Mark Twain
Prinssi ja kerjäläispoika
ENSIMMÄINEN LUKU
Prinssin ja kerjäläispojan synty.
Vanhassa Londonin kaupungissa syntyi eräänä päivänä kuudennentoista vuosisadan toisessa neljänneksessä poika köyhälle perheelle, jonka nimi oli Canty ja joka ei ensinkään kaivannut häntä. Samana päivänä syntyi toinen englantilainen lapsi rikkaalle perheelle, jonka nimi oli Tudor ja joka suuresti kaipasi häntä. Kerrassaan koko Englanti kaipasi häntä. Englanti oli niin ikävöinnyt tuota lasta, toivonut häntä tähän maailmaan ja rukoillut Jumalaa hänen puolestaan, että nyt kun hän todellakin oli tullut, kansa kävi miltei hulluksi ilosta. Pintapuolisetkin tuttavat syleilivät ja suutelivat toinen toistaan ja itkivät. Jokainen otti itselleen vapaapäivän, ja ylhäiset ja alhaiset, rikkaat ja köyhät juhlivat ja tanssivat ja lauloivat ja tunsivat itsensä sangen pehmeiksi; ja ne jatkoivat iloaan monta päivää pääksytysten ja yötä yhytysten. Päivällä oli London mahtava nähdä; iloliput liehuivat jokaiselta ulkoparvelta ja katolta, ja loistavat laumat prameilivat pitkin katuja. Yöllä taasen oli yhtä juhlallista, suuret ilotulitukset räiskyivät joka kadunkulmassa, ja joukko joukon perästä juomaveljiä levitti naurua ja iloa ympärilleen. Ei puhuttu koko Englannissa muusta kuin uudesta tulokkaasta, Edward Tudor'ista, Wales'in prinssistä, joka makasi verhottuna silkkiin ja satiiniin, tietämättä tämän taivaallista kaikesta tästä pauhinasta ja siitä, että korkeasukuiset lordit ja ladiesit parveilivat hänen ympärillään ja valvoivat häntä eikä hän kiittänytkään heitä! Multa sitä vastoin ei siellä puhuttu mitään toisesta käpysestä, Tom Cantysta, joka makasi verhottuna viheliäisiin ryysyihinsä, paitse ehkä siinä kerjäläisperheessä, jota hän oli tullut häiritsemään läsnäolollaan.
TOINEN LUKU
Tomin lapsuuden elämä.
Hypätään yli muutamia vuosia.
London oli viisitoista sataa vuotta vanha ja oli suuri kaupunki sen ajan käsityksen mukaan. Sillä oli satatuhatta asukasta muutamat arvelevat kaksi sen vertaa. Kadut oli sangen ahtaat, koukkuiset ja likaiset, erittäinkin siinä kaupungin osassa, missä Tom Canty asui, joka taasen ei ollut kaukana Londonin sillalta. Talot olivat puusta, toinen kerros ulottui hyvän matkaa ensimmäisen sivu, ja kolmas pisti niinikään kappaleen taivalta toisen ulkopuolelle. Mitä korkeammiksi talot kasvoivat, sitä leveämmiksi kasvoivat ne myös. Siinä oli ensiksikin kehä lujista palkeista, joiden välissä oli vahvaa ainesta, kaikki päällystetty muuriseoksella. Palkkien päät oli maalattu punaisiksi tai sinisiksi tai mustiksi, omistajan mielen mukaan, ja tämä antoi taloille oikein ihailtavan ilmeen. Ikkunat olit pienet, niiden ruudut muistuttivat diamanteista, ja ne avattiin ulospäin, saranoista kuten ovet.1
Talo, jossa Tomin isä asui, oli pienellä umpikujalla, jota sanottiin Offal Court'iksi eli Tunkiotaloksi ja joka ulottui Pudding Lane'en asti. Se oli pieni, ränstynyt ja rampa, mutta se oli kuitenkin täpötäynnään surkean köyhiä perheitä. Cantyn sukukunta asui eräässä kolmannen kerroksen huoneessa. Äidillä ja isällä oli leposijan tapainen yhdessä loukossa; mutta Tom, hänen isoäitinsä ja hänen molemmat sisarensa, Bet ja Nan, eivät olleet rajoitetut mihinkään vissiin sijaan heillä oli koko lattia itseänsä varten, ja he saivat maata missä mieli teki. Oli siellä jäännöksiä parista villapeitosta ja muutamia lyhteitä vanhoja ja likaisia olkia, mutta näitä ei oikeastaan voinut sanoa makuusijoiksi, sillä ne eivät olleet siksi järjestetyt; aamulla potkittiin ne yhteen läjään ja illalla valikoittiin siitä yöksi miten sopi.
