jos mieli sen kansana pysyä ja suorittaa historiallinen tehtävänsä, saatava varalliseksi, rikkaaksi, taloudellisesti riippumattomaksi. Se voi tapahtua ainoastaan soita viljelemällä. Jos minä olisin keisari, niin käskisin minä mutta kun en ole keisari enkä kuvernöörikään, niinpuhumme näistä asioista toiste!minun täytyy taas mennä saarnaani kirjoittamaan.
Se on komea tuo pappa, kun se noin puhuu ja innostuu, sanoi Robert, saapuen siihen risukimppua vetäen. Vahinko vain, ettei kansa enemmän kuin herratkaan tahdo ymmärtää hänen tuumiaan ja hyviä tarkoituksiaan.
Ja vahinko, että sen suoviljelykset tuottavat vain tappiota, virkkoi syvä bassoääni Anteron takana.
Otto!Mistä sinä tulit?
Tuottaa tappiota sillä tavalla kuin ukko sitä harjoittaa.
Otto! Päivää!
Ka! Päivää! Päivää!
Se oli Otto Martin, rovastin poika, maanviljelijä, iso, parrakas, karkeatekoinen nuori mies, ryhdiltään mahtava, mutta kasvoiltaan ja silmiltään ystävällisen lempeä ja hyväntahtoinen, ja nyt ilmeisesti mielissään siitä, että oli saanut heidät yllätetyksi, ennenkuin kukaan oli hänet huomannut. Nähdessään samassa pikkupoikain yhdessä Laurin kanssa vaivaloisesti kiskovan vasta kaatamaansa petäjää rinnettä ylös nakkasi hän kontin selästään ja laski pyssyn olaitaan puuta vasten, tarttui puuhun ja kantoi sen kohona ilmassa kokolle.
No, nyt tässä kokko syntyy, kun Otto tuli! huusi Naimi Anterolle, ja pikkupojat ulvoivat riemusta ja hyppivät kuin vasikat Oton ympärillä. Ette, te, maisterit, mihinkään kelpaa!
Ja siitä tuli semmoista vauhtia ja voimaa kaikkiin, että pian kohosi kokko, jommoista ei oltu ennen nähty edes suurista kokoistaan kuuluisalla Kontojärven pappilankaan kokkomäellä.
8
Kohta illallisen syötyä juhannusaattoiltana oli pappilan herrasväellä tapana yhteisessä juhlasaattueessa lähteä kokkomäelle kulkemaan. Saattueen etunenään asettui vanhan tavan mukaan pelimanni, klarinetin puhaltaja ja vanha sotamies, päässä kulunut Savon jääkärien univormulakki ja kainalossa punaiseen huiviin kääritty soittokone huivi ja kone heränneen kansan kauhuja. Soittajan perään pantiin pikkupojat, yhdellä kädessä vihreään koivunvirpaan kääritty lippu, toisella rumpu, kolmannella sytyttämätön päresoihtu, neljännellä ja viidennellä tulisia hiiliä höyryävä vanha pata, jota korennosta kantoivat. Sitten rovasti juomasarvea kantaen, professori, rouvat ja tytöt, ja nuoret herrat viimeiseksi, mikä heistä mitäkin kuljettaen: kahvineuvoja, punssimaljaa, aarakki-pulloa, millä lehmänkello, millä rautapelti. Otolla oli vanha kivääri olalla, Laurilla vanha rumpu, sota-ajoilta pappilassa perintönä kulkenut, Naimilla kannel, kaikilla käsissä tuoreita lehviä ja hatuissa vastapuhjenneita pihlajan ja tuomen kukkia.
Kun soittoniekka oli irroittanut koneen kapalosta ja sitä ruuvaillut ja siitä muutamia koeääniä ottanut, lähti saattue pyssyn pamahtaessa liikkeelle Porilaisten marssin soidessa ja rummun ja rautapellin sen tahtia merkitessä. Pihalta, huoneiden seinämiltä ja kirkolle vievän tien varrelta liittyi juhlakulkueeseen pitkä jono kirkkokansaa, ensin sen ohikulkua kummissaan katseltuaan.
Kun lähestyttiin kirkkoa, huomasi ruustinna siellä kiviaidan kupeella Helanderin ja hänen rouvansa istumassa heränneiden ryhmässä. Hän hätääntyi, hänen kasvonsa saivat aivan säikähtyneen ilmeen.
