"Entä pyhäpäivät sitte?"
"Niin, pyhinä, niin. Siinä sinä olet oikeassa. Saatammehan arvella asiaa."
"Ensi sunnuntaina lähdemme katsomaan huoneita."
"Eihän tuo katsominen vahingoita", sanoi hän, vaan itsekseen hän mielessänsä vähensi kuukauspalkastansa 10 taaleria ja mietiskeli, mitenkä noilla jäävillä 20:llä hän itse eläisi kaupungissa ja vaimo maalla, puhumattakaan, mitä oli menevä lakkaamattomiin matkalippuihin, rahtiin ynnä muuhun.
Rouvan kasvot olivat kuin kirkas päiväpaiste ia hän suuteli miestänsä ruoalta päästyä.
Terning katseli suruisesti kattoon, ja kasvot venyivät tavallista pitemmiksi. Ehkäpä sen vaikutti vain se, että hän paraillaan kaiveli hampaitansa.
Huoneita käytiin katsomassa ja ne vuokrattiinkin. Terningin perhe valmistelihe maalle lähtöön, niinkuin kaikki muutkin sievistyneet ihmiset jo olivat tehneet.
II
Pari viimeistä päivää ennen muuttoa oli rouva Terningillä hirveän kiire järjestellessään. Hän maalautti ikkunat liidulla, repi alas peilit ja kartiinit ja asetteli kaikkia mahdollisia tavaroita mahdottomimpiin paikkoihin, kuten näytti, ihan ilman mitään muuta syytä kuin osoittaakseen vain Terningille, miten huonoa on asua talossa, josta emäntä on poissa.
Rouva Terning teki pienen pilkistyskolon ikkunan liitumaaliin ja katsoi kadun yli.
"Konkordia on kotona, mutta eipähän tule tänne. Muuten hän kyllä juoksee, kun vain näkee tänne vieraita tulevan, varsinkin miesvieraita. Nyt hän on varmaankin arvannut, että minä olen poislähdössä, ja sentähden se kateudessaan tietysti ei tahdo suoda minulle sitä iloa, että saisin kertoa maalle muutosta hänelle. Liisa!" sanoi hän kääntyen palvelustytön puoleen, "menepä neiti Riegelin luo ja pyydä häntä olemaan hyvä ja tulemaan tänne silmänräpäyksen ajaksi. Minä tahtoisin niin mielelläni tavata häntä."
Konkordia Riegel tietysti oli rouvan paras ystävä. Hän oli orpo ja eli koruompelulla ja vierailulla, ijältään "vähän" yli kaksikymmentä, mutta hyvin suorapuheinen ikäiseksensä. Hän puhui lakkaamatta inholla "kelvottomista miehistä, jotka aina koettavat kietoa ja petellä tyttöraukkoja", vaikk'ei vielä kukaan kelvoton, mikäli tiedettiin, tähän päivään asti ollut edes yrittänytkään pettää häntä, ja ystävänsä rouva Terning lohdutellen vakuutti hänen vastedeskin saavan siinä suhteessa olla ihan rauhassa.
"Teitpä oikein ystävällisesti, kun tulit, hyvä Konkordia", sanoi rouva, neiti Riegelin hypähtäessä ovesta sisään. "Minulla on niin tulinen kiire. Me muutamme huomenna maalle."
"Vai maalle! Kuulehan kaikkia!"
"Mihinkä sinä kesäksi menet?"
"Minä tietysti olen kaupungissa, niinkuin sekä sinä että minä aina tähän asti olemme olleet."
"Konkordia-raukka, minä en käsitä, mitenkä sinä voit täällä tulla toimeen. Sinun pitää nyt hyvin usein käydä meillä siellä maalla ja oikein tuulettaa kaupungin tomut itsestäsi."
"Tuhat kiitosta, se oli oikein liian ystävällistä."
