Mennään sinne, puhutaan niille! Selitetään, sanotaan mennään nyt heti paikalla!
Hän oli saavuttanut Robertin, ja Lauri oli saavuttanut heidät.
Jätetään se asia Helanderille. Hän kyllä siitä huolen pitää, sanoi Robert välinpitämättömästi, melkein pilkallisesti, mikä vähän kylmäsi Anteroa, niin ettei hän voinut olla sanomatta:
Ei kai ole totta, että heille olisi myyty pappilasta viinaa?
Miksei olisi! Miksei sitä voisi meiltä myydä yhtä hyvin kuin kaikkialta muualtakin?ja kun hän näki hiukan ihmettelevän ilmeen Anteron kasvoilla:samahan se on, keitänkö itse viinaa ja myyn sen vai ostaako joku toinen viljani ja myy sen viinana.
Ei se nyt aivan sama
No, mutta ei meitä nyt todellakaan voi syyttää siitä, että humalaiset tappelevat.
Enhän minä nyt suinkaan sitä
Sitäpaitsi, sama se, olkoon miten tahansa, minä en voi sille asialle mitään.
Robert meni, näyttäen kuitenkin jotenkuten epävarmalta ja ikäänkuin vaivautuneelta. Mutta Otto ja vanha mies tepastelivat maantietä taas, yhtämittaa pysähtyen, Otto hihkaisten vastaukseksi sillalta päin kuuluville kirkaisuille.
No, kas niinantaa heidänei se mitäänAntero, kuulehan, tule tänne
Lauri tarttui häntä käsipuoleen ja veti metsäpolulle, joka vei pappilan hevoshaan läpi, pysähtyi yht'äkkiä hänen eteensä ja kysyi:
Antero, oletko koskaan rakastanut?
Antero oli, samassa kun he kääntyivät maantieltä metsään, ajatellut, voisiko hän ehkä puhua Laurille Naimista, ja lämmin, miellyttävä myötätuntoisuuden virta tulvahti hänen sydämestään kaikkiin hänen jäseniinsä. Eikä tuo aiheeton kysymys tuntunut hänestä ollenkaan oudolta tai odottamattomalta, vaan niinkuin hänet olisi valmistanut siihen sama tarve kuin Laurinkin: saada ystävä ja uskottu.
Ehkä olen joskus minäkinkuinka niin?
Mutta rakastatko nyt juuri tällä hetkellä?
Kun ei Antero voinut heti vastata, niin Lauri:
En tahdo tietää, ketä ja missäainoastaan, rakastatko nyt?
Hän luuli Laurin aavistavan hänen tunteensa, tahtovan ottaa osaa niihin, ja hän aikoi jo sanoamutta sanoi kuitenkin vain:
Voihan olla, kuinka niin?
Silloin sinä voit minut ymmärtää, jos tahdot. Minä tunnen sen, ettei kukaan voisi minua ymmärtää niin hyvin kuin sinä Sinä et voi nauraa minulle etkä katsoa minua kylmästi silmiin.
Jos sinä vain tahdot puhua minulle, mitä sydämelläsi on, niin tiedät
Hänet tahdotaan minulta riistää ja hänet on jo minulta riistetty! Minä odotin hänet täällä tapaavani, hänen tulevan minua vastaan, mutta ne ovat lähettäneet hänet pois, en tiedä minne enkä tahdo sitä heiltä kysyä.
Ja katkonaisin, kiihkein lausein kertoi Lauri, että sen nimi oli Hedda, että se oli isätön ja äiditön tyttö, että he olivat yhdessä kasvaneet, että hän oli rakastanut häntä pienestä pojasta he olivat käyneet yhdessä rippikoulunsamana vuonna, viime vuonnaSalaa alttarin edessä hän oli sen itselleen luvannutja sitten myös Heddalle viime jouluna kuutamossa hiihtäessätästä juuri kulki silloin latu ja tällä tiellä minä suutelin häntäja suutelin myös kerran, kun hän oli tullut kamariinija minä tahdon sanani pitää, vaikkei Hedda sitä vaatinutkaan, Hän on yhtä hyvä ja hieno ja jalo kuin mikä herrastyttö tahansa, vaikka hänellä onkin karkeat kädet ja vaikkei hän taidakaan ruotsia eikä ole niin sivistynytmutta juuri sen vuoksi minä häntä rakastankin ja että hänellä on suomalainen nimi,mutta minä löydän hänet, minä etsin hänet vaikka maailman laidasta ja tuon hänet tänne, ei, tänne en minä häntä tuo halveksittavaksi ja pilkattavaksiminä vien hänet jonnekin, rakennan majan hänelleen huoli heidän rahoistaan, murran omin voimin itselleni tienrupean vaikka rengiksi Otolle tai kalamieheksi sedällekyllä meminä tahdon näyttää
Lauri oli temmannut Anteron mukaansa. Se oli hänestä aivan erinomaista, suurta, jaloa
Tee niin! Juuri niin, juuri niin minäkin sinun sijassasi!