Stop, lakatkaa!Sanokaa sille, ettei se soittaisi kirkon kohdalla! Lauri, lakkaa!
Mitä varten? Antaa soittaa!
Ei, ei, etkö näe, siellä istuu heränneitä.
Kaikkia tässäja Lauri löi vain yhä uhemmin.
Niin, mutta! Ei kirkon kohdalla! Voi, voi! Ne tulevat juuri iltakirkosta.
Onko mammakin tullut pietistiksi?
Eihän tässä nyt mitään sopimatonta, mitä vielä, sanoi professorska.
Mutta ruustinna etsi Hannaahän oikeastaan hänen tähtensä. Mutta Hanna ei ollutkaan mukana.
Missä Hanna on? kysyi hän tytöiltä.
Jäi vielä hakemaan jotainsanoi tulevansamutta ruustinna tiesi nyt, ettei Hanna enää tule.
Heränneet seisoivat jäykkinä kirkon aitaa vasten nojaten, vähän matkaa maantiestä, toiset selin kulkueeseen, toiset siihen päin. He eivät liikahtaneetkaan siitä asennostaan, missä kukin oli; eivät päätään kääntäneet, eivät kasvoillaan mitään ilmaisseet, olivat niinkuin eivät olisi mitään nähneet, mitään kuulleet. Antero tunsi joukosta Rajavaaran isännän ja tyttären ja vanhan emännän.
Tulkaa mukaan, körttikansa! kuuli hän jonkun nuoren miehen takanaan heille huutavan.
Ole!siellä on pappi!torui toinen.
Pappihan tuo on meilläkin!
Kirkon perästä käännyttiin nousemaan jyrkkää polkua ylös harjulle ja tultiin kahden ikihongan alitse, jotka kuin portteina seisoivat kahden puolen polkua, sen laella. Kirkolta oli liittynyt lisää väkeä mukaan, ja toisia oli jo harjulla odottamassa, sillä kautta pitäjän oli kuulu ja kumma tämä pappilan herrasväkien juhannuskokon poltto, jossa laulettiin ja tanssittiin ja jossa tarjottiin juomaa ja makeisia jokaiselle, joka vain tahtoi, ja lopulta saatiin tanssiakin.
Harjulle saavuttua kuljettiin muutamia kertoja kokon ympäri, tehtiin piiri ja vedettiin mukaan lähinnä seisovat pojat ja tytöt ja tanssittiin, kunnes mukana tuodut tavarat oli ehditty ottaa esille ja asettaa pöydille kantojen päihin. Tarjottiin kahvia suuresta suunnattomasta pannusta, kaatoi rovasti omakätisesti ryypyn viinaakin arvokkaimmille isäntämiehille. Tämä kaikki odotettaessa auringonlaskua. Sillä oli vanha tapa semmoinen, ettei kokkoa saanut sytyttää, ennenkuin aurinko oli sammunut, eikä sitä päästää sammumaan, ennenkuin aurinko taas oli aamulla syttynyt.
Harjulle saavuttua kuljettiin muutamia kertoja kokon ympäri, tehtiin piiri ja vedettiin mukaan lähinnä seisovat pojat ja tytöt ja tanssittiin, kunnes mukana tuodut tavarat oli ehditty ottaa esille ja asettaa pöydille kantojen päihin. Tarjottiin kahvia suuresta suunnattomasta pannusta, kaatoi rovasti omakätisesti ryypyn viinaakin arvokkaimmille isäntämiehille. Tämä kaikki odotettaessa auringonlaskua. Sillä oli vanha tapa semmoinen, ettei kokkoa saanut sytyttää, ennenkuin aurinko oli sammunut, eikä sitä päästää sammumaan, ennenkuin aurinko taas oli aamulla syttynyt.
Eikö saa jo, eikö jo saa? hätäilivät pikkupojat levottomina, toiset puhaltaen patahiiliin hehkua vireillä pitääkseen, toiset seisoen päreineen sen ympärillä.
Nyt saa!Ja silloin pamahti laukaus vanhasta ruotsinaikaisesta piilukosta, palavat päresoihdut syöstiin kokon sisään, olkikupo hulmahti, katajapehko räsähti tuleen, ja liekki lensi kuivan kokon tueksi asetetun kuusen latvaan, jossa tukko tervatappuroita otti sen vastaan ja hulmahutti ylös taivaalle.
