Kun aamulla saan silmäni auki, on vuoteeni vieressä kukkapöytä. Pöytä on katettu valkoisella, lattiaan asti ulottuvalla liinalla. Sen etupuolelle on kiinnitetty kiehkuroita harakanvarpaista. Sen keskellä on maljakossa ruiskukkia ja maljakon ympärillä on seppele kissan käpälistä. Siinä on lakeritanko ja rintasokeria ja kaksi piparkakkupupua ja muitakin piparkakkuja."Voi herttanen aika!" (Meidät on opetettu sanomaan: "Voi herttanen", ettemme sanoisi: "Voi herranen" ja turhaanlausuisi Hänen nimeään). Pikku siskot seisovat malttamattomina pöydän ympärillä. Niiden täytyy saada maistaa ja ne saavatkin. Äiti panee kuitenkin minulle pussistaan yhtä monta piparkakkua sijaan. Lapset ovat yhä levottomia, vaikka ovat saaneet suunsa täyteen. Ne hypähtelevät ja pyörähtelevät ja niillä näyttää olevan jotain mielessään."Äiti, sano sille jo!""Mitä, mitä?""Panehan nyt ensin housut päällesi." Sitten hän sukii tukkani ja sanoo viimein:"Jos nyt sitten menisit talliin."
Lapset kirmaisevat ulos, kaataen toisiaan mennessään ja ehtivät ennen minua tallin ovelle, sillä varvas on vielä hellä. Sen oven alipuoli on kiinni, yläpuoli on auki. Siitä kurkottaen näen pilttuun nurkassa haavanoksia."Menehän lähemmä." Menen lähemmä, mutta en näe vielä mitään."Katsohan tarkemmin." Pieni pupu kyyröttää nurkassa, korvat supussa selän päällä. Riemuhuuto! Minä olen saanut elävän pupun syntymäpäivälahjaksi."Katsohan tarkemmin!" Riemu remahtaa kaikista suista, sillä siellä on toinenkin samanlainen. Minä olen saanut kaksi elävää pupua syntymäpäiväkseni.
* * * * *Meni koko se kesä niiden hoitamiseen, haavanoksien hankkimiseen, karvakortteiden keräämiseen. Ne ovat ensin arkoja, kyyröttävät nurkassa eivätkä uskalla tulla ottamaan, ennenkuin olemme kiivenneet yläsillalle ja sieltä tirkistämme lattian raoista. Sitten ne vähitellen kesyttyvät ja uskaltavat ottaa maasta, vaikka me olemmekin sisällä vähän matkan päässä. Lopulta ne ottavat kädestäkin ja kun minä päiväkaudet katson, kuinka niiden huulet veputtavat, niin alkavat omatkin huuleni veputtaa, ja minulle nauretaan, että ne veputtavat yöllä nukkuessanikin.
* * * * *Se oli se ikimuistoinen pupukesä ja kaikki sen muut muistot ja elämykset häipyvät näihin.
Sitten kävi niin, että toisen vei kissa ja toinen loikkasi ulos ullakon ikkunasta, jonne ne oli viety tallista pois hevosen tieltä. Suru ei päässyt tunkeumaan kovinkaan syvälle, sillä satoi ensimäisen lumen ja lumipallosilla olo ja lumilinnojen rakentelu antoi yllin kyllä muuta ajattelemista.
Lapsuuteni muistot ja mielialat ja elämykset ovat kuin heilimoivia tähkäpäitä, joista niitä koskettaessa pölähtää pois ne helpeet, joihin hieno jauho on kiinnittynyt. Tahtoisin verhota lapsuuteni sen omaan ruumiinmukaiseen harsohuntuun. Olen kömpelösorminen maaräätäli, joka saa aikaan vain huonosti istuvan pitkähihaisen kotelon. Lapsuus on kotelostaan vapautunut perho, se pitäisi saada keijukaisena tanssimaan, mutta tämä minun lapseni tallustelee tässä kuin isän raskaissa, suurissa saappaissa. Pelkkä kosketuskin, pelkkä mainitseminen, riittää kuitenkin itselleni, pysyttämään itseäni sen ajan onnen tunteessa ja siksi minä omiksi iloikseni jatkan. Loihtikoot muut esiin omansa.