Bet ja Nan olit kaksoisia kuudennellatoista. He olivat hyväsydämmisiä tyttöjä, likaisia, puettuja ryysyihin, eivätkä tietäneet opista tämän taivaallista. Heidän äitinsä oli heidän kaltaisensa. Mutta isä ja isoäiti olit pari pirua. He joivat itsensä juovuksiin milloin vain voivat; sitten he tappelit joko keskenään tai kenen kanssa hyvänsä, joka sattui heidän tiellensä; he kiroilivat ja sadattelivat alinomaa, selvinä ja päissään. John Canty oli varas ja hänen äitinsä kerjäläinen. He tekivät lapsista kerjäläisiä, kun eivät pystyneet niistä varkaita tekemään. Kaiken sen viheliäisyyden seassa, joka asui tässä talossa, mutt'ei suinkaan siitä eläen, oli myöskin eräs kunnollinen vanha pappi, jonka kuningas oli ajanut pois hänen kotoaan antaen muutaman rovon eläkkeeksi, ja hänellä oli tapana ottaa lapset erillensä ja salassa opettaa heille oikeaa tietä. Isä Andrew pänttäsi siis Tomille päähän vähän latinaa ja opetti häntä lukemaan ja kirjoittamaan; ja hän olisi tehnyt samaa tytöillekin, mutta nämä pelkäsivät ivaa ystäväinsä puolelta, jotka eivät olisi voineet kärsiä mokomaa hullunkurista taitoa heissä.
Koko Offal Court oli muuten samallainen mehiläispesä kuin Cantyn perhe. Juopumus, mässääminen ja tora oli siellä leipänä jokainen yö ja melkein yö läpeensä. Särkyneet päät olit yhtä tavallista kuin nälkä tällä paikalla. Mutta pikku Tom ei ollut kuitenkaan onneton. Hänen oli kyllä paha ollaksensa, mutta mistään paremmasta hän ei tiennyt. Hänen oli ollaksensa niinkuin kaikkein poikain Offal Courtissa; senpätähden hän otaksui että kaikki oli kuten olla piti ja hyvää kyllä. Kun hän tuli kotiin tyhjin käsin yöksi, tiesi hän kyllä, että hänen isänsä haukkuisi häntä ja pieksisi häntä pahanpäiväisesti ensin, ja että sen perästä tuo hirmuinen isoäiti tekisi saman työn uudestaan; sekä että hänen nälkään nääntyvä äitinsä yön mittaan hiivittäisi hänen luoksensa salassa viheliäisen leipäpalansa, jonka äiti oli näännyttämällä itseään säästänyt pojalle, vaikkapa useinkin isäntä ja isäukko ryntäsi tänkaltaisen petoksen harjoittamisesta äidin päälle ja jakoi siitä asianomaiset selkäsaunat.
