Tomin hengitys kävi nopeaksi ja lyhyeksi pelkästä kiihtymyksestä, ja hänen silmänsä suurenivat ihmetyksestä ja ihastuksesta. Jokaiset, toivomukset hänen sielussaan väistyivät tään ainoan edeltä: tulla niin lähelle prinssiä kuin suinkin ja pysyväisesti saada hänet muistinsa silmään. Ennenkun hän tiesi mitään, oli hällä kasvonsa painettuna porttiaidaketta vastaan. Seuraavassa silmänräpäyksessä eräs sotamies sieppasi hänet äkkiä pois ja pani hänet menemään töllistelevään joukkoon maalaisia ja Londonin jätkiä. Sotamies sanoi
"Katso sorkkias, kerjäläiskakara!" Joukko ivasi ja nauroi; mutta nuori prinssi juoksi portille, kasvot punaisena suuttumuksesta ja silmät leimuavina harmista, ja hän huusi
"Miten uskallatkaan sinä noin poika paralle! miten uskallatkaan sinä noin isäni, kuninkaan, halvimmallekaan alamaiselle! Portti auki ja päästä hänet sisään!"
Olisitte nähneet kuinka oikullinen joukko silloin sieppasi hatut, päästään! Olisitte kuulleet sen riemuitsevan ja huutavan: "Kauvan eläköön Wales'in prinssi!"
Sotamiehet tekivät kunniaa tapparakeihäillään, avasivat portin ja tekivät taasenkin kunniaa, kun pieni Köyhyyden Prinssi astui sisään liehuvissa repaleissaan painamaan kättä Rajattoman Vallan Prinssin kanssa.
Edvard Tudor sanoi
"Sinä näytät kovin väsyneeltä ja nälkäiseltä, sinua on pidetty pahoin.
Tule kanssani."
Puoli tusinaa palvelijaa juoksi esiin en tiedä minkä tähden; luultavasti keskeyttääkseen. Mutta he viitattiin syrjälle oikein kuninkaallisella kädenliikenteellä ja jäivät seisomaan paikoillensa kuni yhtä monta patsasta. Edward vei sitten Tomin erääseen komeaan palatsin huoneeseen, jota hän sanoi kabinetikseen. Hänen käskystään tuotiin esille ateria, jonka vertaista Tom ei ollut kokenut muuta kuin kirjoista. Prinssi lähetti ruhtinaallisella hienoudella ja sievyydellä pois palvelijat, jotta hänen häveliäs vieraansa ei joutuisi hämilleen heidän tarkastavan silmänsä alla. Sitten istui prinssi hänen lähellensä, tehden kysymyksiä Tomin syödessä.
"Mikä nimesi on, poika?"
"Tom Canty, jos suvaitsette, sir."
"Sepä oli outoa. Missä sä asut?"
"Cityssä, jos suvaitsette sir, Offal Court'issa, Pudding Lane'n varrella."
"Offal Court'issa. Sepä oli vielä oudompaa. Onko sulla vanhemmat?"
"Vanhemmat on, sir, ja isoäiti myös, vaikka siitä ei ole mulla juuri hyötyä, Jumal' antakoon sanani anteeksi ja kaksois-sisaret niinikään, Nan ja Bet."
"Siis ei kai sinun isoäitisi ole oikein hyvä sulle."
"Ei minulle eikä muille, jos suvaitsette. Hänellä on ilkeä sydän, eikä hän ikinään ole tehnyt muuta kuin pahaa."
"Piekseekö hän sinua?"
"On hetkiä, jolloin hänen kätensä lepää, niinkuin hänen nukkuessaan tai juotuaan sikapäihinsä; mutta kun hän jälleen on tullut tolkuilleen, niin saan minä heti kohta selkääni."
Vihainen tuli tuli pienen prinssin silmään, ja hän huudahti:
"Mitä! Saatko sinä selkääsi?"
"Niin, totisesti, selkääni, sir."
