Alkoi hämärtää. Tähtiä ilmestyi taivaalle ja kuukin pian alkoi näkyä. Tähdet ja kuu ne kulkivat muassa. Muuttuivat ne välistä vähän eteenpäin ja välistä taaksepäin, vaan eivät ne sen jälemmäksi jääneet, aina vaan näkyivät yhtä kaukana olevan heistä.
Mitenkään ne niin? Siellä taitaisi hauska olla niitten luona. Miksikään se isä tuli pois? Vissiin tuli niin ikävä äitiä ja minua ja Maria ja pikku Elliä Mutta olihan siellä Armas. Onkaan se isä tuonut Armaankin mukanaan? Mitenkään ne ovat päässeet?
Ja se miellytti Elsaa. Hänen mielestään ei sieltä voinut hypätäkään niin korkealta.
Vissiin siellä on tikapuut kultaiset tikapuut
Elsa muisti kuulleensa Jaakopista, joka näki tikapuut taivaasta ja enkeleitä kulkevan ylös ja alas Mistähän kohti ne ovat, ovatkaan kaukana tästä?
Vissiinkin ne ovat hyvin kaukana, aivan tuolla taivaan rannassa asti
Mutta sieltä kait pääsee ilmankin Vaan jos ei siellä ole ovia
Missään siellä on ovi?
Mietityttämään se olisi ruvennut, vaan Elsa päätti että hän kotona isältä kysyy, isähän sen tietää ja kohtahan hän pääsi kotia.
Nyt ne kotona ovat Äiti laittaa ruokaa vissiin Ja äitillä oli Elsan mielestä harmaja hame ja röijy ja leveä vyöliina.
Mari siellä nukkien kanssa leikkii ja näyttelee Ellille Onkohan Mari ottanut minun Kerttuni, joka osaa itkeä kuin painaltaa rintaan? Sen isä antoi Kuin joutuisi kotia siksi kuin isä tulee työstä, niin huutaisi ovelta että "missä isän piika!"
Elsasta tuntui niin hauskalta, että olisi käsiään taputtanut, jos olisi voinut. Hän puristausi kokoon ja mielessään nauroi.
Kaukana näkyi tulia paljon, ja kuin tultiin lähemmäksi haamoitti talojakin. Siinä se oli kaupunki Mitenkähän setä osannee meille ajaa kuin on noin paljon taloja ja hämärtääkin.
Vaan sieltä se talojen sivu setä pujotteli, kadulta kadulle käänsi. Ja jo tuli tuttuja taloja.
Nyt käännyttiin kotiportista. Tässä se oli. Suuri kivi oli portin pielessä ja hirsiläjä aitaa vasten. Portaan vieressä oli vesikelkka, vain eri saavi oli kuin ennen. Porstuaan oli tehty uusi akkuna. Mutta tämä se oli kuitenki Elsan koti, sillä setä pysäytti hevosen portaitten eteen ja kantoi hänet sisään.
Siellä oli äiti, tuli vastaan ottamaan ja hyväillen alkoi riisua turkkia. Ja siihen kuin turkista pääsi Elsa selviämään joutui Marikin ääreen. Mutta eivät ne olleet oikeen entisen näköisiä, aivan tutun näköisiä. Äidillä oli kyllä harmaja hame, vain oli eri röijy, semmoinen jota ei ollut ennen Elsa hänellä nähnyt ja muodoltaankin oli muuttunut äiti. Marilla oli aivan erilaiset vaatteet ja semmoinen vyöliina, jossa oli pitkät nauhat ja takaa solmittuna ja isompi oli Mari entistään. Pikku Elli se oli paljon muuttunut. Mutta missään se isä oli? Taisi olla työssä vielä, koska ei näkynyt. Iso kaappi oli toisella seinällä kuin ennen. Pieni sänky jossa Marin kanssa olivat maanneet oli poissa; missään se oli? Kiikkutuoli oli vielä samassa paikassa kuin ennen, vaan maalattu ruskeaksi, ennen oli harmaja ja maalattu oli kamarin ovikin
Elsasta tuntui oudolle ja pahalle. Ei hän osannut paikaltaan liikkua, eikä puhunut luotua sanaa.