Ei, Tomin elämä kävi mukiinsa, erittäinkin kesällä. Hän kerjäsi juur niin paljon kuin tarvittiin hänen selkänsä säilymiseksi kotosalla, sillä lait kerjäämisestä olit ankarat ja rankaisut kovat. Niin käytti hän suuren osan ajastaan kuultelemalla hyvän isän Andrew'in ihania vanhoja tarinoita ja satuja jättiläisistä ja haltijoista, kääpiöistä ja hengettäristä ja noidutuista linnoista ja loistavista kuninkaista ja prinssilöistä. Hänen päänsä kasvoi täyteen näitä kummallisia asioita, ja monena yönä, kun hän pimeässä makasi puutevuoteellaan eli pistävillä oljillaan, väsyneenä, nälkäisenä ja hellänä löylytyksestä, laski hän mielikuvituksensa valloilleen, unhoitti pian piinansa ja pistoksensa ja kuvaili herkullisissa väreissä itselleen aivan viehättävän elämän, jossa hän oli jumaloittuna prinssinä kuninkaallisessa palatsissa. Vähitellen rupesi häntä vaivaamaan öin ja päivin tämä tämmöinen toivomus: saada omin silmin nähdä oikein oikeaa prinssiä. Kerran puhui hän siitä muutamille tovereilleen Offal Courtissa; mutta he tekivät hänestä niin säälimätöntä pilkkaa, että hän siitä hetkestä asti oli iloinen, kun sai pitää unelmansa itseään varten.
Hän luki usein papin vanhoja kirjoja ja sai hänet niitä selittelemään ja tulkitsemaan. Poikasen unelmat ja harrastukset vaikuttivat vähitellen joitakuita muutoksia hänessä. Hänen unelmaväkensä oli niin hienoa väkeä, että hän rupesi suremaan rääsyistä pukuansa ja likaansa ja toivomaan tulla puhtaaksi ja käydä paremmassa puvussa. Hän jatkoi leikkiään joen mudassa ja tekikin sitä suurella halulla; mutta ei hän enää loiskinut Thamesissa yksinään huviksensa, vaan hän rupesi näkemään lisättyä arvoa siinä niiden pesujen ja puhdistusten tähden, jotka yhtyivät siihen.
Tom sai aina nähdä jotakin tanssiriu'un ympärillä Cheapsidessa ja markkinapaikoilla; ja silloin tällöin hän ja loput Londonista sai tilaisuuden nähdä sotaisen paraadin, kun joku mainehikas onneton vietiin vankina Tower'iin joko maitse tai paatilla. Eräänä kesäpäivänä näki hän, miten tuo Anna Askew parka ja kolme miestä poltettiin kaakinpuulla Smithfield'issa, ja kuuli erään virkaheittopiispan pitävän heille puheen, josta hän ei välittänyt. Niin Tomin elämä oli, kun kaikki kävi ympäri, vaihtelevaista ja mieluista kyllä.
Vähitellen rupesi Tomin lukeminen ja uneksuminen ruhtinaallisesta elämästä tekemään semmoisen vaikutuksen häneen, että hän tietämättänsä alkoi oletella niinkuin prinssi. Hänen puhetapansa ja käytöksensä kävit ihmeellisen kohteliaiksi ja sievisteleviksi, koko hänen seurapiirinsä kummastukseksi ja iloksi. Mutta Tomin vaikutus tähän nuoreen kansaan alkoi nyt päivä päivältä kasvaa; ja lopulta se rupesi katsomaan häneen eräänlaisella kummastelevalla kunnioituksella, kuin johonkin korkeampaan olentoon. Hän näkyi tietävän niin paljon! ja hän osasi tehdä niin paljon merkillistä ja kertoa niin monista merkillisistä jutuista! Ja tuon kaiken ohessa oli hän niin syvämietteinen ja viisas! Mitä Tom sanoi ja mitä hän teki kertoivat pojat vanhemmilleen; ja nämä rupesivatkin pian kyllä puhumaan Tom Cantystä ja katselemaan häntä erittäin lahjakkaana ja tavattomana olemuksena. Täysikasvuiset ihmiset asettivat usein sekavat asiansa Tomille selviteltäviksi ja saivat ihmetellä sitä ymmärrystä viisautta, jolla hän heidän kysymyksensä ratkaisi. Itse teossa hän oli tullut sankariksi kaikille, jotka tunsivat hänet, paitse ei hänen omalle perheelleen tämä yksinään ei nähnyt mitään hänessä.
