Voisi samantien itsekin jäädä erakoksi, kultaa vahtimaan.
Rovaniemellä Oiva Juntunen yöpyi, hankki aamulla retkeilyvarusteet ja hiukan muonaa, ja lähti sitten myymään kultaa Kyanderin kultasepänliikkeeseen. Hän mursi yhdestä harkosta mojovan kimpaleen, kääri sen vessapaperiin ja asteli Kyanderin puheille.
Kyander, jolla oli kokemusta Lapin kullankaivajien hippujen markkinoinnista, totesi oitis että kyseessä oli 24 karaatin hienokulta.
Punnitaampa, hän totesi luuppi silmillään.
Kulta painoi neljä unssia ja rapiat. Oiva Juntuselle maksettiin siitä 11 400 markaa, käteisellä. Kyanderia ei kiinnostanut vähimmässäkään määrin, mistä kulta oli peräisin.
Kun kaikki asiat oli toimitettu, suuntasi Oiva Juntunen ajokkinsa keulan kohti pohjoista. Hän valitsi Käsivarteen johtavan tien, ajoi Kittilään, ohitti Sirkassa ja Tepastossa pitkiä sotilaskolonnia, ja saapui viimein Puljuun, mitättömään erämaakylään suurten suoalueitten keskellä. Siellä hän päätti hylätä autonsa ja oijustaa metsään. Hän keinotteli raskaan kultarepun selkäänsä ja suunnisti kohti länttä.
Puolitoista vuorokautta Oiva Juntunen hoippui kultalastissa yhä syvemmälle erämaahan. Mitä pitemmälle hän ennätti, sitä varmemmaksi hän tuli: ikipäivinä monimurhaaja Siiran kynnet eivät ylettyisi tänne asti kultaa tasaamaan.
Viimein Oiva Juntusen voimat loppuivat. Hän piilotti kullan pienen hiekkaharjanteen kupeeseen, paikkaan jossa levisi jääkautista pirunpeltoa muutaman aarin alalla. Oiva Juntunen kieritti muutamia suuria kivenlohkareita syrjään ja kätki kolme kultaharkkoa näin syntyneeseen luolaan. Ennen piilon peittämistä hän kumartui kultaharkkojen puoleen ja antoi kuuman suudelman viileälle jalometallille.
Väsyneenä Oiva Juntunen sytytti savukkeen ja ajatteli että oli eksyksissä. Mutta sen parempi. Hän ei tiennyt missä oli, sitä ei tiennyt kukaan. Kulta oli nyt niin varmassa tallessa ettei koskaan. Se oli kaivettu esiin jossakin Australian pohjoisessa territoriossa, ja nyt se oli täällä. Oiva Juntunen istui kivellä, jonka alla harkot makasivat, ja poltteli tupakkaa onnellisena.
4
Majuri Sulo Armas Remes istui pataljoonankomentajan toimistossa naama punaisena. Suuri sydän hakkasi rasittuneesti jykevien kylkiluiden takana. Pää tärähteli, mahassa velloivat keltahappoiset liemet. Päätä ei sentään särkenyt, sillä majuri Remeksellä oli semmoinen pää jota ei särje koskaan, ei vaikka se halkaistaisiin.
Majuri Remeksellä oli hitonmoinen kohmelo. Yleensäkin hänellä oli kauhea krapula tähän aikaan vuorokaudesta, aamupäivällä. Majuri Remes oli neljänkymmenen ikäinen suurikokoinen aktiiviupseeri, karkeaääninen ja juoppo. Oikea röhmy.
Majurin työpöydän laatikossa oli ladattu pistooli, ylimmässä laatikossa. Samassa laatikossa oli myös pullollinen pomeranssiviinaa[19]. Muissa laatikoissa oli jalkaväkipataljoonan koulutusohjelmia ja kellastuneita kalustoluetteloita.
Majuri Remes veti laatikon auki ja otti sotilaspistoolin käteensa. Hän katseli verestävin silmin sinisenkiiltävää asetta, tunnusteli karheilla sormillaan kylmää rautaa, poisti varmistimen ja veti panoksen piippuun. Hetken hän hyväili aseen liipasinta, sulki sitten silmänsä ja työnsi aseen piipun suuhunsa. Tovin hän imeskeli pistoolinpiippua kuin tuttia.
Kuitenkaan majuri ei laukaissut asetta, vaikka vähällä se oli. Hän lakkasi kuolaamasta kuoleman suuta[20], varmisti aseen ja työnsi sen takaisin laatikkoon. Sitten hän otti esiin pomeranssipullon.
Majuri katsoi kelloa. Se oli vähän yli kymmenen. Voisiko kenties siemaista vähäisen siivun pomeranssiviinaa, vaikka kieltämättä olikin melko varhainen vuorokaudenaika?