"Kas niin, nytpä luulen jo kaikki olevan järjestyksessä", sanoi rouva, täytettyään pari nojatuolia pikku kapineilla ja asetettuaan ompelupöydän alassuin sohvapöydälle.
"Milloinka sinä lähdet?"
"Huomenna kello yhdeksän junalla."
"Minä tulen silloin vielä asemalle", sanoi neiti pois mennessään.
Seuraavana päivänä kello 9 läksi juna puhkaen matkaan ja vei rouva Terningin sekä lapset pois kaupungin kuumuudesta maaelämän iloihin.
Neiti Riegel seisoi hymyillen asemasillalla ja nyykytti päätään niin, että olisi luullut hänen kaulanikamiensa nyrjähtävän; rouva Terning puolestaan huiskutti nenäliinaansa niin kauan, kun suinkin voi häntä erottaa. Olisi melkein luullut hänen lähtevän käymään ainakin Austraaliassa.
Terning itse ei konttoritöiltään voinut tulla tähän juhlalliseen erokohtaukseen.
Hän söi sitte aikanansa kahdeksan äyrin päivällisen höyrykeittiössä ja läksi kotiinsa levähtämään. Mutta sohva oli täpösen täynnä valokuvia ja muuta rojua, sängyt olivat maalla ja tuolit muissa viroissa, eikä missään ollut tyhjää paikkaa.
Mies parka istuutui sentähden kokoon käärityille lattiamatoille ja aikoi hiukan nukahtaa, vaan torkahtaessaan kieri lattialle ja löi päänsä seinään.
Harmistuneena nousi hän ylös ja muisti, ett'ei vielä ollut saanut tavallista kahviansakaan.
"Hyvänen aika toki," mutisi hän, "miksikä en voisi suoda itselleni sen verran iloa, että joisin kahvini luonnon helmassa niinkuin ennen poikamiehenä, kun vaimonikin on maalla raitista ilmaa nauttimassa?"
Ottaen hattunsa läksi hän Tivolin puistoon.
Muutaman pöydän luona tapasi hän kolme vanhaa ystävää; kaksi oli valtion virkamiestä ja kolmas kauppamatkustaja.
Suuri ilo nousi tietysti yhtymisestä, ja monta kuppia kahvia lisinensä toi ilo mukanaan.
Kello neljän aikaan nousi Terning, aikoen lähteä.
"Joutavia!" sanoi kauppamatkustaja. "Pidetäänpä nyt toki pientä iloa.
Hoi! tuokaapa neljä pulloa seltteriä ja jäätä ja kaksi pulloa punssia!"
"Minun täytyy joutua konttoriin."
"Voithan lähettää sanan, ett'et jaksa oikein hyvin. Meidän virastossa ollaan tavallisesti poissa pari päivää viikossa", sanoi toinen notaarius.
Vähän aikaa arveltuansa myöntyi Terning, sana lähetettiin ja punssi juotiin iloiten ja riemuiten.
Sitte tuli Reinin viiniä, sitte taas punssia, ja vihdoin tuli Terningin isäntä ja seisattui pöydän luo.
"Te ette voi oikein hyvin, herra Terning?" kysyi hän.
"En, minulla minun päätäni pakottaa niin kovin", tavoitteli Terning punastuen.
"Hyvin luonnollista", sanoi tukkukauppias, pulloihin katsahtaen. "Mutta kun pelkään päätautinne palaavan useamminkin enkä minä voi pitää kivuloista väkeä konttorissani, niin lienee parasta meidän erota tämän kuun lopussa." Ja niin sanoen hän meni.
Kun Terning iltasella saapui maalle vaimonsa luo, oli koko hänen olemuksensa yli levinnyt suruisuuden ja punssin tuoksu. Lempeällä äänellä ilmoitti hän menettäneensä paikkansa.
Ulkona satoi rankasti ja roiskui sitä sisäänkin ikkunoista, niin että pieniä purosia kasvoi lattialle.