Äiti puheli liverteli ja kantoi perälle huonetta sohvan kannelle istumaan, vaan ei Elsa siitäkään tullut rohkeammaksi. Sormi suussa katseli nurkkasilmällä ympärilleen.
Mari kantoi sohvan kannelle siihen viereen leikkikalujaan, paperinukkia, kuvakirjoja ja oikean ison nuken, jolla oli uudet sievät vaatteet.
"Tämän nimi on Ursa ja se on hyvin kiltti", alkoi Mari selitellä hyvin toimessa. "Ja täällä, katsopa tässä sinun Kerttusi. Se on itkenyt niin paljon että, kuin sen mamma on ollut maalla."
Kerttuhan se oli, vaan sekin oli muuttunut. Kasvot olivat hankauneet rosoisiksi ja toinen käsi repatti irti, ettei ollut kuin pikkuisen pitämässä. Eikä se enään itkenytkään jos rintaankin painoi.
Elsa katseli Kerttua. Ei hän virkannut mitään, vain itku pyrki kurkkuun. Hänen kävi sääliksi Kerttua, joka raukka oli niin ruhjauneen näköinen ja samalla hänen kävi sääliksi keinutuolia, sänkyä, isoa kaappia, kamarin ovia ja kaikkia:
Mari vaan näytteli uusia leikkikalujaan ja oli myötään äänessä.
"Äidiltä minä olen saanut tämän Emmin", ja Mari selitteli punaisten nauhapalasten sisää sormen pituisen nuken. "Voi, ruvetaan pesemään Emmiä."
Kahvikuppiin hommasi Mari vettä ja pesi Emmin ja kääri kapaloon ja Ursaltakin pesi silmät.
"Pestään Kertultakin."
Hän pesi Kertultakin.
"Kertullekin pitää tehdä uudet vaatteet. Eikö pidä?"
"Pitää", vastasi Elsa hiljaan.
"Semmoiset oikeat ja sievät, semmoiset, jotka saattaa riisuakin, niinkö?"
"Niin", myönsi taas Elsa hiljaan. Jo vähitellen sai Mari Elsan leikin touhuun ja puhelemaan, niin että pian olivat molemmat täydessä puuhassa. Elsa kuin pääsi tutustumaan kysyi hiljaan Marilta. "Missä se isä on nyt?
"Työssä", vastasi Mari hyvin kovasti että Elsa säikähtyi. "Vaan ei se vielä tule, kyllä me vielä saamme leikkiä. Isä aina nauraa kuin leikkii nukkien kanssa ja sanoo Kerttuakin Tyyraksi ja nokiaa silmät Kertulta ja Ursaltakin. Ei viitsitä sitte enään leikkiä, eikästään?"
"Ei", vastasi Elsa vaan hänestä oli kumma miksikä isä nyt oli semmoinen, eihän se ennen niin tehnyt. "Milloinka se isä tulee?"
"Kuin äiti on laittanut ruuan pöydälle."
Elsa silmäsi että joko se äiti laittaa ruokaa. Vaan ei se vielä laittanut. Siellä hellan ääressä hommasi, kohenteli tulta. Pata oli tulella ja höyry pihisi kannen raosta. Se oli tuttua.
"Kohta se tulee isäkin, vaan kohta se joutuu ruokakin. Ja joutuahan sen pitäisi, sillä eikö tällä minun tytön tyllerölläni ole nälkäkin jo", sanoi äiti ja tuli hyväilemään Elsaa.
Nyt tuntui Elsasta mukavalta, oli kuin joku paha aavistus olisi lievennyt. Hän saattoi jo hymyillä äidille. Ja hän seurasi äitiä sinne hallan ääreen, sillä häntä hyvin halutti sinne. Ainahan hän ennenkin oli ollut keittämisen puuhassa äidin kanssa, apuna muka, jos ei muuta niin lastuja uuniin lisännyt.
