Hän soitti kulkusella, ja eräs hovipoika ilmestyi, joka sai käskyn pyytää sir William Herbertia tulemaan saapuville. Tämä herra saapuikin heti ja saattoi Tomin erääseen sisähuoneeseen. Tomin ensimmäinen liikenne siellä oli se, että hän ojensi kätensä pikaria kohti, jossa oli vettä; mutta eräs silkki-samettinen palvelija tempasi sen, lankesi toiselle polvelleen ja tarjosi pikarin Tomille kultaisella asettimella.
Heti sen perästä tuo väsynyt vanki istuutui ja oli juuri ottaa kengät jalastaan, pyytäen pelokkaasti silmillään lupaa siihen, mutta silloin toinen silkki-samettinen kiusaaja kontti polvilleen ja otti tämän tehtävän hältä. Hän teki kaksi tai kolme yritystä vielä auttamaan itse itseänsä, mutta tullen joka kerta äkkiä ehkäistyksi, herkesi hän viimein malttavaisella huokauksella ja mumisten itsekseen: "Susi vieköön, enkö luulekkin, että he viimein pyytävät hengittää puolestani myös." Tohvelit jalassaan ja komeaan kaapuun kapaloituna hän viho viimein pani makaamaan, mutt'ei nukkumaan, sillä hänen päänsä oli liian täynnä ajatuksia ja huone liian täynnä väkeä. Edellisiä hän ei voinut lähettää pois, niin että ne jäivät; jälkimmäisiä hän ei tiennyt millä lailla heistä päästä, niin että hekin jäivät suureksi harmiksi hänelle ja heille myös.
Tomin meno oli jättänyt hänen molemmat suurisukuiset vartiansa kahden kesken. He mietiskelivät hetkisen, ravistellen päätänsä ja kuljeskellen edestakaisin lattialla; sitten sanoi lordi St. John
"Suoraan sanottu, mitä ajattelette asiasta?"
"Suoraan sanottu, näin: Kuningas on lähellä loppuansa; minun sisareni poika on hullu hulluna on hän nouseva valtaistuimelle ja hulluksi on hän jäävä. Jumala suojelkoon Englantia! Se tarvitsee hänen apuansa!"
"Se näyttää todellakin uskottavalta. Mutta eikö teillä ole mitään epäilyksiä siitä, että että "
Puhujaa arvelutti, ja hän vaikeni. Hän tunsi silminnähtävästi olevansa arkaluontoisella pohjalla. Lordi Hertford seisahtui hänen eteensä, katsoi häntä kasvoihin suorin selvin silmin ja lausui
"Puhukaa suunne puhtaaksi eihän täällä ole ketään kuulemassa muuta kuin minä. Epäilyksiä mistä?"
"Minä hyvin vastahakoisesti käyn lausumaan sanat, jotka ovat mielessäni, ja te olette niin läheltä sukua hänelle, my lord. Mutta pyydän anteeksi, jos loukkaan, eikö näytä teistä kummalliselta, että mielenvikaisuus voi niin muuttaa hänen ryhtinsä ja tapansa? eikö, että hänen ryhtinsä ja puheensa ylimalkaan ovat ruhtinaallisia vieläkin, mutta että kuitenkin on olemassa eroitus, joka erittäin esiintyy vähäpätöisissä pikkuasioissa taikka muuten, hänen tavoistansa ennen? Eikö näytä teistä ihmeelliseltä, että mielenvikaisuus voi viedä hänen muististaan hänen isänsä kasvojen piirteet? että hänen tottumuksensa ja pienet puuhansa varhaisimmasta lapsuudesta ovat hänelle epätutut? ja että samalla kun hän muistaa latinansa, kreikka ja ranska on mennyt hänen muististaan? My lord, älkää suuttuko, vaan helpottakaa mun mieleni tästä levottomuudesta ja vastaanottakaa lämpimimmät kiitokseni. Se kummastuttaa minua, kun hän sanoo, ettei hän ole mikään prinssi, ja siksi "
"Hiljaa, hiljaa, my lord, te lausutte valtiokavalluksen! Oletteko unohtaneet kuninkaan käskyn? Muistakaa, että olen osallinen rikokseen, jos kuuntelen teitä."