Sanon tässä vielä kerran, että maailma oli minulle vain ihmeitä täynnä ja että kaikkein tavallisimpienkin tapahtumien takana oli jotain, jota jäin ihmettelemään ja kysymään ja josta olisi tahtonut tietää enemmän. Kaikki uusi minua jännitti, ei vain siksi, että se oli uutta, vaan että siinä vielä oli jotain muutakin. Sellaisena salaperäisenä on maailma minulle oikeastaan aina pysynyt. Silloin en tietystikään koettanutkaan sen ihmeellisyyksiä selittää. Lapsi aavistelee kyllä, mutta tietää tuskin sen tekevänsä. En ole koko elämässäni päässyt kauemma kuin lapsi, joka todetessaan ihailee ja ihmettelee, pyrkimättäkään sen pitemmälle ja syvemmälle. Olen ollut mielestäni kaikkein selvimmillä silloin, kun maailma on ollut minulle vain ihana, lumottu metsä, jossa aina vain aukee uusia ihanuuksia ja tulee vastaan yllätyksiä, kaikkein tavallisimmissakin. Odotan joka tien käänteessä metsänneitoa tai jotakin semmoista ilmestystä. Ja se tulee aina toisessa tai toisessa muodossa. Enkä sitä koskaan hämmästy. Sinäkin tulit minua vastaan niinkuin lumotussa metsässä. En ymmärtänyt sinua enemmän kuin muutakaan, en kyennyt mitenkään selittämään tuloasi, ainoastaan lumouduin ja huumauduin, ja saakoon se minulle yhä edelleenkin riittää. Luulin lopultakin saaneeni selityksen sinusta, sinä olit kaiken elämäni huippu, edemmäksi sinua en ole kyennyt näkemään enkä mielestäni tarvinnutkaan. Mutta sinussa oli niin paljon ihmettä kuin kaikessa muussa yhteensä. Miksi viehätit, mikä sinussa viehätti, sitä en saanut selville enkä koettanutkaan enkä enää koeta. Kuta enemmän sinua muistelen, sitä ihmeellisempi olet.
Ihmeellisintä sinussa oli, että olit jo ennenkuin olitkaan. Sinulla oli minussa edeltäjäsi, huutavan äänet, jotka tuloasi valmistivat. Tunne sinuun, johonkin sinunlaiseen, oli minussa, ennenkuin itse olit. Löydän ne, edeltäjäsi, aikaisimmasta lapsuudestani, ainakin luulen nyt löytäväni. Rakastin niitä, koska niissä oli kussakin jotain, mitä sinussa sitten kaikin. Ne pitivät minua sylissään, niiden kanssa leikin, ne kertoivat minulle satuja, minä viihdyin niiden kanssa, haastoin heille huoliani, ikävöin heitä enkä olisi hennonut heistä koskaan erota. Ne muistuvat juuri mieleeni toinen toisensa jälkeen.
Muistathan Taaton tädin?
Pidit hänestä paljon ja vielä enemmän hän sinusta. Retkemme hänen luokseen, hänen pieneen taloonsa, jossa hän isännöi ja emännöi yksin, oli ensimmäinen retkemme kahden kesken. Jotta se kestäisi kauemmin, ajoimme käyden melkein koko matkan. Kesäinen tie kulki viileitä metsiä, pihkalle tuoksahtelevia petäjiköitä, tyynten lampien rantoja, ahoisia maita, siinsi vaaroja ja häämöitti aukeita, etäisiä ulapoita. Hevonen pysähtyy lepäämään ja saa levätä, kunnes itse, taakseen katsoen ja kuin kummastellen, taas lähtee liikkeelle. Ratas milloin helisee kovalla kangastiellä, milloin sihisee pehmoisessa hiekassa.
Ja päivän painuessa iltaan tullaan pieneen vanhaan, valkoiseksi rapattuun taloon lehdon sisässä lammen rannalla, jossa valkomyssyinen vanha neiti sulkee meidät syliinsä, nauraen ja itkien ilosta. Hän nauroi aina, itkiessäänkin, pelkästä ilosta ja nautinnosta saada nauraa.
