"Tuolla ylimmässä piironginlaatikossa on raha-arkkunen ja siinä puhtaat rahani. Minä en ole koskaan huolinut panna mitään pankkeihin. Ei siinä paljoa olekaan, mutta aina toki vähä. Se jaettakoon kahteen yhtä suureen osaan sisarelleni ja Andrealle. Mutta arkku avattakoon vasta hautajaisten seuraavana päivänä."
"Älä puhukaan kuolemasta", sanoi rouva Bisby, "vielähän sinä saatat elää kauankin."
"Kyllä kaiketihan sinä muka pahoillasi olet, että minut aika jättää", sanoi Kildenbauerin leski katkerasti "Etpä tuota ole ollut, niinkuin sisaren tulee olla, Helena, ja paljon pahaa minä myöskin olen kärsinyt sekä mieheltäsi että lapsiltasi. Ell'en olisi ollut niin kärsivällinen ja tyytyväinen, niin en koskaan olisi näin kauan saanut olleeksi sinun talossasi; mutta olkoon se kaikki nyt anteeksi annettu ja unhotettu. Vaikka kyllähän sinun pitää myöntää, että mitä niihin vanhoihin mustiin hansikkaihin tulee, jotka hävisivät viime viikolla, niin niistä tosin jo olivat sormenpäät rikki, vaan kyllä niitä vielä olisi sopinut käyttää, ja se ei lainkaan ollut sisarellisesti tehty mutta älkäämme nyt enää siitä puhuko."
Rouva Bisby ei katsonut maksavan vaivaa ruveta puolustelemaan itseänsä syytöstä vastaan.
"Kulta- ja hopeakaluni jaettakoon tasan sinun ja Rurikin lapsille, mutta annettakoon heille vasta sitte, kun tulevat täysikasvuisiksi, muuten ne turmelevat ne. Ne elävät turmelevat kaikki, mitä vain käsiinsä saavat."
Hän oli vähän aikaa vaiti ja huoahti syvään.
"Mitä hautajaisiin tulee, niin pitää niiden olla hyvät, vaan yksinkertaiset. Minulla on varaa toimittaa komeatkin hautajaiset, mutta minä en huoli semmoisesta narripelistä. Saattojoukolle voit tarjota viiniä ja torttua 1:50:n portviini kelpaa kyllin ja lähimmät sukulaiset saatat kutsua päivällisellekin. Mutta ei mitään ylellisyyttä! Kalaa ja paistia; enempää ei tarvitse."
"Eikö mielestäsi pitäisi laittaa vähän makeaa laatikkoa jäljisteeksi?" sanoi rouva Bisby nyyhkien.
"Kyllä, hyvin minusta nähden. Yhden asian vielä sanon sinulle, Helena. Minä tahdon maata arkussani hyvästi, alle pane pari uusia paraita palttinalakanoitani. Minä kyllä tiedän, se olisi hyvin sinun tapaistasi, että panisit minulle vanhat lakanat ja itse pitäisit uudet, sillä sehän aina on ollut suurin vikasi, että olet ollut niin hirveän itsekäs."
Hänen äänensä heikkoni heikkonemistaan.
"Ja itsekkäisyys se on suuri suuri pahe."
Hänen päänsä vaipui tyynylle, ja Kildenbauerin leskeä ei enää ollut elävien luvussa.
Hautajaiset olivat erinomaisen kauniit ja juhlalliset, kuusista oli tehty kunniaportti, ja kukilla koristellun arkun edessä astuivat kasvavat Bisbyt, kymmenen luvultaan, uusissa mustissa vaatteissa, seppeleitä käsivarsilla, ja heistä oli niin hauskaa olla hautajaisissa.
Sekä tuomari että kaikki kaupungin ylhäisö olivat mukana saatossa; muuan virastaan erotettu tullimies, jossa piili epäilemätön runoilijakyky, oli kirjoittanut kauniin ruumisvirren, joka oli painettu mustalaitaiselle paperille, ja kun pappi lopetti puheensa, astui porvarikoulun yliopettaja esiin lausumaan vainajalle jäähyväiset kaupungin porvareilta.