St. John kalpeni ja kiirehti lausumaan
"Minä olin väärässä, tunnustan sen. Älkää pettäkö minua, suokaa minulle tämä suosio ystävällisyydestä, niin en ajattele enkä puhu tästä asiasta enään. Älkää olko kova minua kohtaan, sir, muuten olen minä mennyttä kalua."
"Olen tyytyväinen, my lord. Älkää sitten vain loukatko toiste, ei täällä eikä muiden kuulten, ja teidän sananne ovat olevat ikäänkuin lausumatta. Mutta teidän ei ole tarvis epäillä. Hän on sisareni poika; eikö ole hänen äänensä, hänen kasvonsa piirteet, hänen koko muotonsa tutut minulle hänen lapsuudestaan saakka? Mielenvikaisuus voi vaikuttaa kaikki nuo kummalliset, ristiriitaiset teot, jotka näette hänessä, ja vielä enemmänkin. Ettekö muista, miten vanha vapaaherra Marley, tultuaan mielenvikaiseksi, unohti omain kasvojensa piirteet, jotka hän oli tuntenut kuusikymmentä vuotta, ja luuli ne olevan jonkun toisen, jopa väittäen itseänsä Maria Magdaleenankin pojaksi, ja sanoen päänsä olevan espanjalaista lasia, ja, kummallista kyllä, ei hän sallinut kenenkään siihen koskea, koska tapaturmassa joku varomaton käsi voisi sen särkeä? Antakaa epäilyksenne mennä, hyvä my lord! Tämä on todellinen prinssi tunnen hänet hyvin ja hän on ennen pitkää oleva teidän kuninkaanne; se on teille edullista, jos pidätte tämän seikan muistissa ja jos ajattelette sitä enemmän kuin muut."
Hetkisen puhelun perästä vielä, jossa lordi St. John koki peitellä virhettänsä minkä voi, kiven kovaan vakuuttaen, että hänen uskonsa oli vahvasti perustunut nyttemmin sekä ettei mitkään epäilykset voineet sitä järkyttää, antoi lordi Hertford virkaveljensä mennä, istui alas pitämään vahtia ja oli yksin. Hän oli pian syventynyt mietteisiin, ja mitä enemmän hän mietti, sitä pahemmalle tuulelle tuli hän. Viimein alkoi hän mitellä lattiaa ja mumisi itsekseen
"Joutavia, hän on prinssi! Tahtooko kukaan koko maassa väittää, että voi löytyä kaksi, jotka eivät ole samaa verta ja sukua ja kuitenkin ovat niin ihmeellisesti toisensa näköiset? Ja jos niin olisikin, niin olisi se vielä suurempi kummuus, että sattumus sillä lailla viskaisi toisen juuri toisen paikalle. Ei, se on hulluutta, hulluutta, hulluutta!"
Heti sen jälkeen sanoi hän
"Jos hän nyt olisi petturi ja sanoisi itseään prinssiksi, niin se olisi luonnollista, se olisi paikallaan. Mutta onkohan koskaan nähty petturia, joka, sittenkun häntä on sanonut prinssiksi itse kuningas, prinssiksi hovi, prinssiksi kaikki, olisi kieltänyt tämän arvonsa ja väitellyt tätä ylennystään vastaan? Ei! St. Swithin'in sielun kautta, ei! Tämä on oikea prinssi, käyneenä hulluksi!"
SEITSEMÄS LUKU
Tomin ensimmäiset kuninkaalliset päivälliset.