Rouvan kyyneleet sekautuivat sadeveteen, ja pienet Terningit itkivät, kun mammakin itki.
Semmoinen oli Terningien ensimäinen ilta maalla.
III
Erittäin mukavan asunnon Terningit olivat saaneetkin. Koko talossa oli kolme huonetta. Niistä oli Terningeillä kaksi. Makuuhuone tosin oli melkoisen pieni ja umpinainen, mutta olihan lisäksi tilava sali, yksinkertaisesti, vaan sievästi koristeltu värikkäillä ruhtinaallisten henkilöiden kuvilla ja vanhoihin teekannuihin istutetuilla paperikukilla.
Tosinhan katto oli hyvin matalalla ja ikkunat laitetut niin, ett'ei niitä huolinut avata eikä niistä katsella uloskaan; mutta toden totta, eihän maalla niin tarkkaa lukua tarvitse kaikista pitää. Kun ilma on kaunis, niin saahan sitä olla ulkona.
Olihan talossa pieni kaunis puutarha ja siinä kasvoi kaalia ja piooneja sekä kolme näivettynyttä omenapuuta, joiden välille oli pingoitettu nuoria vaatteiden kuivausta varten. Sitä paitsi oli suuri piha, jossa lapset saivat kieriskellä hiekassa sekä leikkiä hanhien ja porsaiden kanssa; ja keskellä pihaa oli lätäkkö, josta lehmät eivät huolineet juoda, mutta erinomaisen mukava se oli pikku lasten hukuttautua. Tämä kaikki nyt oli niin maalaista ja kaunista.
Ensi päivät rouva Terning nautti nauttimallakin maaelämän iloja; mutta ajan pitkään hänestä kuitenkin alkoi tuntua liian yksitoikkoiselta tuo yksin istuminen ompeluksinensa ja siirtyminen toiselta seinältä toiselle, että edes vähänkin varjon löytäisi, varsinkin kun ainoina huvituksina oli vain estellä poikia juoksemasta lätäkköön ja hanhia tarttumasta heidän sääriinsä.
Palvelustyttö käveli omin päinsä, kuin olisi ollut siitä vähän nyreissänsä, että oli lainkaan tullut tähän maa-ilmaan, talon emäntä oli ihan kuuro ja hänen miehensä heränneiden lahkolainen. Hän oli pari kertaa koettanut kääntää rouvaakin, mutta kun huomasi saarnaavansa yhtä kuuroille korville kuin vaimonsakin, kohteli hän sitte häntä äänettömällä ylenkatseella.
Rouva Terningin suurinna ilona oli siis miehensä tulo illoin kaupungista; mutta ei sekään ilo pysynyt eheänä, sillä Terningin kasvot synkistyivät päivä päivältä.
"Oletko sinä sairas, ukkoseni?" kysyi rouva eräänä iltana.
"En, mutta toivoton."
"Luuletko sitte todellakin menettäväsi paikkasi, sen tähden että vain sen yhden ainoan kerran olit hm vähän hm."
Terning pusersi huulensa yhteen ja leikki kiivaasti kynäveitsellään.
"Ei se vaan paikka yksin ole," sanoi hän, "mutta minä en yleensä ymmärrä, kuinka tästä oikein selviämmekään. Ei ole vielä kulunut puoltakaan kuukautta, vaan koko kuun palkka jo on mennyt ja enempikin."
"Sinun pitää sitte kaiketi ottaa laina."
"Ei minulle kukaan anna lainaksi äyriäkään."
"Entä Pietari-setä sitte?"
"Hän on meitä auttanut jo niin monta kertaa."
"Kyllä hän vieläkin auttaa. Kuulepas, arvaapas mitä? Minulle johtui juuri mieleen hyvä ajatus. Se miesparka on kaiketi ihan kuolemaisillaan siellä kaupungin hirveässä kuumuudessa, hän kun on niin lihava. Me kutsumme hänet tänne sunnuntaina yhdessä Konkordia Riegelin kanssa."