"Selkään! Ja sinä niin hento ja pieni. Kuules nyt: ennenkuin yö on käsissä, niin on hän vietävä Toweriin. Kuningas, mun isäni"
"Anteeksi, te unhotatte hänen alhaisen säätynsä, sir. Tower on ainoastaan ylhäisiä varten."
"Se on totta. En ajatellut sitä. Tahdon tuumata hälle rangaistusta.
Onko isäsi hyvä sulle?"
"Ei enemmän kuin Cantyn eukko, sir."
"Isät ovat varmaan jotenkin yhtäläiset. Mun isäni ei liioin ole mikään hempukka luonnoltaan. Hän kurittaa ankaralla kädellä, vaikka hän tosin säästää minua. Mutta hän ei säästä minua aina kielellään, totta puhuakseni. Millainen on äitisi sinua kohtaan?"
"Hän on hyvä eikä saata minulle surua eikä minkäänlaista murhetta. Ja
Nan ja Bet ovat samanlaiset."
"Kuinka vanhat ovat he?"
"Viidentoista, jos suvaitsette, sir."
"Lady Elisabeth, mun sisareni, on neljäntoista, ja Lady Jane Gray, serkkuni, on minun iälläni ja sitä paitse suloinen ja miellyttävä; mutta sisareni Lady Mary synkkine silmineen ja kuules: kieltävätkö sinun sisaresi palvelijoitaan nauramasta, jott'eivät turmelisi sielujaan?"
"Hekö? Oh, sir, ettehän toki ajattelekkaan, että he pitäisivät palvelijoita?"
Pikkuinen prinssi tarkasteli hetkisen pientä kerjäläispoikaa ja sanoi sitten
"No niin, miksikä ei? Kuka auttaa heitä muuten riisumaan vaatteensa illalla? Kuka pukee heidät aamulla?"
"Ei kukaan. Luuletteko sitten, että he ottaisi hameen yltään ja nukkuisi ilman kuin pedot?"
"Hameen! Eikö heillä ole muuta kuin yksi kullakin?"
"Ah, hyvä armollinen herra, mitä he tekisivät enemmällä? Eihän heillä kuitenkaan ole muuta kuin yksi ruumis kullakin."
"Sepä oli eriskummainen ajatus! Anna anteeksi, ei ollut tarkoitukseni nauraa. Mutta sinun hyvien Nanin ja Betin pitää saada pukuja ja palvelijoita kylliksi, ja pian pitää heidän saadakin. Minun varastonvartiani on pitävä siitä huolen. Ei, älä kiitä minua; sehän ei maksa vaivaa. Sinähän puhut hyvin; sulla on oikein miellyttävä tapa puhua. Ootko sä oppinut?"
"En tiedä mitä vastaisin. Se hyvä pappi, jota he sanovat Andrew isäksi, on sulasta hyvyydestä opettanut mulle kirjoistaan."
"Osaatko sä latinaa?"
"Ainoastaan hyvin vähäsen, pelkään mä sir."
"Opi sitä, poikaseni; se on vaikeaa ainoastaan alussa. Kreikka on vaikeampaa; kuitenkaan ei kreikka eikä mikään muu kielikään ole vaikeaa Lady Elisabethille ja minun serkulleni. Kuulisippa vain näiden neitien taitoa siinä! Mutta kerro mulle jotakin Offal Court'ista. Onko sinun hyvä olla siellä?"
"Ompa niinkin, jos suvaitsette sir, pait kun on nälkä. Sinne tulee ihmisiä, jotka näyttävät kaikellaisia konsteja ja apinoita oh, mitä lystikkäitä itikoita! ja niin konstikkaasti puettuja sitten! Ja siellä on myöskin muita äksänpäksiä, joissa konstiniekat huutavat ja tappelevat, kunnes kaikki ovat kuolleina, ja se on niin hauskaa nähdä ja maksaa ainoastaan viitosen penniä, vaikka tosin ottaa kovalle saada kokoon sitäkään."
"Kerroppa enemmän."