Hiljaisuudessa, vähitellen oli Tom järjestänyt itselleen oman kuninkaallisen hovin! Hän oli prinssi; hänen erityiset toverinsa olit henkivartioita, kamariherroja, tallimestareita, passaavia lordia ja ladiesia, sekä kuninkaallinen perhe. Joka päivä tämä valeprinssi vastaanotettiin niillä tekojuhlallisuuksilla, jotka Tom oli lainannut romantillisista kirjoistaan; joka päivä tuon tekokuningaskunnan suuret asiat pohdittiin kuninkaallisessa neuvostossa, ja joka päivä hänen tekokorkeutensa antoi käskyjä luulo-armeijoilleen, laivastoilleen ja varakuninkailleen.
Sen perästä meni hän tiehensä repaleissaan ja kerjäsi kokoon muutaman lantin, söi suuhunsa leipäkannikkansa, sai tavalliset korvapuustit ja haukkumasanat, ojensi sitten itsensä niukoille ja likaisille oljilleen ja palasi tyhjään suuruuteensa unissaan.
Ja hiljoilleen kasvoi hänessä toivomus päästä näkemään oikein oikeaa prinssiä, silmästä silmään, kasvoi päivä päivältä ja viikko viikolta, kunnes se toivomus lopulta tukehutti kaikki muut toivomukset ja tuli hänen elämänsä ainoaksi himoksi.
Eräänä tammikuun päivänä, tavallisella kerjuuretkellään, kulki hän toivottomana ylös- ja alaspäin Mincing Lane'n ja Little East Cheap'en seutukuntaa, tunti tunnin perästä, avojaloin ja viluissaan, katsellen sisään ikkunoista ruokatavarapuoteihin ja halusta himoillen noita pulleita sianlihapiirakkoja ja muita paistitaiteen keksintöjä, joita niissä ylvästeli hänen mielestään nämä tämmöiset herkkupalat olit vain enkeleitä varten; se on, päättäen hajusta, ne olit sitä sillä hänellä ei koskaan ollut sitä onnea ollut, että tuommoisen olisi omistanut tai syönyt. Oli jääkylmä vihmasade; ilma oli pimeänpuoleinen, ja päivä oikein mieltä musertava. Illalla tuli Tom kotiin niin märkänä ja väsyneenä ja nälissään, että jopa hänen isänsäkin ja isoäitinsä huomasit pojan hukallisen tilan ja tulit liikutetuiksi heidän tavallaan; jonka tähden he antoivat hälle pari korvapuustia ja lähettivät hänet makaamaan. Kauvan aikaa hänen kipunsa ja nälkänsä, rakennuksessa kaikuvat kiroukset ja tappelemiset pitivät häntä valveilla; mutta viimein hänen ajatuksensa juoksivat pois kaukaiseen, romantilliseen maahan, ja hän vaipui uneen jalokivestä ja kullasta hohtavien prinssilöiden seurassa, jotka asuivat isoissa palatseissa ja joilla oli palvelijoita kumartelemassa heitä ja juoksemassa sinne tänne heidän käskyjänsä täyttämään. Ja sitten, kuten tavallista, näki hän unessaan että hän itse oli prinssi.
Koko yön loisti tämä kuninkaallisen komeuden sädekehä hänen ylitsensä; hän liikkui suurten lordien ja ladiesien joukossa ja valovirtain hohteessa, hengittäen kukkien tuoksua, juopuen hurmaavaan soitantoon ja vastaten tuon loistavan joukkueen kunnioittavaan kumarrukseen, kun se hajaantui kahden puolen jättääksensä hänelle tietä vastaten siihen milloin miellyttävällä hymyllä, milloin nyökkäämällä kuninkaallista päätään.
Ja kun hän heräsi aamulla ja katseli kurjuutta ympärillään, oli hänen unellansa ollut tavallinen vaikutus häneen se oli saattanut hänen ympärystönsä likaisuuden tuhatkertaisesti näkyvämmäksi, ja silloin tuli vain katkeruutta, sydämmensärkyä ja kyyneleitä.
KOLMAS LUKU
Tomin yhtymys prinssin kanssa.