Hyvin tehty!
Hurraa!
Oli vanha tapa pitäjässä, että vasta sitten, kun pappilan kokko oli tuleen pamahtanut, syttyivät muut.
Laamannin kokko!Saaren kokko!Niemen kokko!Tuulivaaran kokko! Kolme, neljäkuudeskymmenes!ja pian tuikki ja leimusi ja pamahteli kaikilta vaaroilta, kaikissa saarissa, niemissä.
Mutta Rajavaaralta ja koko siltä kulmalta ei näkynyt ainoankaan tulen tuiketta. Synkkänä, totisena ja jurona seisoi siellä mahtava vaara kelmeää, kirkasta taivasta vasten. Oli kuin olisi sielläpäin ollut toinen maailma kuin täällä ja tuolla etelässä, ja oli niinkuin olisi kirkko ja tämä kokko ollut rajana niiden välillä.
Ei ollut Antero mielestään milloinkaan nähnyt niin haavemaista, yliluonnollista ja selittämätöntä kuin oli tässä tämä hulmuava kokko sen ympärillä ilakoivine ja toisine vähän loitommalla seisovine totisine ihmisineen. Tuolla nuo etäiset tulet ja tyynet järvien pinnat ja toisaalla synkkä yhtämittainen alava korpi, josta yleni yksinäinen Rajavaara! Hänet valtasi siinä tunne, että hän ikäänkuin ei ole siinä, missä on, että hän astuu ulos omasta itsestään, ei saa vakuutetuksi itseään siitä, että hän on häntämä ei ole todellisuutta, mutta ei myöskään unta. Hänkö täällä? Kuka? Missä? Ketä kaikki nuo? Eikö hänen pitäisi olla jossain muualla? Mitä ovat nuo tulet tuolla? Rovasti, jonka edessä seisoo ukkoja? Professorska, joka istuu ja suojelee silmiään tulelta?Naimi, joka heittelee risuja tuleen?Tuleeko hänelle juuri nyt, juuri seuraavana hetkenä tapahtumaan jotain erikoista? Onko jo tapahtunut, onko tämä jatkoa siihen, mitä jo on tapahtunut?
Silloin hän näki kaksi miestä seisomassa porttihonkain alla kuin maasta nousseina ja tunsi heidät kohta kuvista, joita oli heistä nähnyt. Muut, jotka olivat joko poiskääntyneet tai joiden silmiä tuli häikäisi, eivät heitä huomanneet, ja hetken aikaa he seisoivat hymyillen ja odottaen. Samassa keksi heidät Naimi, heitti maahan risun, jota oli ollut tuleen työntämässä, löi kätensä yhteen ja huudahti:
Pappa, katso!
Rovasti seisoi hänkin hetkisen aikaa kuin epäillen omia silmiään, levitti sitten kätensä ja riensi vastaan vieraitaan.
SnellmanLönnrot!Taivaastako te siihen putositte?Tulisissa vaunuissako te?
Eihän kuin rakkarirattailla, sanoi Lönnrot.
No mutta!Voi minun päiviäni!
Käykäähän toki!Herrat tuntevat toisensaprofessori Hartman, tohtori Lönnrotrehtori Snellman.
Har den äran,ja professori kumarsi kohteliaan ivallisesti.
Har den utomordentliga äran, vastasi Snellman samassa äänilajissa ja teki suuren kunnioittavan liikkeen lakillaan.
Heidät tuotiin esiin, ja Anterokin sai puristaa heidän käsiään. Naimin silmät säteilivät, Robertin poskille oli noussut hieno puna, Lauri ei saanut sanaa suustaan hämmästyksestä ja ihastuksesta, kuului kuiskauksia: »SnellmanLönnrot!» eikä Antero voinut heistä pitkään aikaan silmiään riistää.