Korkki ratisi tutulla äänellä pullon auetessa. Voisikohan todella naukata vähän, mietiskeli majuri. Hän vei pullon suuhunsa, kitapurjeet avautuivat. Pari kertaa aataminomena muljahti, häijyä viinaa lorisi kurkkutorvea pitkin alas avaraan mahaan, jossa vatsahapot kävivät riehakkaaseen taisteluun pomeranssiviinaa vastaan.
Majuri sulki silmänsä. Kylläpä ottikin lujille. Kämmenet hikosivat, sydän teutaroi rinnassa, hiki pusertui otsalle. Maha kurisi, majurin piti riuhtaista itsensä tuolista ja juosta vessaan. Hän oksensi mahansa tyhjäksi, pesi hampaat, kurlutti suussaan vettä, piteli sydänalaansa, kuivasi vetistyneet silmänsä jotka paloivat verestävinä palloina kärsivän miespoloisen päässä. Kaksi voimisteluliikettä, kädet ylös ja alas, lievä kumarrus ja sitten takaisin pomeranssiviinan pakeille.
Uudempi ryyppy pysyikin jo sisällä. Heti sydämen raskas iskentä keventyi. Enää ei hikeä pursunnut nahasta ulos yhtä haisevan vuolaana kuin äsken. Majuri Remes kampasi karhean tumman tukkansa, otti yielä yhden nopean ryypyn ja pani pullon pois.
Kyllä tämä tästä taas.[21]
Majuri onki käsiinsä kasan papereita, karttoja ja luetteloita. Hän oli pataljoonan komentaja, mutta paljonkos tavallisen pataljoonan asioista oli hoitamista? Prikaatin esikunta oli määrännyt hänet valmistelemaan suuria sotaharjoituksia Lappiin. Ikävää puuhaa. Harjoituksiin ottaisi osaa prikaati ja joukkoja muistakin saman sotilas-läänin yksiköistä.
Majuri Remes oli koulutukseltaan pioneeri ja esiupseeri, mutta tässä hän nyt istui, puskajussipataljoonan komentajana mitättömässä varuskunnassa. Hänen oikea paikkansa olisi ollut pioneeripataljoonassa, erillisessä yksikössä, tai paremminkin pääesikunnassa. Mistä lie johtunut että hänen uransa oli juuttunut tähän, tämän mitättömän pöydän ääreen.
Majuri kaavaili kartalle hajamielisesti tulevia harjoitusalueita. Kokoontumispaikat, hyökkäysurat, viivytyslinjat, joukkojen keskityskuljetukset, huoltopisteet Eversti oli hänelle tämän ikävän työn antanut. Nyöryyttävää kansliahommaa kun sitä oikein ajatteli. Joskus teki mieli repäistä eversti Hannista nyrkillä kasvoihin.
Majuri katseli nyrkkiin puristunutta kättään. Siinä oli moukari joka heilahti herkästi. Sillä nyrkillä oli lyöty turpiin erästäkin miestä. Se oli luumöykky, joka automaattisesti puristui kokoon aina kun Remes tuli juovuksiin.
Majuri Remes komensi kirjurivarusmiehen toimistoonsa. Alikersantti lopsautti veltonpuoleisen asennon. Remeksen teki mieli kietaista poikaa nenälle, mutta eihän sellaista puolustusvoimissa sallittu. Hän ojensi pojalle tuhruisen kympin ja määräsi:
Juoskaapa alikersantti sotilaskotiin ja tuokaa pari pulloa jotakin hiilihappoista virvoketta. Närästää hiukkasen.
Kyllä herra majuri, ainahan teitä närästää, vastasi kirjuri ja otti jalat alleen[22].
Saatanallinen nulikka, ajatteli majuri Remes. Pirunko takia minun piti sille ruveta selittelemään? Tottahan nyt komentaja saa limsaa juoda työaikana, ei kai se sentään ole kiellettyä.
Pian kirjuri toi virvokkeet. Majuri ärjäisi hänet ulos huoneesta. Sitten hän kaatoi pomeranssiviinaa hammasmukiin ja laimensi sen limonadilla. Jäitä juoma hieman kaipasi, mutta meni se näinkin.
Siedettavää vaikkei hyvää. Tehokasta joka tapauksessa.
Puhelin soi. Vaimo, perkele.
Kuule Sulo. Meidän täytyy keskustella. Eihän meidän avioliitolla enää ole mitään tarkoitusta.
Älä soittele tänne, minulla on töitä.
Mina en kestä tätä enää. Ihan totta, Sulo. En minä ole hysteerinen, sinä vaan olet niin kauhea että minun kestokykyni murtuu jonakin päivänä.