"Pane Elsa muuan lastu lisäksi", sanoi äiti nytkin aivan entisen totutun tavan mukaan.
Elsa pani lastuja uuniin. Siellä ne rupesivat palaa räsähtelemään. Höyryä pursusi padasta kannen alta enemmän. Se oli se sama pata kuin ennenkin: toinen korva oli lohennut ja muutenkin samanlainen joka kohdasta. Samat olivat padan koukutkin ja muutkin kalut ja prässirauta riippui ylhäällä koukussa, niinkuin ainakin.
Jo rupesi padassa kiehumaan, porisi aikalailla. Äiti nosti kantta niin höyryä nousi lujasti ja porina kuului kovemmin ja kuin pani kannen paikalleen niin höyry pihisi raosta ja porina kuului himmeämmin.
Elsasta tuntui nyt äiti aivan tutulta. Hän ojensi kätensä äitiä kohti ja kuin äiti kumartui kääri Elsa kätensä hänen kaulaansa, puristi tarmonsa takaa ja sanoi:
"Äiti!"
Ilo valtasi Elsan nyt kokonaan. Tuntui tutummalta nyt kaikki entiset vanhat, vaikka olivatkin eri paikoissa. Riemuiten juoksi Elsa sedän luo, joka tuli ulkoa hevostaan katsomasta ja selitti että kohta se isä tulee.
Äiti alkoikin laitella jo ruokaa pöydälle ja Elsa oli mukana puuhassa. Vaan kuin se oli tehty rupesi hän sykkivin sydämin odottamaan isää. Hän tiesi miten hän tekee kuin isä tulee, hän tekee niin kuin aina ennenkin: menee ovensuun nurkkaan seisomaan, niin isä pistää päänsä oven raosta ja kysyy:
"Missä isän piika?"
"Täällä!" huutaa hän ja juoksee vastaan ja isä ottaa hänet syliinsä.
Rintaa ahdisti odotus. Jo kuului askeleet portailla. Elsalla sydänalassa hytkähti ja hän naurusuin meni seisomaan nurkkaan.
"Täällä!" huutaa hän ja juoksee vastaan ja isä ottaa hänet syliinsä.
Rintaa ahdisti odotus. Jo kuului askeleet portailla. Elsalla sydänalassa hytkähti ja hän naurusuin meni seisomaan nurkkaan.
Ovi aukeni ja muuan mies astui sisään.
"Hoh, vieraita. Terve, terve!" ja mies kätteli setää. Otti sitten turkin päältään, pani naulaan ja meni pöydän päähän istumaan.
"Mitä kuuluu?" kysyi mies.
"No ei kummempia", vastasi setä.
Elsa seisoi loukossa ja kummaillen katseli, että mikä mies tuo on, joka pöydänpäähän meni noin suoraan. Vähitellen siirtyi hän sedän luo, niin hiljaan ettei se mies olisi häntä huomannut. Marikin oli kerennyt korjata leikkinsä ja istui nyt setän sylissä kellonhäntää nyppimässä.
"Kuka se tuo on?" kysyi Elsa hiljaan Marilta.
"Se on isä", vastasi Mari lujalla äänellä.
Elsa säikähti, että ruumis vavahti.
"No, ka täällähän se on uusitulokaskin", sanoi se mies. "Tuleppas paiskaamaan kättä."
Elsaa peloitti, polvet vapisi.
"Mene lapsi sanomaan terveisiä isälle", kehoitti äiti.
Isä eihän se ollut isä punanen parta isällä on musta eikä tuo muutenkaan ollut isää
"Mene paiskaamaan kättä isälle", kehoitti setäkin.
"Ei se ole isä, mies vaan", sanoi Elsa sedälle hiljaan ja tunkeusi niin lähelle kuin pääsi.
Setä naurahti ja yhä kehoitti ja äitikin vielä käski. Elsa lähtikin, vaan alla päin, tarjosi ujosti kätensä ja notkautti polviaan.