Lönnrot oli kuin hämäläinen talonpoikaisisäntä, kasvot karkeat ja punakat, mutta samalla miellyttävät, silmissä totisuutta ja samalla leikillisyyttä, joka etsi jotain, jolle hymyillä ja nyökäyttää päätään. Yllään oli hänellä sarkainen, samettikauluksinen sortuukki, päässä vihreä, topattu lippalakki ja jalassa pieksut. Snellman oli pienenläntä, tanakka, kasvot kuin kiveen hakatut, mutta vailla viimeistä siloitusta, otsa korkea, leuka pitkä ja järeä, silmäinluonti lempeä äkäisten ryppyjen alta, ääni äreä ja vähän änkyttävä. Hän oli puettu hienosti ja huolellisesti, melkein keikarimaisesti, ja puheli kohteliaasti ruustinnan, professorskan ja Naimin kanssa. Antero katseli heitä molempia kunnioittaen, ihaillen ja samalla hämmästyneenä. Nuoko ne ovat, nuo kaksi, ne pylväät, joiden varaan tulevaisuuden Suomi tulee rakennettavaksi! Ne ne ovat, juuri ne!Ja hän koetti saada kuuloonsa joka sanan, minkä he lausuivat.
Snellman selitti siinä sitä, kuinka olivat tänne tulleet.
Lönnrot saapuu reppu selässään, matkalla runonkeruilleen,vaatii mukaansa, ainakin tänne Kontojärvellejalkaisinajatelkaa, jalkaisin, vaikkei aiokaan kerätä runoja tällä välillä, ei ennen kuin Venäjän Karjalassa.»Kävele sinä, mutta ainakin minä aion ajaa.»Sain suostumaan, mutta joka mäessä hän nousi alasminusta hän olisi voinut säästää ainakin kenkiään, joskaan ei luullut tarvitsevansa säästää jalkojaan.
Olkaa hyvä, setä Snellman!niiasi Naimi hänen edessään teetä tarjoten.Kuinka Saima jaksaa?
Kiitos!Kuinkako Saima jaksaa? Hänen terveytensä on turvattu. Ystäväni Helsingissä ovat siitä pitäneet hyvää huolta lähettämällä hänelle kotilääkärin, joka nyt kaikella mahdollisella huolella koettaa estää häntä ryhtymästä mihinkään, joka vain vähänkään voisi olla hänen terveydelleen vahingollista: kiivastumasta, iskemästä yli voimiensa, hän ottaa ulos ja antaa sisäänpyyhkii, lisää.Kiitos kysymästä! Saima voi nyt maata rauhassa.
Mutta hirveästipä se kuitenkin potkii ja peuhaa unissaankin, sanoi Lönnrot, hörppien lautaselta teetä.
Robert, kuiskasi ruustinna. Tehän saatte kvartetinlaulakaa nytse olisi niin sopivaa!Hänkin oli poikainsa puolesta ihastuksissaan vieraiden tulosta, ja kohta kajahtikin ylioppilaslaulu neliäänisenä tervehdykseksi vieraille.
Laulujen aikana oli valmistunut punssimalja, laseja asetettu pöydälle ja vieraiden eteen kannettu rovastin suuri juomasarvi, jonka hän, erotessaan yliopistosta ja osakuntansa kuraattorin toimesta, oli saanut muistoksi osakunnaltaan.
Suokaa anteeksi, hyvät herrat!sanoi rovasti, kun laulu oli lakannut ja hän täyttänyt sarven ja asettanut sen taas takaisin pöydälle. Suokaa anteeksi, sanoi hän hilpeästi hymyillen, mutta vanhana ylioppilaana minä en voi olla tarttumatta maljaan, joka on eteeni ilmaantunut. Ja kun minä maljaan tartun, niin minä en voi olla puhetta pitämättä. Ja kun minä kerran puhun, silloin kun on saapuvilla Elias Lönnrot ja Johan Vilhelm Snellman, niin en minä voi olla heille puhumatta.
Hyvä! Hyvä!
On talossani käynyt paljonkin suuria vieraita, täällä on käynyt melkein kaikki maamme mahtavimmat miehet, maaherroja, senaattoreja, kreivejä, paronejaen sano sitä kehuakseni ylhäisillä tuttavuuksillani, yhtä vähän kuin kukaan muukaan kestikievarin isäntä voi sitä tehdä
Niin et saa sanoa.
Kaikki pappilat ovat kestikievareitano min, mutta en koskaan ole tuntenut talolleni tapahtuneen sellaista kunniaa kuin nyt, kun yht'aikaa saapuu luokseni kaksi sellaista miestä kuin Snellman ja Lönnrot.