Vähän päälle kello yhden iltapäivällä alistui Tom nurisematta määräykseen pukeutua päivälliseksi. Hän näki nyt itsensä puettuna yhtä ylpeästi kuin ennen, mutta kaikki oli toista, kaikki erilaista, kauluksesta sukkiin asti. Hän saatettiin suoraa päätä suurella komeudella tilavaan, hienoon huoneeseen, jossa pöytä oli valmiiksi katettuna yhtä varten. Sen tarvekalut olit paksua kultaa ja kaavauksilla koristetut, jotka tekivät ne arvaamattoman kalliiksi, sillä ne olit Benvenuton teosta. Huone oli puoleksi täynnään aatelisia palvelijoita. Eräs hovipappi lueskeli pöytärukouksen, ja Tom tuumasi heti ryhtyä ruokiin, sillä nälkä oli kauvan häntä kiusannut. Mutta häntä keskeytti tässä Berkeley'n kreivi, joka kiinnilti ruokaliinan hänen kaulaansa; sillä tuo tärkeä toimi Walesin prinssin ruokaliinan pitäjänä oli perinnöllinen tämän aatelisherran perheessä. Tomin juomanlaskija oli saapuvilla ja kerkesi jokaisen hänen yrityksensä edelle koettaa auttaa itseänsä viininjuonnissa. Hänen korkeutensa Walesin prinssin ruoanmaistaja oli myös siellä, valmiina käskystä maistelemaan jokaista luulonalaista ruokalajia ja, jos siksi kävi, tulemaan myrkytetyksi. Hän oli ainoastaan jonakuna koristavana lisäkaluna tähän aikaan, ja harvoin häntä kutsuttiin toimittamaan virkaansa; mutta oli ollut aikoja, eikä niin monta miespolvea sitten, jolloin ruoanmaistajan toimella oli vaaransa, ja jolloin se ei ollut niinkään haluttuna kunniavirkana. Näyttää tosiaan kummalliselta, miksi sitä ei annettu jollekin koiralle; mutta kuninkuuden keinot ja temput ovatkin jotakuinkin kierot. My lord d'Arey, Ensimmäinen Kamariherra, oli niinikään siellä, taivas ties mitä tekemässä; mutta siellä hän oli sanalla sanoen. Lordi Ylin Kyökkiherra oli siellä ja seisoi Tomin tuolin takana, katsoen yli juhlallisuuden, jota johti lordi Suur-Muonanhankkija ja lordi Pää-Kokki, jotka seisoivat lähellä. Paitsi näitä oli Tomilla kolmesataa kahdeksankymmentä neljä palvelijaa, mutta he eivät tietysti olleet kaikki sisällä, ei edes neljättä osaa. Tom sentähden ei tietänyt, että heitä oli olemassakaan.
Kaikki läsnäolijat olit saaneet läksyksi muistaa, että prinssi oli satunnaisesti kipeä päästään, ja että heidän tuli huolellisesti välttää kaikkea kummaksumista hänen oikuistaan. Nämä "oikut" olivat pian heidän nähtävinä, mutta ne herättivät heidän surkutteluaan ja suruaan, eikä suinkaan mitään naurua. Se oli heille kova murhe nähdä rakkahaisen prinssinsä sillä lailla iskettynä.
Tom parka vei ruoan suuhun paraasta päästä sormillaan; mutta ei kenkään nauranut sille taikka edes näkynyt sitä hoksaavan. Hän tutkiskeli ruokaliinaansa uteliaisuudella ja syvällä hartaudella, sillä olipa se hyvin hienoa ja kaunista tekoa. Sitten sanoi hän yksinkertaisesti
"Ottakaa se pois, minä pyydän, etten tapaturmassa satu sitä likaamaan."
Perinnöllinen Ruokaliinan-Säilyttäjä otti sen pois nöyryyden osoituksilla ja virkkamatta sanaakaan vastaan.