"Tosin hän ei varsin monta vuotta elänyt keskellämme, mutta kuitenkin siksi kauan, että me kaikki olemme oppineet kunnioittamaan häntä vaatimattomasta ja kerskailemattomasta toimeliaisuudestaan, ja paljon hyvää hän on hiljaisuudessa tehnyt", lopetti hän, lempeästi ja nuhtelevaisesti katsahtaen asioitsija Rurikkiin, joka seisoi hartaana, alla päin ja koneentapaisesti lukien hattunsa sisusta.
Seuraavana päivänä avattiin raha-arkkunen. Siinä oli 400 kruunua hopeaa ja vanhoja, arvottomia papereja.
"400 kruunua vain!" huudahti rouva Bisby. "Siinä siis palkinto kaikesta, mitä meillä hänestä näinä vuosina on ollut vastusta ja kiusaa! Ilman meitä olisi hän nähnyt nälkää, ja kuitenkin kohteli hän meitä, kuin me oli olisimme hänen armoleipäänsä syöneet."
"Onneksi olemme nyt niin jaloillamme, ett'emme perintöä tarvitsekaan", sanoi asianajaja. "Vaikka hyvähän tuo sittekin olisi ollut."
Andrea meni sivuhuoneesen ja Rurik jäljestä. Siellä kiersi Andrea itkien hänelle kätensä kaulaan.
"Anna anteeksi, Oskar, älä suutu minuun, enhän minä sille mitä voi!"
"Mitä minun pitäisi antaa anteeksi?"
"Ett'et saanutkaan perintöä Kildenbauerin leskeltä. Ah, Oskar, kyllähän tiedän, ett'et koskaan olisi huolinut minusta, mitättömästä pikku tytöstä, jos perintöä ei olisi ollut toivossa."
Rurik otti häntä ystävällisesti kädestä.
"Myönnän kyllä, että se toivo se alussa vähän vaikutti, mutta kohtapa opin sinua rakastamaan oman itsesi tähden, ja olen nyt iloinen, että vast'edes saat nähdä, ett'ei minun rakkauteni perustu mihinkään rahallisiin toivoihin."
"Mutta petyithän kuitenkin tätin perinnössä."
"En pettynyt. Häntähän minun on kiittäminen, että nyt olen varakas mies, johon kaikki rajattomasti luottavat, ja ennen kaikkea olenhan saanut kunnollisen ja uskollisen pikku vaimon, ja se olikin paras perintö, mitä Kildenbauerin leskeltä olisin voinut saada. Yliopettaja oli oikeassa. Vainaja teki paljon hyvää salassa."
Niin, lohduttakaamme sillä mieltämme, että joka ihminen tekee edes jotakin hyvää tässä maailmassa, vaikka olkoonkin muuten paha niinkuin Kildenbauerin leski.
PUHDAS LIPPU
Tiedättehän varmaankin, minkä näköinen Norjan lippu on?
Siinä on punainen pohja, sininen ja valkoinen risti, ja yhdessä nurkassa unionin-merkki, jossa on Ruotsin värit, keltainen ja sininen.
Mutta se lippu ei ole puhdas lippu, sanovat muutamat. Me emme tahdo mitään tuommoista merkkiä, että muka olemme yhtä Ruotsin kanssa, sillä me olemme itsenäiset, me norjalaiset, hirveän itsenäiset. Unioni-merkki on saatava pois lipusta, sitte se vasta on puhdas.
Nämä nyt olivat vain pari valasevaa huomautusta, ja ne saattavat olla hyödylliset, vaikka yleensä kaikki tuommoiset muistutukset ovat hyvin ikävät, kuten moni muukin hyödyllinen tässä maailmassa.
Nyt alkaa itse kertomus, ja se on lyhyt ja yksinkertainen.