Tom nousi ylös nälissään, ja nälissään lähti hän ulos kävelemään, mutta hänen ajatuksensa askaroivat ahnaasti hänen yönsä unelmain loistavissa haamuissa. Hän käveli sinne ja tänne pitkin kaupunkia, tuskin tietäen minne hän kulloinkin meni tai mitä tapahtui hänen ympärillään. Ihmiset tyrkkivät häntä ja muutamat jakoivat hänelle kovia sanoja; mutta se oli kaikki turhaa tuohon uneksivaan poikaan. Vähitellen oli hän tullut Temple Bar'in eteen; pisin matka, minkä hän koskaan oli kulkenut tähän suuntaan. Hän pysähtyi ja mietiskeli hetken aikaa, mutta sitten hän vaipui unelmiinsa taas ja jatkoi kävelyänsä Londonin vallien ulkopuolella. The Strand oli jo silloin lakannut olemasta maantienä ja piti itseänsä katuna, vaikka vähän oudonlaisena rakenteeltaan; sillä jos kohta toisella puolen olikin jotenkin yhtenäinen rivi taloja, oli toisella ainoastaan hajallansa suuria rakennuksia, ollen rikkaiden aatelismiesten palatsia, suurilla ja kauniilla puistoilla, jotka ulottuivat jokeen asti puistoilla, jotka tähän aikaan ovat täyteen pakatut valtavilla kivirakennuksilla.
Tom löysi sitten Charing kylän ja lepäsi siinä sen kauniin ristin juurella, jonka eräs kuningas muinoin oli pystyttänyt siihen. Sitten laahusti hän eteenpäin pitkin hiljaista, kaunista tietä, "suuren kardinaalin" mahtavan palatsin ohi, erästä kaukaista, vielä mahtavampaa ja majesteetillisempaa palatsia kohden sen takana Westminster'ia. Tom tuijotteli iloisesti ihmetellen mahtavaa rakennusta, kauvaskaarehtivine siipineen, jylhine varustuksineen ja tornineen, valtavine kivisine porttihuoneineen, kullattuine aidakkeineen ja loistavine rivineen jättiläiskokoisia graniitileijonia ja muine merkkineen ja vertauskuvineen Englannin kuningasvallasta. Täällä oli todellisuudessa kuninkaallinen palatsi. Eikö hän nyt myöskin voinut saada nähdä prinssiä prinssiä lihasta ja verestä, jos Taivas soi?
Kummallakin puolen kullattua porttia seisoi elävä kuvapatsas se on: suora ja komea ja liikkumaton sotamies, kiireestä kantapäähän puettuna kiiltävään teräsvarustukseen. Kunnioittavan etäällä seisoi koko joukko maalaiskansaa ja väkeä kaupungista, odottaen jokaista tilaisuutta saadakseen nähdä vilausta kuninkuudesta. Loistavia vaunuja, joissa vetelehti loistavaa väkeä sisässä ja joiden ulkopuolella loistavaa palvelusväkeä prameili, ajoi sisään ja ulos noista aatelisista porteista, jotka kuninkaalliseen linnaan veivät.
Pikkuinen Tom raukka repaleissaan meni lähemmälle ja hiipi hiljaa ja arasti vartioväen ohi, sykkivällä sydämmellä ja heräävällä toivolla, kun hän yhtäkkiä kultakypärien joukossa sai nähdä ilmiön, joka melkein pani hänet kirkaisemaan ilosta. Siellä oli pulskea poika, ruskettunut iholtaan uutterasta urheilusta ja harjoituksista ulkosalla; hänen vaatteensa olit pelkkää silkkiä ja samettia ja loistivat jalokivistä; hänen lanteillaan riippui pieni, jalokivillä koristettu miekka sekä väkipuukko; kiiltävät kuresaappaat punaisilla kannoilla oli hänellä jalassa; ja hänen päässään oli pieni, tulipunainen hattu, johon riippuva töyhtö oli kiinnitetty isolla, kiiltävällä jalokivellä. Useat loistavat herrat seisoivat hänen vieressään hänen palvelijoitaan varmaankin. Kas niin! hän oli prinssi siitä ei ollut epäilyksen varjoakaan; ja köyhän kerjäläispojan sydämmen rukous oli viimeinkin tullut kuulluksi.