"Meillä Offal Court'in pojilla on myöskin tapana joskus sotia keskenämme kalikoilla, kuten oppipojat."
Prinssin silmät salamoivat. Hän sanoi
"Totta maaria! Kumpahan olisin muassa! Kerro enemmän."
"Me taistelemme kilpajuoksussa, nähdäksemme kuka on sukkelin."
"Tahtoisin olla muassa siinäkin. Jatka."
"Kesällä kahlaamme ja uimme me kanavissa ja joessa, ja jokainen kokee sukelluttaa lähimmän toverinsa ja oikein roiskia häntä vedellä, ja sukeltaa ja huutaa ja piehtaroida ja "
"Olisipa isäni kuningaskunnan arvoista saada kerrankaan koetella sitä!
Jatka, mä pyydän."
"Me tanssimme myös ja laulamme tanssiriu'un ympärillä Cheapsidessä; me leikimme sannassa ja jokainen koettaa peittää toverinsa sillä; ja välistä leivomme me leivoksia mudasta oi, sinä oivallinen muta, jolla ei ole vertaista suloudessa koko maailmassa! Me oikein piehtaroimme mudassa, armollinen herra, teidän suostumuksellanne."
"Oi, ma pyydän, älä puhu enempää, se on mainiota! Voi, jos minä vaan yhdenkään kerran voisin pukeutua pukineeseen, niinkuin sinun, ja riisua jaloistani ja piehtaroida mudassa, jos vain voisin sen kerran ilman kenenkään moittimatta tai kieltämättä minua, niin antaisin minä koko kruununi mennä!"
"Ja jos minä vain yhdenkään kerran voisin pukeutua niinkuin te olette puettu, sir!"
"Ohoh, huvittaisiko se sinua? No tapahtukoon tahtosi. Riisu pois repaleesi ja pukeudu tähän loistavaan pukuun, poikaseni! Se on lyhyt onni, mutta koettakaamme sitä kuitenkin. Niin kauan kun sitä kestää, on se hyvä kyllä, ja sitten saadaan muuttaa taas ennenkuin joku tulee tiellemme."
"Oi, ma pyydän, älä puhu enempää, se on mainiota! Voi, jos minä vaan yhdenkään kerran voisin pukeutua pukineeseen, niinkuin sinun, ja riisua jaloistani ja piehtaroida mudassa, jos vain voisin sen kerran ilman kenenkään moittimatta tai kieltämättä minua, niin antaisin minä koko kruununi mennä!"
"Ja jos minä vain yhdenkään kerran voisin pukeutua niinkuin te olette puettu, sir!"
"Ohoh, huvittaisiko se sinua? No tapahtukoon tahtosi. Riisu pois repaleesi ja pukeudu tähän loistavaan pukuun, poikaseni! Se on lyhyt onni, mutta koettakaamme sitä kuitenkin. Niin kauan kun sitä kestää, on se hyvä kyllä, ja sitten saadaan muuttaa taas ennenkuin joku tulee tiellemme."
Muutama minuutti sen perästä oli pikkuinen Walesin Prinssi puettuna Tomin vilpoisiin kääryihin, ja pieni Köyhyyden Prinssi oli koristettu kuninkuuden hurmaavalla loistolla. Molemmat menivät ja seisahtuivat vieretysten erään suuren peilin eteen, ja mikä ihme! silloin ei näkynytkään mitään muutosta tapahtuneen! He tuijottivat toisiaan, sitten peiliin ja sitten taas toisiaan. Viimein sanoi hämmästynyt prinssi
"Mitä sanot sinä tästä?"
"Ah, teidän hyvä armonne, älkää pyytäkö että vastaan. Eihän käy laatuun, että semmoinen kuin minä sanoisin mitään tästä."