Eräästä esikaupungista ei rakennusinnon ylhäishenki monine rikkaine seuralaisineen vielä ollut saanut työnnetyksi kaikkia alhaismuotoisia huoneita pois tieltänsä. Kaksi kartanoa oli siellä vierekkäin. Toinen oli suuri ja komea, siinä oli kiviportaat, kipsikoristukset ja rautapalkongit; toinen vanha ja rappeutunut, ikkunat vinossa ja puiset käsipuut mädänneet.
Hupaiset talot ne muuten molemmat olivat, eikä rikkaan näköinen talo siltä ollenkaan ollut ylpeä, vaikka siinä ikkunat olivat peililasista ja tornit katolla, joka huoneessa merkitsee samaa kuin korulasit silmillä ja korkea hattu päässä ihmisellä, ja kuten tietty, on moni semmoinen mies hyvinkin ylpeä.
Köyhä talo nojautui tutunomaisesti rikasta taloa vasten, ja aurinko pistäytyi esiin paksun pilven takaa, hymyili ystävällisesti, ikäänkuin olisi sanonut:
Niin, se on oikein, olkaa vain hyvät toisianne kohtaan, ei mitään säätyerotusta! Eläköön vapaus ja tasa-arvoisuus, sillä tänäänhän on vapauden päivä!
Ja niin olikin, sillä nyt oli toukokuun 17 päivä ja toinen pääsiäispäivä.
Suuressa talossa oli hyvin iloista.
Toisessa kerrassa asui nuori mies, joka äsken oli tullut täys'ikäiseksi, ja nyt ryhtyi todenteolla tuhlaamaan varoja, jotka hänen isänsä oli säästänyt. Sentähden hän nyt aluksi piti remuavat sampanjakemut.
Alakerrassa asui kapteeni, jonka tytär harrasti soittoa ja laulua kaikkihan tytöt nykyään ovatkin musiikin harrastajia ja hän lauloi kurkun täydeltä kohti taivasta, kuten aina muulloinkin, milloin toisessa kerrassa oli vieraita.
Kolmannen kerran leskirouvalla oli tuttuja teenjuonnissa, ja siellä kulki keskustelu kymmenen hevosen voimalla yleisen ilon kestäessä.
Viereisessä talossa oli kaikki kuin kuollutta.
Kaikki olivat lähteneet katsomaan lippuretkeä ja juhlakulkua, niin panttikauppiaan leski ja ranskalaiset silitystytöt, jotka talossa olivat ylhäisönä, kuin myöskin nuohojakisälli ja hevosrautatien puhdistaja perheinensä.
Piha, tavallisesti ihan täynnä kuivavia vaatteita ja rähiseviä lapsia, oli nyt tyhjä. Lapset, kaikki puhtaiksi pestyinä ja päivän kunniaksi lakritsia suussa, olivat kävelemässä vanhempainsa kanssa, ja kaikilla lapsilla liput kädessä.
Köyhän talon köyhimmässä huoneessa istui vaimo. Hän oli kerran ehkä ollut kauniskin. Kukapa sen niin tarkoin voi tietää. Sillä kun suru ja puute vain lyövät kasvoihin kylmällä kädellään, lakastuvat poskien ruusut ja silmän loisto sammuu ainiaaksi.
Vaimo istui kumarruksissa pienen sängyn luona, joka oli nostettu ikkunan eteen auringon paisteesen. Siinä lepäsi alusillansa kukoistava lapsen pää; mutta silmässä paloi kuumeen tuli ja poskien ruusut olivat niitä, joilla kuolema koristelee uhrejansa, ennenkuin lähtee heitä kuljettamaan pimeää tietä.
Riemuitsevain lasten ääniä kuului ulkoa. Joukko pikkupoikia, liput kädessä, kulki ohitse iloisesti hurraten.
"Mamma!"
"Mitä, lapseni?"
"Nosta minut ikkunalle; minä tahtoisin katsella ulos."
Äiti nosti hänet.
"Mamma, mintähden ovat kaikki pojat niin iloiset?"