"Mitä siitä apua olisi?"
"Sekin nyt oli kysymys. Me laitamme tietysti hänelle kaikki niin hauskaksi kuin mahdollista, ja kun ukko sitte on oikein hyvällä tuulella, niin istuudun minä hänen viereensä ja katson häntä oikein ystävällisesti silmiin näin!"
"No, ja sitte?"
"Ja otan kiinni poskiparrasta näin!"
"Eipä hänellä olekaan poskipartaa."
"No, korvista sitte, sinä hiuksenhalkasija, ja annan hänelle aika suutelon näin. Luuletko hänen silloin pääsevän vähemmällä irti kuin parikymmenisen paperilla?"
"Sä pikku veitikka; kyllä pitäisikin olla sydän kivestä, jos sinulta voisi mitään kieltää, kun tuolla tavalla puhelet", sanoi Terning ja syleili hellästi vaimoansa.
IV
Lauantaina iltapuoleen oli rouva ahkerassa puuhassa, hän pyyhkieli pölyä ja siisti kaikin tavoin huonetta, katsoen vähäväliä kelloa.
"Liisa, sinun pitää mennä asemalle, ottamaan vastaan Terningiä."
Liisa istui kyökin penkillä, yksityiseen kirjeenvaihtoonsa kiintyneenä, ja maalaili vaan rauhassa suunnattoman suuria variksenvarpaita ruusunpunaiselle paperille eikä ollut tietävinäänkään rouvasta.
"Liisa, sinun pitää mennä asemalle tuomaan pari ruokakoria, jotka mieheni tuo mukanaan."
"Harvoin!"
"Mitä siinä mollikoit?"
"Minä olen pestautunut palvelemaan teillä kaupungissa enkä täällä maalla makaamaan ja raatamaan ja vetämään suuria koreja puolen peninkulman matkoja ja joutumaan humalaisten tai härkien tai muiden petojen käsiin."
"Laittaudu nyt heti matkaan taikka minä !"
"Jos ajatte minut asemalle, niin menenkin minä junalla."
"Ole hyvä, mene, mihinkä haluat", tiuskasi rouva, kääntyen pois.
"Hyvä oli, että te olitte kuulemassa. Rouva antoi minulle luvan lähteä pois", sanoi Liisa kuurolle talonemännälle, joka hymyili tyhmän tavalla eikä tietysti ollut kuullut sanaakaan.
Hetkisen kuluttua palasi Liisa matkapuvussa ja hattulipas kädessä.
"Hyvästi sitte, rouva! Voikaa hyvin."
"Aiotko siis todellakin lähteä pois?"
"Aion, aion kyllä, ja ihan totta se on."
"Mihinkä sitte arvelet mennä?"
"Oh, kyllä minulla on pari sulhasta kaupungissa, ja useampia saan, jos tarvitsen, niin että kyllä minä toimeen tulen."
Ja niin sanoen hän ystävällisesti nyykäytti rouvalle päätään jäähyväisiksi ja läksi iloisesti astumaan.
Tunnin kuluttua saapui Terning kotiin, koreja vaivalla kantaen.
"Minä tuon terveisiä Liisalta", sanoi hän. "Minä puhelin hänen kanssansa asemalla."
"Hyväpä oli, että hän meni matkoihinsa; hän olisi muuten kiusannut minut kuoliaaksi, jos olisi kauemmin viipynyt."
Terning laski korit maahan. Rouva rupesi tarkastelemaan.
"Hyvänen aika, Terning, kun olet särkenyt lamppuöljypullon tiellä, niin että öljyä on juossut paistiin ja ruskosokuriin, jota aioin panna jäljisteesen. Mitä nyt pitää tehdä?"
"Paisti pestään ja sokuri kaadetaan toiseen pussiin. Paperiinhan se öljy vain on käynyt."