Tom tarkasteli nyt suurella innolla nauriit ja salaatin, ja kysyi, mitä ne oikeastaan olit, ja olivatko ne syötävää, sillä se oli vielä jotenkin uutta, että oli ruvettu viljelemään näitä aineksia Englannissa eikä tuotu niitä ylellisyystavarana Hollannista.3 Hänen kysymykseensä vastattiin syvällä vakavuudella, eikä kukaan näyttänyt hämmästyneeltä. Lopetettuaan jälkiruoat, täytti hän taskunsa pähkinöillä; mutta ei kenkään näkynyt sitä huomaavan tai osoittavan hämmästystä. Mutta seuraavassa hetkessä oli hän itse hämmästynyt siitä ja näytti olevan kovin mielipahoillaan; sillä tämä oli ainoa palvelus, jonka hän oli saanut tehdä omilla käsillään koko aterian aikana, eikä hän epäillyt nyt tehneensä jotakin hyvin sopimatonta ja epäprinssillistä. Tällä hetkellä alkoi hänen nenänsä jänteret värähtää ja tämän jäsenen nippu vähän nousta ja käydä ryppyyn. Tätä jatkui yhä, ja Tom rupesi osoittamaan kasvavaa tuskistusta. Hän katsoi rukoilevasti ensin yhtä, sitten toista lordia hänen ympärillään, ja kyyneleet tulit hänen silmiinsä. Kauhistus kasvoissaan juoksivat nämä esiin ja pyysivät tietää mikä häntä vaivasi. Tom vastasi oikein ahdistuneena
"Minä pyydän anteeksi teiltä, mutta minun nenäni syhyy niin julmasti. Mitä vaatii yleinen tapa tässä pulassa? Sanokaa joutuun, mä rukoilen, sillä en totta maar kauvan voi tätä kestää."
Ei kukaan nauranut, vaan kaikki seisoivat kuni puusta pudonneet ja katsoivat toinen toiseensa, tietämättä laisinkaan mitä heidän tuli vastata. Sillä miten lieneekään, olihan tässä kauhea, korkea muuri, eikä Englannin historia tietänyt kertoa mitään, miten oli päästävä sen yli. Ylimmäinen hovitapainmestari ei ollut saapuvilla; eikä ollut ketään, joka olisi uskaltanut ulos tämän kartoittamattoman meren ulapalle tahi kokenut käydä ratkaisemaan tätä ylen tärkeää solmua. Ah! eihän löytynyt mitään Perinnöllistä Nenänkynsijää koko hovissa. Kuitenkin oli kyyneleet vuotaneet yli partaittensa ja rupesivat jo vierimään alas pitkin Tom-paran poskia. Hänen tärisevä nenänsä rukoili apua vielä kiivaammasti kuin koskaan. Viimeinkin luonto raivasi itselleen tietä läpi hovitapain sulkujen, Tom pyysi anteeksi itsekseen, jos hän teki väärin, ja kevensi sitten hovimiestensä sydänten raskasta taakkaa raappimalla itse nenäänsä.
Aterian kuluttua loppuun tuli eräs lordi ja piti hänen edessään suurta, laatteaa kultavatia, jossa oli tuoksuavaa ruusuvettä, jolla hänen tuli huuhtoa suunsa ja sormet; ja my lord Perinnöllinen Ruokaliinan-Säilyttäjä seisoi lähellä ruokaliina kädessään hänen tarpeeksensa. Tom tuijotti kovin hämillään vatiin hetkisen pari, sitten kohotti hän sen huulilleen ja otti hyvin vakavana siitä kulauksen. Sen perästä ojensi hän sen takaisin vartoavalle lordille ja sanoi
"Ei tämä maistu mulle, my lord; se haisee tosin hyvältä, mutt' ei ole kylliksi karvasta."
Tämä uusi puuskaus prinssin sairaasta mielialasta teki kaikki sydämmet hänen ympärillään kipeiksi; mutta luo surullinen juttu ei saanut ketään naurutuulelle.