Sinä muistat hänet, kun hän syleiltyään meitä löi kätensä yhteen ja huudahti: "Kylläpä te, lapset, olette kaunis pari! Kylläpä sinulla on hienon- ja hyvännäköinen morsian, mistä hänet lienetkin löytänyt!" Eihän sitä kenenkään olisi tarvinnut minulle sanoa, mutta minun oli kuitenkin mieluista sitä kuulla."Voi teitä herttaisia lapsia, että tulitte! Ettekä kirjoittaneet sanaakaan! Olkaa onnelliset, olkaa onnelliset!" Ja sitten hän vuoron itki, vuoron nauroi ja nimitti meitä alinomaa lapsikseen. Osasit olla niin kauniisti hänen kanssaan, puhella hänen asioistaan ja huolistaan, joita hänelläkin oli: rengit laiskottelivat, naapurit syöttivät lehmillään hänen niittynsä, varastivat kaloja hänen katiskoistaan. Tuotit niinä päivinä hänelle sanomatonta iloa, autoit häntä hänen vastalauseistaan huolimatta ruuan laitossa. Rakastin sinua siitä jos mahdollista vielä enemmän. Hän makuutti meitä untuvilla kuin lintuemo poikasiaan, toistamistaan toistellen: "Te olette nyt minun lapsiani, teidän pitää antaa minun kuvitella, että olette minun, minun vain nämä päivät." Kautta elämän patoutunut äidinrakkauden tarve purkihe hänessä silloin meihin niinkuin ennen minuun.
Olin rakastanut häntä aivan pienestä, niin kauan kuin muistan. Rakastin häntä varsinkin siksi, että hän oli iloinen ja nauroi. Äiti ja hänen sisarensa eivät olleet iloluontoisia, nauroivat vain harvoin, kun välttämättä täytyi, kun eivät voineet sitä mitenkään pidättää. Silloin he purskahtivat kuin pakosta, hytkyivät, koettivat kaikin tavoin vastustaa, saivat kuin kouristuksen, se näytti tekevän kipeää, kunnes sen vihdoinkin voittivat kuin vaikean kohtauksen ja huokasivat lopuksi ja pyyhkivät vedet silmistään ja olivat taas hirveän totisia. Tädistä hersyi nauru kuin puro pulppuavasta lähteestä.
Hän kävi meillä pari kertaa vuodessa ja tuli aina yllättäen. Minulla on hänestä tavallisin muisto, että herään pimeänä talviaamuna, kun tuli jo roihuaa ja räiskää takassa ja kuulen kuiskuttelevaa puhelua. Hän istuu ja juo kahvia isän ja äidin kanssa. Karkaan paitasillani vuoteesta, kirkaisen, heittäyn suin päin avautuvaan syliin ja puristaun siihen pehmeätä rintaa vasten ja tunnen poskessani silkkiä pehmoisesta, korkeasta povesta. Tempaan esille hänen kultakellonsa, joka on aivan erikoisen pieni ja soma, jonka naputus tuskin kuuluu, saan itse avata sen ja katsoa sen sisään, sen ihmeelliseen sykkivään elämään. Saan sormia sen kultakäätyä ja kulettaa edestakaisin sen nappulata. Hänellä on paljon muuta näytettävää, on medaljonki, jossa on sen mammavainajan hiuksia, on korvarenkaat, joita saa sormia, kunnes hän huutaa: "Koskee, koskee!"ja on itkevinään, vaikkei koskisikaan. Hänen taskuistaan saa ottaa kaikki, mitä niissä on, ja niistä löytyy joka päivä aina uusia karamelleja ja mitä kaikkea. Vaikka niitä kuinka usein tyhjentäisi, on niissä vähän ajan päästä aina jotain uutta. Hän suutelee, jota äiti ei koskaan tee, eikä äidillä ole aikaa leikkiä minun kanssani, kun aina täytyy hoitaa pienempiä ja hommata. Hän kuuntelee tarkkaavasti kaikkea, mitä hänelle haastan pupuista ja Näkin kaloista ja Kihovauhkosesta ja mustista linnuista ja muista, joista ei osaa haastaa kenellekään muulle, ja hän nauraa, kun häntä kutittaa kaulaan tai kainalon alle. Hän kiikuttaa polvellaan ja laulaa: "Riia riia rankka, hesten heeter lankka, näär vi kom till hennes koor, vaar teer inken hemma, para en kammal kumma, ok tvoo smoo huntar unter penken vast me kulenken, somssaa, somssaa: hauvavauva vauvvaa" ja silloin se on purevinaan rintaan ja härisevinään ja minä puren ja härisen vastaan ja me olemme molemmat menehtyä nauruumme.
Hän lähtee yhtä salaperäisesti, kuin on tullutkin. Kun herään jonain aamuna, ei häntä enää ole. Hän on niin helläsydäminen, että hänen olisi vaikea olla, jos täytyisi kuulla lasten itkevän jälkeensä. Ja jotta ne eivät itkisi hänen kuulemattakaanniinkuin eivät sitten itkekäänhän jättää jäähyväistuomisikseen parhaat antimensa: milloin omenia, milloin viikunoita, milloin marmelaateja, joita ei koskaan muuten saa.