Tätä se oli aina. Vaimo vaati ja valitti. Majuri Remes piti itseään sentään suhteellisen ymmärtäväisenä aviomiehenä, mitä nyt joskus vähän läimäytti akkaa. Kurittaa karhukin pesuettaan, miksei sitten majuri. Sitäpaitsi, ei Remeksellä ole ollut mitään sitä vastaan että vaimo ottaisi hänestä avioeron. Lapset, kaksi niitä oli, olivat onneksi jo aikuisia. Nuoria naisia, toinen jo naimisissa, toinen huulella[23]. Hutsuja molemmat no, vaimo ne oli piloille hellinyt[24].
Puhutaan illalla. Minulla on töitä, usko nyt Irmeli. Hei.
Majuri sulki puhelimen. Irmeli olihan siitä jo aikaa, kun hän oli mennyt naimisiin tuonnimisen tytön kanssa. Kadettikoulun toisella vuosikurssilla se oli tapahtunut. Irmeli oli ollut kaunis nainen. Kaikilla upseereilla oli kauniit vaimot. Se johtui kadettien sinisistä univormuista. Kadetit ovat suloisia ja topakoita kuin sinitiaiset; kauniit tytöt rakastuvat heihin herkästi. Niin oli tapahtunut Remeksellekin. Miehet käyvät vuosien mittaan ärtyneiksi, ja samaa tahtia kasvaa vaimojen hysteerisyys. Ellei miehen ylennys tule ajallaan, alkavat rouvat häpeillä. Suomen armeijan hierarkiaa ylläpitävät aviovaimot. Everstien rouvat kadehtivat kenraalittaria, kapteenskat kantavat kaunaa[25] majurien muijille.
Remes tiesi ettei hänestä koskaan tulisi edes everstiluutnanttia, puhumattakaan että hän saisi kurkkunsa molemmille puolille kolme everstin ruusuketta. Se oli kova paikka vaimolle. Joskus nuorempana Remes oli kuvitellut ylenevänsä kenraalimajuriksi saakka silloin se oli tuntunut jopa luonnolliselta. Mutta ei enää. Nyt oli kysymys siitä, jaksaisiko hän pysyä kelkassa yleensäkään mukana. Pääsisikö kunnialla edes eläkkeelle? Prikaatinkomentaja oli äsken antanut henkilökohtaisen varoituksen. Suullisesti.
«Kuulkaahan majuri. Teidän väkivaltainen käytöksenne ei ole sopusoinnussa puolustusvoimien kasvatustehtävän kanssa. Katsokaa tämä isälliseksi varoitukseksi. Tiedätte mitä se merkitsee.»
Semmoisia eversti oli puhellut. Tästä ei ollut pitkä matka potkuihin, sen majuri Remes kyllä hyvin tiesi.
Puhelin soi. Eversti Hanninen kyseli sotaharjoitussuunnitelmasta. Eikö se vieläkään ollut valmis esiteltäväksi?
Puhelun päätyttyä majuri Remes kaatoi itselleen aika lorauksen pomeranssiviinaa. Toinen virvokepullo oli jo tyhjä. Miten masentavaa elämä olikaan. Lomallekaan ei tehnyt mieli kun ei ollut rahaa.
Majuri Sulo Armas Remes ajatteli että hänen puolestaan kolmas maailmansota voisi syttyä vaikka heti. Siitä vaan! Sota ratkaisisi kaikki hänen ongelmansa. Sodan sytyttyä majuri komennettaisiin pioneeripataljoonan kärjessä rintamalle murrostettaisiin, sulutettaisiin, viritettäisiin metsät ja tiet miinoja täyteen, rakennettaisiin hyökkäysuria ja siltoja. Koko maailma palaisi. Kukaan ei silloin olisi kyselemässä, vieläkö majuri Remes ryyppäili. Sota polttaisi tuhkaksi kaikki rauhanajan typerät nöyryytykset. Majuri Remes tiesi että hän oli sotilas, peloton ja julma mies. Rauhallinen elämä tuhosi hänet.
Mutta kolmas maailmansota ei ikävä kyllä syttynyt sinäkään aamuna. Remes pakotti itsensä paneutumaan sotaharjoituksen suunnitteluun. Hänen käsialansa oli hoipertelevaa, hyökkäyslinjoista tuli tarkoitettua laajempia. Mutta olihan Lapissa tilaa nulikoitten juosta.
Majuri Remes ajatteli ottaa palkatonta virkavapaata. Jos saisikin olla vuoden poissa tästä kurjasta lävestä, puskajussipataljoonasta. Voisi mennä vaikka teknilliseen korkeakouluun suorittamaan jonkin arvosanan. Kyllä kai sitä vielä osasi lukea, vaikka kirjoittaminen olikin yhtä perkelettä. Ei osunut kunnolla kirjoituskoneen näppäimiin: etusormet juuttuivat kirjasinten väliin kun löi oikein lujaa. Majuri iski nyrkillä kirjoituskonetta. Kirjurin pelästynyt naama vilahti oviaukossa.