"Sitten tahdon minä sanoa sen. Sinulla on samat hiukset, samat silmät, sama ääni ja samat liikenteet, sama muoto ja ruumiinrakennus, samat kasvot ja sama katsanto kuin minulla. Jos molemmat olisimme alasti, ei kukaan voisi sanoa, kumpiko on Walesin prinssi. Ja nyt kun minä olen puettu niinkuin sinä olit puettu, niin tuntuu siltä kuin voisin vielä selvemmästi tuntea mitä tuo raaka sotamies Kuules, eikö tämä ole mustelma siitä sinun kädessäsi?"
"On, mutta se on joutava asia, ja tietäähän teidän korkeutenne, että sotamies raukat "
"Älä hiiskukaan! Se oli häpeällinen ja julma työ häneltä!" huusi pikkuinen prinssi, polkien paljaalla jalallaan lattiaa. "Jos kuningas Pysy siinä kunnes tulen takaisin! Se on komentosana."
Silmänräpäyksessä oli hän eräältä pöydältä siepannut erään kansalliskalun ja sänttäsi ulos ovesta ja linnanpihan poikki liehuvissa repaleissaan, posket punaisina ja silmät leimuavina. Heti tultuaan suurelle portille, tarttui hän rautaristikkoon ja koetti vavahuttaa sitä ja huusi
"Auki! Auki portit!"
Sotamies, joka oli pidellyt Tomia pahoin, totteli heti. Ja kun prinssi sänttäsi ulos portista, puoleksi tukehtuneena kuninkaallisesta vihasta, antoi hälle sotamies oivallisen korvapuustin, joka pani hänet vyörymään pari kertaa maantiellä, ja sanoi
"Siinä saat sinä kerjäläissikiö, siitä mitä saatoit mulle hänen korkeudeltaan."
Kansanjoukko ulvoa nauroi minkä jaksoi. Prinssi nousi äkkiä ylös mudasta ja sänttäsi vahtimiehen kimppuun, huutaen
"Minä olen Walesin prinssi, minun henkeni on pyhä, ja sinun pitää hirteen, koska olet koskenut minuun."
Sotamies pani tapparansa asentoon ja lausui ilkkuen
"Minä tervehin teidän armollista korkeuttanne."
Sitten lisäsi hän harmistuneena
"Mene tiehes, kerjäläissikiö!"
Tässä yhtyi naurava väkijoukko pienen prinssiparan ympäri ja tyrkki hänet hyvän matkaa tielle, huutaen ja hoilaten
"Tie auki hänen kuninkaalliselle korkeudelleen! Tie auki Wales'in
Prinssille!"
NELJÄS LUKU
Prinssin vastukset alkavat.
Monta tuntia kestäneen ahdistuksensa ja vainouksensa perästä jätti väkijoukko pienen prinssin kuitenkin rauhaan. Niinkauan kun hän oli pystynyt raivoamaan jätkiä ja heidän kaltaisiaan vastaan ja pitelemään heitä kuin kuningas ja jakelemaan kuninkaallisia komentosanoja, jotka näin ollen olivat mitä hauskimpaa naurunsyytä, niinkauvan oli hän todellakin huvittava; mutta kun väsymys viimein pakoitti hänet vaikenemaan, ei hän enää kelvannut kiusankappaleeksi joukkiolle, joka sen tähden etsi jotain hauskuutta muilla markkinoilla. Hän katseli nyt ympärilleen, mutta ei voinut tuntea paikkaa, missä hän oli. Hän oli jossakin Londonin cityssä siinä kaikki mitä hän tiesi. Hän kulki sinne tänne aivan arviolta, ja vähän ajan kuluttua alkoivat talot harveta ja ohiajajat vähentyä. Hän kylpi veriset jalkansa purossa, joka virtaili siinä, missä Farringdon Street nyt käypi; viipyi tässä muutaman minuutin, jatkaen sitten taas matkaansa, ja tuli kohta perästäpäin suurelle kentälle, jossa oli vain muutamia hajallisia taloja ja eräs mahtava kirkko. Hän tunsi tämän kirkon. Rakennustelineitä oli sen ympäri, ja siellä täällä työväkeä joukoissa; kirkkoa paraikaa oikein huolekkaasta korjattiin. Prinssi sai voidetta sydämmelleen hän tunsi vastuksensa olevan lopussa nyt. Sanoi itseksensä: "Täss' on vanha Mustain Veljesten kirkko, jonka kuningas, isäni, otti munkeilta ja antoi lahjaksi köyhille ja hyljätyille lapsille ja risti sen uudestaan Kristuksen kirkoksi. Oikein ilolla nämä lapsiparat ovat palvelevat sen miehen poikaa, joka on heille tehnyt niin jalomielisen työn ja sitä kernaammin kuin tämä poika nyt on yhtä köyhä ja avuton kuin kukaan, joka on saava turvaa täällä tänään tai milloin hyvänsä."