Hän oli ensimäinen rakkauteni, sillä en luule, että on suurtakaan eroa rakkaudella, olipa se mitä lajia tahansa, kun se kerran on sitä oikeinta, sitä parasta. Rakastin häntä siksi, että hän rakasti minua, ja rakastin sinua siksi, että sinä rakastit minua.
Toinen rakkauteni oli punainen tyttö pappilan rannassa.
Naapurin poika oli tuonut kaupaksi onkikalojaan, suuria ahvenia, särkiä ja säyneitäkin. Jännityksestä jäykkänä minä kysyn:Mistä olet saanut nämä kalat?Vähän mahtavoiden hän vastaa:Koiraniemestä.Maaltako vai veneestä?Suupieltään venäyttäen hän vastaa:Veneestä minä ongin.
Minä sain onkia ainoastaan maista jaloin omasta rannasta tai enintään kahlata niin pitkälle, kuin pääsin polvia myöten veteen. Pyykkilaiturin päässä olisi ollut hyvä paikka, mutta siihen en saanut mennä, sillä siitä alkoi jyrkkäys, jonka takana oli kuolema ja vaani se Näkki. Veneestäkin olin joskus saanut onkia. Mutta sitten oli kerran sattunut se hirmuinen häpeä, että veneessä hypellessäni sen kokka oli irtautunut maasta ja vene alkanut ajautua ulos selälle ja olisi kai mennytkin sitä menoaan ja vienyt minut mennessään, jollei äiti, parkunan kuultuaan, olisi syössyt puutarhasta rantaan ja suin päin vaate päällä veteen ja saanut kokasta kiinni. Mistä seurasi ankara, vitsan uhalla annettu kielto olla sen jälkeen ollenkaan menemättä veneeseen, jollei kokka ole lujasti maissa kiinni ja tuuli maihin tai piiat pesemässä pyykkiä rannassa.
Kielto oli olemassa jo kolmatta kesää, mutta siitä huolimatta minä olin oppinut sekä soutamaan että pohjasta työntelemäänmatalalla vedellä sisäpuolella kaislikonäidin äänettömällä suostumuksella hänen itsensä pitäessä salaisesti silmällä puutarhasta. Mutta väljemmille vesille, ulkopuolelle kaislikon en ollut mennyt enkä halunnutkaan mennä, sillä vaikka kielto tavallaan olikin käytännössä kumottu, oli se kuitenkin olemassa ja saattoi milloin tahansa astua uudelleen voimaan kaislikon sisäpuolellakin.
Mutta nyt oli Pekka ollut Koiraniemessä asti ja saanut nuo suuret ahvenet ja säyneet, eikä se ollut paljoakaan suurempi poika kuin minä, pikemmin kooltaan pienempi, vaikka vähän vanhempi. Ja osasinhan minäkin jo kulkea veneellä sekä meloen ja soutaen että pohjasta työntäen.
En tiedä itsekään, mitä minussa oli tapahtunut, en, kuinka olin tullut siihen, mistä itseni tapasin: veneestä kaukana ulkopuolella kaislikon, melomassa lahden poikki saarta kohti, joka oli virran niskassa, matkalla Koiraniemeen, joka oli virran alla. Päätös oli nähtävästi tapahtunut silmänräpäyksessä niinkuin koiranpenikan, joka käppyrässä maaten yhtäkkiä kuulee sisäisen äänen haukahtavan hänelle jotakin, kutsuvan jonnekin, kavahtaa pystyyn ja livistää tiehensä taakseen katsomatta, mistään välittämättä ja mitään kutsua kuulematta, vaikka sen kuulisikin. Kiisin kuin veitsellä viiltäen rantaan. En tiedä, näkikö minut kukaan, kun lähdin, ja huusiko kukaan jälkeeni, mutta vaikka olisivat huutaneetkin, en luultavasti olisi mistään välittänyt, vaan karannut käsistä. Tuli mitä tuli jälestäpäin, minun täytyi saada suorittaa suurteko, onkia veneestä, saada suuri ahven Koiraniemen kainalosta, laskea virta ja nousta se omin voimin, niinkuin Pekka oli tehnyt.