Mutta silloin Lauri ikäänkuin hiukan laimentui, ei ilostunut siitä, ja virkkoi vain:
Naimi sanoi samaa kuin sinä
Sanoiko Naimi?
Hän oli samaa mieltä kuin sinä.Ajatteletko todellakin, mitä sanot?
Että minulla on oikeus tehdä niin?
Jos kerran häntä rakastat
Josko?mitä tarkoitat? Epäiletkö? Etkö usko minun häntä rakastavan? ja Lauri tarttui Anteroa käsipuoleen ja puristi sitä niin, että koski.
Uskon, tietysti uskon, kuinka en uskoisi, kun sen kerran itse sanot?
Mutta mistä tuli suuhusi se jos? Panit siihen erityistä painoa.
Enhän pannut, minä vain tarkoitin
Jostain se tuli, ja minä tiedän, mistä se tulisinä olet huomannut jotainvoi, voi, miksei hän nyt ole täällä? Miksen saanut häntä heti tavata ja sanoa hänelle?Sano, voiko se mitään merkitä, että hänet joskus unohdan?
Unohdat?
Unohdan, minä unohdan! On kulunut välistä päiviä, etten ole häntä muistanut ennenkuin taas yht'äkkiä Helsingissä, matkalla, kun Anette istui minua vastapäätä vaunuissahän katsoo välistä minuun niin omituisestien tiedäen ymmärräja täälläkin minä olen hänet unohtanutenkä ensin tuntenut mitään kaipuuta, kun en häntä nähnytja koko ajan kokolla, paitsi silloin, kun Lönnrot soitti. Silloin minä häntä muistin. Eikö se ole kauheaa? Eikö ole kauheaa unohtaa hetkeksikään se, jota rakastaa? Sano, Antero! Mimmoinen minä olenkaan? Epäsikiö! Minä olen hänet monta kertaa pettänyt ja ajatellut, että esimerkiksi Anette olisi minun morsiameni. Minä olen rikkonut valat vannottuni! Ei hän mitään vaatinut, ei tahtonut kuulla »Muista, jos muistat», sanoi, »ja jos et muista, niin et muista». Mutta juuri sen vuoksi minä sitä enemmän
Jos ovat niin asiasi?
Mutta eiväthän ne ole niinoikeastaan! Enhän minä ole häntä unohtanut! Ei, ei, minä luulen vain. Minä tunnen, nyt juuri tunnen, että rakastan häntä, vain häntä! Minä rakastan hänessä kansaani, koko kansaani, jonka tahdon kohottaa, nostaa alennustilasta, asettaa rinnalleniymmärrätkö, Antero, että voi yhdessä ihmisessä rakastaa kokonaista kansaa, koko ihmiskuntaa?
Josko sen ymmärrän! huudahti Antero lämpimästi.
Niin no, sitten sen tiedät
He olivat jossain synkässä metsässä, jossa tie päättyi vetelän korven laitaan. Lauri kääntyi takaisin.
Nyt on minun niin helppo olla. Ei puhuta siitä sen enempää.Ja hän alkoi yht'äkkiä puhua muusta, muistella Snellmanin sanoja, puhua Anteron aatteesta,ihastella päivän nousuamistä kaikesta Antero nyt ei olisi vähääkään välittänyt, mieli Naimia täynnä
He erosivat pappilan pihalla, Anterossa pieni pettymyksen tunne siitä, ettei Lauri häneltä mitään kysynyt eikä osoittanut mitään osanottoa siihen, mistä hänen olisi ollut niin suuri halu puhua.
10
Kun Robert oli eronnut Anterosta ja Laurista ja noussut sukkasillaan yliskamariinsa varovasti ovea raottaen, ettei häiritsisi Lönnrotia, jolle oli laitettu tila hänen huoneeseensa, tapasikin hän hänet vielä valveilla, istumassa lähellä ikkunaa ja selailemassa papereitaan, joita oli repustaan levittänyt eteensä.
Eikö saisi luvan olla mukavampaa tuolia, sanoi Robert, kun näki hänen istuvan pienellä puujakkaralla.
Kiitoksia, mutta minä olen tottunut näitä tämmöisiä puita painamaan eikähän tässä isoja istumisia. Katselen vain vähän näitä papereitani.
Eikö saisi luvan olla mukavampaa tuolia, sanoi Robert, kun näki hänen istuvan pienellä puujakkaralla.