"Tule nyt isän syliin", sanoi mies hyvittelemällä.
Elsa kiskausi irti ja juoksi takaisin setän luo.
"Mari, tulepas sinä isän tykö kiikkumaan."
Mari meni. Mies nosti hänet jalkaterälleen, piti molemmista käsistä kiinni ja huiskutti siinä ylös ja alas. Mari nauraa hekatti ja olisi kiikkunut enemmänkin.
"No tule nyt sinäkin,mikä sen nimi olikaan tämän pikisilmän?"
Kaikki rehahtivat nauramaan ja itse mieskin nauroi ja Marikin hihitti muitten mukana. Elsa vaan oli vakaisena ja näpeillään peitti kasvonsa sedän syliin. Ajatteli että onkaan hänellä pikiä silmässä ja koetti kädellään hieroa pois.
"Elsa, niin Elsahan se oli. Tulepas nyt sinäkin kiikkumaan", sanoi se mies taas ja tuli ja sieppasi Elsan syliinsä ja koetti saada kiikkumaan.
"En minä tahdo. Päästäkää pois, kuulkaa!" kirkui Elsa itku äänessä ja riekkui päästäkseen irti. Päästyään juoksi äidin luo ja koetti piiloutua helmaan.
"Ujostelee", sanoi äiti.
Elsa siellä pää hupussa, kummasteli minkätähden ne sanoivat tuota isäksi, joka oli pnnapartainen eikä ollenkaan niin kuin isä. Varsinkaan kiusaavat häntä? Vaan miten se äiti olisi varsin sanonut, narrannut, eipähän ennen ollut koskaan. Mutta isää hän vielä odotti kuitenkin tulevaksi ja kuunteli eikö kuuluisi askeleita portailta.
"Ruvetaanpas nyt illalliselle", sanoi äiti. "Lähtään syömään lapseni, niin pääset sitten nukkumaan".
"Eikö se isä tulekaan?" kysyi Elsa hiljaa äidiltä.
"Johan se on tullut. Tuossahan se on isä, se on uusi isä. Ole kilttinä isälle, se on hyvä lapsille."
Katkera tunne kohosi Elsan mieleen, nousi kuin synkkä pilvi, joka heittää mustan varjon maahan. Mikä oudolta näytti, vieraalta, se mieltä loukkasi ja tunnonomainen herätti syvää kaipauksen tunnetta, kaipauksen ja säälin.
Elsa pantiin istumaan äidin ja Marin väliin. Ennen hän istui isän vieressä, omalla korkealla tuolillaan, jonka isä oli ostanut markkinoilta. Ja isä laitteli ruuan, riputteli valmiiksi. Nyt se tuolikin oli nurkassa tuolla ja jalka poikki siitä Mies istui vastapäätä. Minkälaiset sormetkin sillä oli! Isällä oli toisessa peukalossa erilainen kynsi, vaan tällä molemmissa samallaiset. Se näytti rumalle, tuntui niin ilkeälle ettei Elsa saattanut syödä, ei vaikka. Itku oli aivan ratkeamassa, tuon tuostakin syöksähti jo kurkkuun. Vaan koetti pidättää voimansa perästä. Kuin olisi päässyt tuonne loukkoon isän turkin taakse
"Lapsi rukka on väsyksissä", puheli äiti syötyään ja kuletti Elsan kamariin, johon tuli Marikin. Sinne laittoi äiti heidät nukkumaan pieneen sänkyyn, jossa ennenkin aina olivat nukkuneet.
"Lukekaa siunaus", sanoi äiti ja lähti.
Elsa pistäysi huppukorviin ja peitteen laidatkin kääri tarkoin alleen ettei rakoa jäisi. Tuntui niinkuin siellä peitteen ulkopuolella olisi uusi isä ollut, tahi jotakin semmoista pahaa. Vaan hupussa kuin oli niin ei peloittanut, tuntui vaan turvalliselta. Eikä nyt tuntunut niin tuskalliselta olo kuin iltaspöydässä, pahalle ja tympeälle kuitenkin. Hänen entinen oma sänkynsähän se oli, jossa hän nukkui, vaan se oli nyt toisessa huoneessa ja eri peitekin oli.