"Sentähden että nyt on toukokuun 17 päivä, Norjan vapaudenpäivä. Tänä päivänä kulkevat aina kaikki siivot pikkupojat, liput kädessä, pitkissä riveissä pitkin katuja."
"Enkö minä sitte ole siivo poika?"
"Olet kyllä."
"Minä tahdon myöskin saada lipun ja lähteä joukkoon."
"Niin pääsetkin, kunhan tulet terveeksi."
"Milloinkas minä tulen terveeksi?"
"Milloin Jumala tahtoo"
Äiti kääri peitteen pojan ympärille, otti hänet käsivarrelleen ja istuutui avonaisen ikkunan eteen.
Täys'ikäisen nuorukaisen vieraat olivat menneet ulos palkongille, jokaisella sampanjalasi kädessä. Keskellä seisoi isäntä viskellen leivoksia ja appelsiineja pojille, jotka niistä keskenään riitelivät. Isännällä oli kädessä suuri lapsenlippu.
Hän oli pitkävartaloinen nuori mies, puettu ihan viimeisimmän muodin mukaan, kasvot kauniit ja kalpeat, ja silmien ympärillä tuo väsymyksen merkki, jota nykyajan nuoret herrat pitävät suurimpana loistona.
"Hurraa päivän kunniaksi, pojat!" Yleinen riemu.
Sairas lapsi kumartui ulos ikkunasta.
"Mamma, minä tahtoisin myöskin lipun, niin antaisi tuo siisti herra minullekin leivoksia ja appelsiineja."
"Minulla ei ole lippua."
"Pyydä sitte Jumalalta."
"Ei Jumala meille aina anna, mitä me pyydämme."
"Jumala on paha!" sanoi lapsi itkien.
"Vaiti, pikku Kalle, niin et saa sanoa."
"Minä tahdon lipun, minä tahdon lipun", riiteli Kalle itsepäisesti ja itkien.
Äiti laski hänet hiljaa vuoteelle. Poika peitti kasvonsa tyynyjen väliin, hänen pikku ruumiinsa oikein vapisi mielenliikutuksesta, hän yhä itki kiivaasti ja vaati lakkaamatta lippua.
Lapsijoukko oli mennyt edelleen; mutta avonaisesta ikkunasta kaikui naapuritalosta sampanjalasien kilinää, naurua ja mieltymyshuutoja; kapteenin musiikillinen tytär liritteli kuin kanarialintu.
"Anna lippu, anna lippu!"
"Ole nyt kiltti, lapseni, ja makaa aivan hiljaa, niin minä menen ulos katsomaan, eikö hyvä Jumala lähetä meille pienoista lippua."
"Älä viivy kauan, mamma!"
Äiti silitti tukkaansa peilin edessä ja järjesteli hiukan huonoa pukuansa. Hän näet oli nainen, eikä oikea nainen kadota koskaan kaunoaistiansa. Sitte läksi hän.
Lapsi makasi hiljaa, silmät vielä kosteina kyynelistä.
Sampanjassa on aina jotakin juhlallista, ja sen elähyttävää voimaa on paljon ylistelty sekä suorasanaisesti että runoissa, ja syystä kyllä. Sillä ei mikään ole ihanampaa kuin sampanjajuhla, kun komeasti valaistussa salissa pöytä on kokoon vajota hopeain ja kristallien, kukkain ja hedelmien painosta ja kun kauniit, juhlapukuiset naiset kohottavat tuota kuohuvaa juomaa ruusuhuulillensa. Mutta nuoren miehen talossa, vaikka se kuinka komea olisi, ei sampanjajuhla aina semmoiselta näytä. Sikarin savua pilvittäin, kalpeita, unisia tai viinistä hyvin hehkuvia kasvoja, rikotuita lasia, appelsiinin kuoria ja juustonmuruja pöydällä, tupakantuhkaa huonekalujen sametilla ja sammuneita tulitikkuja kaikkialla lattiamatoilla semmoiselta näytti täys'ikäisen isännän juhlahuone.
Hän itse seisoi peilipöydällä, pieni lippu kädessä; vieraat joivat hänen maljaansa, ken tietää, kuinka monetta kertaa.