"Niinkö luulet?"
"Niinpä niin. Ja muuten eihän täältä voi mitään saada sijaan, niin että sitä nyt täytyy käyttää."
"Sinä olet oikeassa, ukkoseni; kun ollaan maalla, niin eihän käy kaikkea valikoiminen." Ja rouva tyyntyi.
Sunnuntai alkoi lämpimänä ja kirkkaana. Rouvan täytyi pysyä kotona lapsia katsomassa ja taloa siistimässä, vaan Terning läksi ottamaan vastaan vieraita.
Setä Pietari oli vanha poikamies, ja Terning hänen ainoa perillisensä. Hänellä oli sianlihan kauppa, niin että hänellä arkipäivinä oli kädet ja vaatteet rasvassa ja hän yleensä näytti "hyvin roskamaiselta", kuten rouva Terning sanoi, vaan muuten oli siisti ja kunnon mies. Hyvin lihava hän myöskin oli, surumielinen ja hyvin pikainen.
Juuri kun Terning saapui aseman sillalle, tunkeutui setä Pietari ulos vaunujen ovesta, puhkaen kuin veturi. Hänen jäljestänsä hyppäsi neiti Riegel ulos. Hänellä oli yllä valkoinen leninki ja takana tulipunainen nauhasolmeke, päässä japanilainen hattu, lemmenkukka-seppeleellä ja ruusunnupuilla koristeltu, ja kädessä kitara.
"Miten hyvin teitte, kun otitte mukaanne kitaran, niin saamme vähän kuulla soittoa ja laulua", sanoi nuorempi Terning.
"Vaan ette usko, miten paljon vastusta se meille tuotti tiellä", sanoi neiti. "Ajatelkaahan vain, eräs puukauppias Drammenista luuli setäänne ja minua kuljeksiviksi saksalaisiksi musikanteiksi ja tarjosi minulle rahaa, jos laulaisin hänelle vähäsen."
"Ja sitte kysyi hän, enkö minä ollut torvensoittaja, koska näytin niin paisuneelta", sanoi setä Pietari. "Ja kun minä hänelle vastasin olevani silavan kauppias, sanoi hän minun luultavasti matkustelevan, päästäkseni vähän vähemmälle omasta silavastani. Niin, olipa meillä todellakin oikein hauskoja matkakumppaneja."
"Ilma kuitenkin teidän onneksenne on ollut erittäin kaunis", sanoi Terning maantiellä. "On oikein suloista matkustaa näin ihanassa päiväpaisteessa."
"Niin, erittäin hupaista on istua, kahdeksan henkeä sullottuna pörhövaatteella päällystettyihin ja topattuihin vaunuihin. Jos on sattunut vilustumaan, niin voi siinä saada oikein hikoilulääkettä. Minä en käsitä, kuinka te, neiti, jaksatte kantaa kaikki nuo monet hameenne."
Neiti Riegel käänsi punastuen alas katseensa ja katkasi tien varrelta voikukan käteensä.
"Eikö tämä tie aio koskaan loppuakaan?" kysyi setä Pietari, pyyhkien lakkaamatta otsaansa ja viuhtoen nenäliinallaan pois kärpäsiä.
"Puolen tunnin päästä me kyllä olemme perillä", sanoi Terning puolustuksekseen.
"Puolen tunnin päästä", ähki setä Pietari. "Jospa nyt istuisin kotonani viileässä huoneessani! En minä käsitä, miten järjelliset ihmiset voivat ollenkaan lähteä maalle."
V
Rouva Terning seisoi pihalla, pitäen vanhempaa poikaansa kiinni kädestä, ottamassa vastaan vieraitansa.
"Hyvää päivää, hyvää päivää, setä, tervetuloa maalle! Hyvää päivää, hyvä Konkordia! Ah, et usko, miten minä olen sinua ikävöinyt."
Ja sitte alkoivat suutelemiset ja syleilemiset.