Kiitoksia, mutta minä olen tottunut näitä tämmöisiä puita painamaan eikähän tässä isoja istumisia. Katselen vain vähän näitä papereitani.
Hän vaipui työhönsä Robertin ruvetessa riisuutumaan. Katsellessaan tuohon tuota miestä, joka paitahihasillaan, hiukan kuluneessa liivissään, kiilloittamattoman paidankauluksen alla värinsä muuttanut vihertävä silkkihuivi, istui siinä kuin mikä ruotiukko saunan lasin alla virsikirjaa katsellen, halveksien hänen hienoksi petsattua pöytäänsä samettisine kirjoitusmattoineen ja mukavaa keinutuolia, tuli Robertin kuin ujostus ja häpeä itseään, joka tarvitsee kaikkia noita hienouksia ja mukavuuksia »lukujensa harjoittamista» varten; ilman niitä häneltä »ei työ suju»ja hänellä pitää olla väljä villaviitta yllään ja jalassa pehmoiset tohvelit. Työ! Hänen »työnsä» ja hänen »tutkimuksensa»! »Primus inter pares»Hänelle on pidetty puheita Helsingissä ja kotona, hän on kulkenut vaunuissa ajaen kautta maan herrastalosta toiseen kuin mikäkin triumfaattori, kuin mikäkin kansallissankari! Mitä hän on tuon miehen rinnalla, joka avojaloin korpia tallustelee, joka makaa kovilla uuninpankoilla? Hän ajattelee väitöskirjoja, tohtorin ja professorin, miettii latinankielisiä opinnäytteitä ennen kirjoitettujen samanlaisten mukaan ja perusteella, päästäkseen dosentiksi, professoriksi ja suuren palkan nauttijaksi. Siihen on häntä kehoitettu, se on aina ja kaikkialla asetettu hänen elämänsä ylimmäksi maaliksi, ja niin on hän itsekin vähitellen tottunut tekemään! Tuo on kulkenut keräämässä unhotetuita, kätketyitä aarteita ja kulkee yhä, on tehnyt työtä, jota semmoisetkin miehet kuin setä Hartman pitävät joutavana tai ainakin oman työnsä rinnalla vähäpätöisenä. Kuka häntä siitä seppelöi, kuka maksaa hänelle siitä palkan, kuka antaa sille arvoa? Tuskinpa hän itsekään. Jos ei isä olisi ollut hänen vanha toverinsa, olisiko hänkään puhunut, mitä puhui kokkomäellä? Ja Robert oli loistavine arvosanoineen ja mainioine tutkintoineen mielestään kaiken sen hedelmistä karun kirjatiedon ja muiden vieraita peltoja viljelevän virallisen yliopistollisen kirjatieteen tyypillinen edustaja, kun taas Lönnrot tuossa on raataja, perkkaaja, korpien kylväjä. Hän on loiseläin, parasiitti, tuo on muurahainen, joka rakentaa kansalleen pesää vanhoista kuivista havunneuloista, mehiläinen, joka imee hunajaa metsäniittyjen kukkasista.Jos sille uskaltaisi puhua siitä aatteesta, joka oli alkanut hämärtää hänelle Helsingin juhlissa, jolle Snellmanin sanat jo Kuopiossa olivat antaneet sysäyksen ja joka nyt kokolla oli yhä voimakkaammin hänen mielensä vallannut? Mutta Lönnrot vain kirjoitteli ja käänteli papereitaan ja puhalsi silloin tällöin piipustaan savun, joka leijaili verkalleen ulos ikkunasta. Viimein käänsi hän ne kokoon ja pisti laukkuunsa, joka oli hänen jalkainsa juuressa maassa. Huomatessaan Robertin vielä istuvan valveilla kysyi hän:
Eikös nuorta miestä nukutakaan, taidan minä tässä valvottaa. Mutta nyt käydään kilvalla unetarta kosihin, kumpi meistä hänelle mieluisampi. Nuori mies vanhan voittanee siinäkin juoksussa.
He alkoivat riisuutua molemmat ja Lönnrot aikoi, saatuaan pieksut jalastaan, heittäytyä sohvan kannelle.
Se olisi tämä sänkyvuode tohtoria varten aiottu.
Kyllähän minä voisin tässä sohvan kannellakin.
Ei millään muotoa, tämä on varta vasten laitettu tohtoria varten
Saatettaisiin me ehkä sinutellakin toisiamme, koska kerran on satuttu saman orren alle.
Minä saan tietysti sanoa sedäksi
Olenko minä sitten mielestäsi semmoinen ikäloppu?