5
Majuri Sulo Armas Remes joi pomeranssiviinan loppuun, ja teki sitten sotilaallisen päätöksen:
Minä lähden.
Hän soitti prikaatinkomentajalle ja pyysi virkavapaata. Vuodeksi. Teknillisessä korkeakoulussa harjoitettavia jatko-opintoja varten. Pioneerimajuri tarvitsi teknistä perustietoa nykyisinä nopean kehityksen aikoina. Oli kysymys Suomen turvallisuudesta sitä paitsi. Jos pioneeriaselaji jää kehityksessä jälkeen, miten silloin Suomelle tulevassa sodassa käy?
Eversti Hanninen ilahtui. Oliko juoppolalli lopulta tullut järkiinsä ja yritti parannusta?
Minä puollan juttua. Mutta hoitele ensin sotaharjoitukset, sitten voit mennä.
Kuule, kiitos herra eversti.
Palkallisena sitä virkavapaata ei kuitenkaan voi antaa.
En minä tässä kerjuulla[26] olekaan, sanoi majuri ja sulki puhelimen. Hän tunsi olevansa nyt täysissä voimissaan. Elämänmuutos oli tiedossa, tämä saastainen pataljoona jouti häneltä vuodeksi vaikka sotavankeuteen.
Remes toimi tehokkaasti. Hän laati nopeasti sotaharjoitussuunnitelmat, antoi ne kirjurille puhtaaksikirjoitettavaksi ja ryhtyi sitten järjestelemään perheasioitaan. Vaimolle, Irmelille, jolta oli tapana pimputella perintöflyygeliä, hän sanoi:
Se myydään. Saat matkustaa vaikka Espanjaan. Osa rahoista annetaan tytöille. Sotaharjoitusten jälkeen puhutaan lisää.
Flyygelistä saatiin 14 000 markkaa. Rouva Remes lensi oitis Espanjaan, ja majuri itse keskittyi sotaharjoitussuunnitelmien loppuunsaattamiseen, sekä jokseenkin ahkeraan juopotteluun.
Koitti heinäkuu, kuumana ja sotaisena. Pataljoona kuormattiin rautatievaunuihin. Junaan liitettiin upseereille henkilövaunu, ja sitten lähdettiin kolkuttelemaan kohti pohjoista. Junassa Remes joi ja lauloi.»Tää on viimeinen taisto», hän kajautteli. Kukaan ei nukkunut vaunussa koko yönä.
Aamulla pataljoona kuormattiin Rovaniemellä autoihin. Majuri Remes raahautui nelivetoiseen maastoautoon, jota ohjasi alikersantti Säntälä. Poika sai käskyn ajaa ensimmäiseksi Rovaniemen viinakauppaan. Sieltä ostettiin puoli kuormallista pomeranssilla maustettuja viinoja, ja sen jälkeen kärryn keula usutettiin kohti pohjoista.
Sotaharjoitusalueeksi oli valittu Pallastunturin itäpuoliset asumattomat erämaat. Majuri Remeksen alkuperäisiä sotasuunnitelmia oli monin tavoin käpälöity, mutta harjoitusten perusasetelma oli sentään säilynyt. Sen mukaan taistelevia osapuolia oli kolme eikä kaksi kuten normaalisti sodissa. Oli siis sinisiä ja keltaisia ja niitten lisäksi vielä vihreitä. Siniset olivat suomalaisia, keltaiset venäläisiä ja vihreät länsiliittoutuneita. Majuri Remeksen jalkaväkipataljoona oli sinisiä eli suomalaisia.
Remeksen suunnitelman alkutilanne oli seuraavanlainen: Varsovan liiton ja Naton joukot ottavat yhteen tavanomaisilla aseilla Suomen maaperällä, ja mukaan kiiruhtavat myös suomalaiset joukot tarkoituksenaan häätää molemmat hyökkääjät takaisin sinne mistä ovat tulleetkin. Kyseessä oli siis eräänlainen kaikkien sota kaikkia vastaan. Harjoituksen tarkoituksena oli selvittää, miten kolmikeskeiset sotatoimet Lapissa käytännössä menestyivät. Koska osapuolia oli näin monta, tarvittiin laajoja harjoitusalueita, ja Pallaksen itäpuoliset erämaat sopivat tarkoitukseen hyvin.
Majuri Remes ajoi jeepillä Puljuun, kahdensadanviidenkymmenen kilometrin päähän Rovaniemeltä. Siellä oli joukkojen keskitysalue ja sinne perustettiin sotaharjoitusten komentopaikka. Majuri Remes ei siellä viihtynyt, sillä Puljuun oli tulossa liuta everstiluutnantteja, muutama eversti ja kaksi kenraalia. Niitten kyylien silmissä ei sopinut keikoilla juovuksissa.