Olin laskenut tämän virran usein ennenkin, mutta en yksinäni, vaan isän ollessa perässä ja minä hänen polviensa välissä: olin solahtanut sillan alitse, jonka arkkujen välissä vesi loklatti kummasti ja äänet kumahtivat kuin kellarin holvissa ja airot täytyi vetää kiireesti sisään. Tuli vastaan aina toinen toistaan kummempaa kummaa: Virrantalon nuottakota ja sen kahden puolen saman talon risupadot, joista keväällä kudun aikana saatiin vitsamerroista mahdottomasti särkiä, sitten vanhan sodanaikuisen sillan vedenalaisen arkun jäännös, jonka päälle piti varoa ajamasta täydellä veneellä; sitten suuri riippukoivu, jonka alta hauki otti uistinta, kun sattui syönnilleen, ja oli kerran ottanut haudankaivajan uistimeen niin mahdottoman suuri Kihovauhkosen venkale, ettei pysynyt veneessä; sitten poukama ja niitty ja niityllä Ryhälän lato perällään ja suu vinossa, ja kun kierrettiin sakeata haapaa kasvava niemenkärki, niin näkyi Koiraniemi ja sen suuri käyrä petäjä, johon aina kytkivät tukkilautan, mistä Virrantalon ahne isäntä nylki rumat rahat lauttamiehiltä. Niemen kainalossa oli rytö, mahdottoman suuri veteen juuriltaan kaatunut kuusi, jossa kellonsoittaja pyhäaamuinakin onki eikä ahneissaan malttanut lähteä pois, ennenkuin näki papin veneen tulevan.
Vuolas virta on alkanut viedä venettäni ja topakasti meloen minä lisään sen vauhtia. Valkopäinen virstapatsas sillan korvassa kuin kurkottaa kaulaansa paremmin nähdäkseen, kuka sieltä tulee. Ja silta köyristää selkäänsä, ihmetellen ja ihaellen, että onpas poika uskaltanut lähteä yksin virran vietäväksi. Arkkujen mustat aukot ammottavat suurempina ja vähän kuin uhaten ja pelotellen: uskallatko tulla? Minä uskallan, minä väännän vettä taapäin melalla. Pikku koira vikittää siltaa pitkin ja pysähtyy ja pistää kuononsa kaiteiden väliin ja vikisee ja heiluttaa häntäänsä. Ka, meidän Penni! "Penni se! Penni se! Hyppää!" Se ulvoo ja pyrkii mukaan, mutta ei uskalla hypätä alas ja rientää rannalle. Virta kantaa veneen arkkuun, laita rusahtaamutta rusahtakoon! Joku ajaa sillan yli, kaviot kopsaa ja koko silta nytkyy, ja rapisee hiekkaa veteen ja veneeseen. Sillan alitse tultuani näen, että se onkin vain pikku poika, ei sen suurempi kuin minä. Se heiluttaa ohjasperiään ja hosaisee hevostaan ja huutaa minulle mennessään: hei! johon minäkin huudan: hei! niinkuin pitää ja räiskäytän melalla vettä korkealle ilmaan. Meitä on kaksi Mänttälän poikaa, toinen sillalla, toinen sillan alla, toinen hevosella, toinen veneellä. Veneen vauhti kiihtyy, virta vyöryy yhä suurenevina häränsilminä. Vanhan sotasillan kohdalla näkyy pohja ja seisomaan nousten minä survaisen siitä veneelle uutta vauhtia. Jään seisomaan perään ja vipuan melalla veneen laidasta. Nuottakota siinä katsoa mollottaa päivää, nuottakota! Penni laukkaa rantaa, niin että korkea heinikko lakoilee sen kohdalla. Nähdäkseen minut paremmin, missä minä menen, se pomppaa korkealle ilmaan. Penni se! Koiraniemessä minä otan sinut veneeseen, tule sinne! Isä saa heti huomenna ostaa minulle uistimen, niin minä ensi kerralla otan tuosta riippukoivun alta sen suuren hauvin, joka pääsi haudankaivajalta. Rannan puut katsovat kummastellen, että kuka siinä menee semmoista vauhtia. Keskellä virtaa on suvanto ja sen poukama ja siellä on lumpeita ja loistaa hauvinkukkia. Lato lahden pohjassa niityllä töllöttää suu auki ja vielä enemmän perällään kuin ennen. Otanpa tuosta lumpeita ja hauvinkukkia pikku siskolle, joka niitä aina pyytää tuomaan. Ollappa se nyt itse tuossa kokassa ottamassa, niin olisi sillä hauska. Ei tiedä sisar, ei tiedä kukaan, missä tämä poika menee. Eivät tietäisi tulla ottamaan, vaikka meloisin maailman laitaan.