Ei, vaan kuitenkin
Lönnrot oli vielä pistänyt piippuunsa ja sytyttänyt sen. Muutamia savuja vedettyään virkkoi hän:
Niin, niin, oikeassa on se Snellman siinä, mitä puhui tästä suomenkielen käyttämisestä teille nuorille miehille. Olisi siinä työtä tekijöille. Niin sanoisin minäkin, että antaa heidän ruotsalaisten pitää murhetta kielestään ja sillä kirjoittaa, tutkitaan me sitä, mitä meillä on, etsitään sitä, mitä meiltä löytyy, ennenkuin on liian myöhä.
Robert ei saanut vielä sanotuksi sitä, mikä hänellä jo oli kielellään.
Eihän tämän oikeastaan ole hätä eikä mikään tämän meidän kielen, säilyy se siinä, mihin on kerran maahan pantu, vaikkei häntä hyvin hoidettaisikaan. Hoitelee itse itseänsä. Mutta siellä on kieliä ja murteita korpien katveissa, jotka kuolevat ja tukehtuvat eivätkä jätä jälkeensä muistoa niin mitänä; ei enempää kuin lehti, minkä toinen lehti allensa peittää. Käy heitä säälikseni köyhiä sukulaisia, joille ei saa edes hautapatsaita pystytetyksi, saati sitten muistokuvaa seinälleen ripustettavaksi.
Mitä murteita ja kieliä ne mahtavat olla?kysyi Robert arasti.
Onpa sekin vatja ja vepsä, jotka on vieras uuvuttanut ja jalkoihinsa sotkenut, etteivät enää omin voimin paljon liikahtamaan pääseminkä muutamissa kylissämutta pian ovat nekin valloitetut, ja pian se lappikin venäläistyy, suomalaistuu ja norjalaistuu.
Onko todellakin niin?
Pelastaa heitä ei voi eikä elämään auttaa, mutta testamenttinsa heillä voisi teetättää ja ottaa korjuuseen vainajain perinnön. Ei ole heillä enää runoudestaan, mutta kielen tähteistä saisi tutkija vielä isotkin aarteet. Sääliksi käy heitä, oikein käy sääliksi.
Mahtaisiko niihin tutkimuksiin suuriakin valmistuksia tarvita?
Robert tunsi, että vastauksesta hänen kysymykseensä riippuisi niin paljon, ettei hän oikein tiennyt, millaiseksi sen olisi toivonut.
Eihän siihen muuta kuin että osaa sanat kirjoittaa ja muotoja muistoonsa merkitä. Ei sen suurempaa tiedemiestä. On ne tiedot joka maisterilla mitkä minullakin. Mutta hyvä terveys ja vähät vaatimukset, ne ovat näillä retkillä välttämättömät.
Robert päätteli:Hän ajattelee, että minä olen hemmoteltu, mukavuuksiin tottunut, ja niitä kaipaava rikkaan rovastin poika.Ja hänestä näytti kuin olisi Lönnrotin silmä hetkeksi pysähtynyt tarkastamaan hänen villapaitaansa, niinkuin olisi sen huulille ilmaantunut muhoilu ollut arvostelu koko tästä mukavasti sisustetusta huoneesta. Eikä Robert vieläkään saanut tehdyksi kysymystä, joka yhä oli hänen huulillaan. Äänetönnä hän riisui villapaitansa ja vaihtoi sen hienosta palttinasta tehtyyn pitkään yöpaitaan, jonka edustan, kauluksen ja hihansuut Hanna oli punaisella langalla kirjaillut.
Siinäpä taitaisi olla hyödyllinen kapine sekä kesällä että talvella, kun hiottaa, ja kepeä repussa kantaa kaksikin, sanoi Lönnrot hypistellen tuolille heitettyä villapaitaa.
Lääkäri on rintani heikkouden tähden määrännyt minut sitä käyttämään.
Vai ei ole terveytesi luja. Mutta hyvä se saattaisi olla terveellekin.
Ennenkuin meni levolle, virkkoi Lönnrot vielä ulos katsahtaen:
Olisipa nyt ollut viileä kävellä öiseen aikaan ja kuuminta päivää olisi maannut, mutta eipä olisi tainnut se pappasi päästää.Ohhoh! onpa tässä kuin Abrahamin helmassaja hän nauroi makeasti hupsahtaessaan sängyn untuviin.Enpä muista, milloinka minulla olisi ollut näin pehmoiset paikatmitenkähän tästä aamulla ylös pääsee uittaa kuin Ilmatarta ikänsä kaiken lakkapäillä lainehilla.Hyvää yötä, nuorin veljeni! Auta ylös aamulla, jos en itse pääse.
Ennen pitkää alkoi kuulua säännöllinen, rauhallinen hengitys. Mutta ennenkuin Robert nukkui, oli hän saanut vastauksen kysymykseensä, jota oli mielessään hautonut. Ja huomenna tiesi hän rohkenevansa siitä puhua Lönnrotille.