Koputusta kuului ovelta. Leski seisoi avonaisessa ovessa vavisten ja hämillänsä. Muuan herroista juoksi heti hänen luoksensa.
"Kas tyttö; annas kun syleilen sinua, enkeliseni!"
Leski peräytyi askeleen.
"Oh, antakaa anteeksi, minä luulin teitä nuoreksi ja kauniiksi."
"Niin, ammoin sitte," sanoi hän hymyillen väsyneesti.
"Mitä te tahdotte?"
"Minä minä tahtoisin minä antakaa tuo lippu minulle!" sanoi hän, rohkaisten mielensä ja mennen isännän luo, joka yhä seisoi pöydällä.
"Oletteko hullu?"
"Minulla on lapsi, pikku poika; hän on kuolemaisillaan ja tahtoo saada toukokuun 17 päivän lipun. Ei hänellä enää ole pitkältä aikaa jäljellä, minä tahtoisin niin mielelläni ilahuttaa häntä vähän viime hetkillänsä. Hänellä raukalla on ollutkin niin vähä iloa tässä elossa!"
Isäntä oli laskeutunut maahan peilipöydältä, lippu yhä vielä kädessä.
Muut vieraat olivat panneet lasinsa pöydälle ja asettuneet piiriin isännän ja lesken ympärille.
"Antakaa se minulle. Olettehan te ylioppilas, eikö totta? Poikakin on ylioppilaan lapsi, hänen isänsä oli ylioppilas niinkuin tekin.
"Vai niin!"
"Minä olin hänen vihitty vaimonsa," sanoi leski, vähänen ylevyyden loistoa väsyneissä silmissä. "Hän kuoli vuoden kuluttua häistämme. Hänkin oli nuori, kaunis ja rikas herra, mutta hän joi liian paljon sampanjaa ja hänellä oli liian paljo ystäviä, ja kun jouduimme naimisiin, oli hänen terveytensä jo turmiolla. Mutta kulutanhan tässä hukkaan aikaa. Antakaa minulle lippu, hyvä herra ylioppilas, pienokainen odottaa."
"Minä itse tuon sen. Missä te asutte?"
"Tässä vieressä. Toinen ovi, kun tulette portaita myöten."
"Hyvä."
"Ettehän ole pahastuneet minuun."
"En suinkaan. Minä tulen paikalla."
"Kiitoksia paljon." Ja leski läksi.
Isäntä pyysi hiljaisuutta.
"Fredrik aikoo puhua!" huusivat vieraat ja vaikenivat.
"Hyvät ystävät niin, sillä olettehan ystäviäni, ainakin niin kauan, kun voin tarjota teille sampanjaa?"
"Rupeatko katkeramieliseksi?"
"Hyvät ystävät siis, kuinka olemme käyttäneet tämän päivän? Olemme tuhlanneet rahaa. Kuinka käytämme lopun päivästä?"
"Tuhlaamme rahaa!"
"No, emmekö voisi juoda vähän vähemmin viiniä tänä iltana ja huviksemme ja vaihteeksi olla hyväntekeväiset; onhan sekin nyt ihan uusimuotista. Tässä on hattu, ken antaa roposen köyhälle leskelle?"
"Hyvä, hyvä!"
"Tässä on viisi kruunua."
"Minä annan kymmenen."
"Minulla on vain kaksi."
"Annahan otan teaatterilippuun ja olutpulloon, niin saa hän kaikki, mitä jää."
"Minä annan viisi kruunua, mutta pane minun edestäni huomeiseen asti, Fredrik."
"Enköhän pane kerrassaan kymmenen; etpähän sinä koskaan maksa sitä kuitenkaan takaisin."
Ja isäntä pani paperirahan hattuun.
"Nyt lähden. Juokaa minun sampanjaani niin paljon, kuin haluttaa. Ehkä tämä onkin viimeinen kerta," mutisi hän itsekseen ja otti vähän jälkiruokaa tuomisiksi.