Hän oli jo keskellä suurta poikajoukkoa, jotka juoksivat, hyppäsivät, löivät pallia ja olivat vilppisillä eli muuta lastenleikkiä harjoittivat, ja vieläpä sangen meluisasti. He olivat kaikki puetut samalla tavoin ja sen muodin mukaan, joka siihen aikaan vallitsi palvelijoissa ja oppipojissa se on: jokaisella oli päälaellaan pieni, litteä musta hattu, josta ei ollut pään peitoksi, se kun oli niin pikkuinen kuin teevati, eikä se myöskään ollut komea; sen alta riippui hiukset ilman jakoa otsaan ja olivat siinä leikatut tasan; kaulassa riippui kirkkoa muistuttava nauha; sininen nuttu, joka keveltyi tiiviisti ruumiin mukaan ja ulottui noin polviin asti tai alemmas; pitkät hihat; leveä punainen vyö; keltaiset sukat, sidotut kiinni polvien ympäri; matalat kengät suurilla metallisoljilla. Se oli kylliksi ruma puku.
Pojat seisottivat leikkinsä ja parveutuivat prinssin ympäri, joka synnynnäisellä arvokkaisuudella sanoi
"Hyvät pojat, sanokaa teidän herrallenne, että Edward, Wales'in prinssi haluaa häntä puhutella."
Näiden sanojen johdosta nousi ankara melu, ja eräs julkea junkkari sanoi
"Sinä olet kenties hänen armonsa sanansaattaja, kerjäläinen?"
Prinssin kasvot kävit punaisiksi suuttumuksesta, ja hänen oikea kätensä lensi lanteille, mutta siellä ei ollut mitään. Tulipa nyt oikein naurun myrsky, ja eräs poika sanoi
"Näittekö, pojat? Hän luuli, että häll' oli miekka kenties on hän prinssi itse?"
Tämä puuska synnytti lisää naurua. Edvard parka ojensihe ylpeästi ja sanoi
"Minä olen prinssi; ja se ei sovi teille, jotka elätte kuninkaan, mun isäni, hyvyydestä, että menettelette noin minua kohtaan."
Tämä puhe oli hirveän huvittava, kuten nähtiin naurusta. Se nuormies, joka ensin oli puhunut, huusi tovereilleen
"Hoi, te siat, orjat, hänen ruhtinas-isänsä ruokavieraat, miten menettelette te? Alas polvilleen jok'ainoa, ja kunniaa hänen kuninkaan ryhdilleen ja ruhtinaan rievuilleen!"
Raivokkaalla riemulla panivat he polvilleen jok'ainoa sorkka ja tekivät pilkallisesti kunniaa uhrilleen. Prinssi potkaisi lähimpää poikaa jalallansa ja sanoi ylpeästi:
"Tuossa saat, kunnes huomispäivä tulee ja minä saan hirsipuun sulle raketuksi!"
Tämä ei ollut enään leikintekoa se oli enemmän kuin pilaa. Nauru taukosi silmänräpäyksessä, ja raivo astui sen sijaan. Tusina poikia huusi
"Viedään hän pois! Hevoslampeen, hevoslampeen! Miss' ovat koirat? Lion, se se! Fangs, se se!"