Uni ei tahtonut tulla silmään. Puoli horroksiin vaipui, ja siitä aina säpsähti hereilleen kuin yritti näkemään jotain pahaa unta.
Hän luki siunauksen ja painoi silmänsä umpeen.
Pikipallot oli hänellä olevinaan silmäin siassa ja Mari nauroi ja ilvehti Isäkin oli kotona ja korjasi tuolin jalkaa ja sitten tuli hänen luokseen, vaan olikin parta punane Tuli hyvin likelle ja hieroi parralla hänen poskiaan
Elsa parahti huutamaan ja heräsi. Häntä pelotti nyt niin että valveillakin yhä itki. Ja äiti kuin tuli katsomaan, itki Elsa sedän viereen päästäkseen. Uusi isäkin tuli siihen ja sanoi:
"Hyi, kuka se yöllä juonittelee? Iso tyttö! Nuku nyt vaan, että muutkin saavat nukkua."
Elsaa peloitti, ei tohtinut puhua mitään. Vaan kuin uusi isä meni, pyysi hän äidiltä yhä päästäkseen sedän viereen. Äiti veikin viimein.
"Tämäpä taitaa ollakin aika passattava," sanoi uusi isä. Vaan äiti laski Elsan sedän viereen ja sanoi:
"Siunaa uudestaan lapseni ja nuku."
Elsa tunkeutui aivan sedän selkään kiinni ja luki rukouksensa. Tässä ei tarvinnutkaan nyt hupussa maata, uskalsi muutenkin. Akkunasta sopi näkemään ulos taivaalle. Ilma ulkona oli kirkas ja tähdet vilkkuivat kauniisti.
Tuolla se on isä ja pikku Armas, katsovat tänne, ajatteli Elsa. Kuin isä pyytäisi Jumalalta, että Jumala lähettäisi enkelin ajamaan tuon miehen pois.
Sinne sinertävään etäisyyteen tähystellessään välkkyviä tähtiä ja isää muistellessaan vierähti kyyneleet silmiinsä ja mieli purkaantui hiljaiseen itkuun. Mutta joutui unikin rauhalliseen helmaansa ottamaan tämän pienen ihmisenensikerran pettyneentoivonsa.
NAAVALAN TAAVETTI
Kirjoittanut Eero Sissala.
I. Maata viljelemään
Vähämäen alangossa oli mökki. Siinä asui pitäjän satulamaakari Simo Rahkonen, sokean vaimonsa ja viiden lapsensa kanssa. Hänellä oli yksi poika ja neljä tytärtä: Poika, Taavetti oli vanhin ja seitsenvuotinen, kun hänen äitinsä tuli vähänäköiseksi, melkein sokeaksi. Samaan aikaan tunsi mieskin ruumiissaan pahoja luunsäilöstyksiä, eikä sentähden aina voinut työtä tehdä niin kuin tarve olisi vaatinut. Monta kertaa loppui leipäkin mökistä, kun ei Simo itsekään oikein jaksanut työtä tehdä ja maksettiin vielä liian pientä palkkaa satulamaakarille.
"Pitääkö minun mennä köyhäin apua pyytämään?" arveli Simo erään kerran.
"Mitä isä puhuu", aivotteko mennä köyhäin apua pyytämään? sitä älkää tehkö, isä!"
"Mikäs minun hyvittää, kun leipä loppuu?"
"Kuulkaas, isä! minä voin alkaa tehdä työtä, teidän apunanne, ja luulen että yhdessä ansaitsemme niin paljo kuin joukko syöpi."
"Sopisi tuotakin koettaa. Jos sinä nyt edes jaksaisit köykäisemmät työt tehdä, niin joutuisi paljonkin pikemmin. Vaan olen minä ajatellut, että kun vähän tästä pääsis siirrähtämään, täytyis ottaa uudet tuumat ja ruveta maata viljelemään."