Tomin seuraava hairaus, joka niinikään tapahtui hänen siitä tietämättään, oli että hän nousi ylös ja jätti pöydän juuri kun hovipappi oli asettunut hänen tuolinsa taakse ja, kädet ja ummistuneet silmät taivasta kohden, oli alkamaisillaan siunauksen ruoan jälkeen. Ei kukaan ollut huomaavinansa, että prinssi oli tehnyt mitään tavatonta.
Omasta pyynnöstään vietiin nyt pieni ystävämme yksityiseen kabinettiinsa ja jätettiin siellä yksikseen miettimään. Riippuen koukuista tammipaneilissa oli täällä useita kappaleita loistavasta teräs-asepuvusta, kaikkialla peitetyt kauniilla taiteellisilla kaavauksilla kullassa. Tämä sotainen puku oli todellisen prinssin oma sen oli äsken hälle lähettänyt lahjaksi madam Parr, kuningatar. Tom pani ylleen säärystimet, rautakintaat, töyhtökypärit ja muut sellaiset esineet, jotka hän ulottui saamaan ilman avustusta, ja tuumasi jo hetkisen kutsua jotakin apulaiseksi, saadaksensa täydellisentää yritystään; mutta silloin juolahti hänen mieleensä pähkinät, jotka hän oli pistänyt taskuunsa päivällisistä, ja mikä ilo olisi syödä ne suuhunsa ilman väkijoukon katselematta ja ilman noiden Suur-Perillisten kiusaamatta häntä palveluksilla, joita hän ei ollut pyytänyt. Hän siis pani takaisin nuo sievät kalut paikoillensa ja oli pian paukkaamassa pähkinöitä, tuntien itsensä ikäänkuin onnelliseksi ensimmäisen kerran, siitä kun Jumala hänen syntiensä tähden oli muuntanut hänet prinssiksi. Kun pähkinät olit kokonaan lopussa, sattui hänen silmänsä muutamiin houkuttaviin kirjoihin eräässä kaapissa, joista yksi koski hovitapoja Englannin hovissa. Tämä oli hälle hyvä saalis. Hän heittäytyi alas kallisarvoiselle sohvalle ja rupesi opettamaan itseänsä kiitettävällä innolla. Jättäkäämme hänet siihen toistaiseksi.
KAHDEKSAS LUKU
Kysymys sinettimestä.
Kello viiden aikaan heräsi kuningas Henrik VIII virkistämättömästä unestaan ja mumisi itsekseen: "Levottomat unet, levottomat unet! Minun loppuni lähenee nyt; sen sanovat minulle nämä varoitukset, ja mun hiljenevä valtasuoneni sen vahvistaa." Heti sen jälkeen leimahti salaman tuli hänen silmästään, ja hän hyrähti: "En tahdo kuitenkaan kuolla, ennenkun hän on mennyt edelle."
Hänen aateliset palvelijansa huomasivat hänen olevan valveilla, ja yksi heistä kysyi hänen tahtoansa lordkanslerin suhteen, joka odotti ulkopuolella.
"Laskekaa hänet sisään, laskekaa hänet sisään!" huudahti kuningas malttamattomasti.
Lordkansleri astui sisään, polvistui hänen vuoteensa viereen ja sanoi
"Olen vienyt määräyksen, ja valtakunnan päärit seisovat nyt, kuninkaan käskyn mukaan, juhlapuvussaan parlamentin aidakkeen edessä, jossa he, vahvistettuaan Norfolkin herttuan tuomion, alamaisuudella odottavat teidän majesteettinne enempää päätöstä asiassa."
Kuninkaan kasvoissa välkähti raivoisa riemu. Hän sanoi
"Nostakaa minut ylös! Minä tahdon, minä itse, astua parlamenttini eteen, ja omalla kädelläni tahdon minä leimata sen vakuuden, joka pelastaa minut "
Hänen äänensä petti. Tuhanharmaa kalpeus huuhtoi punan hänen poskiltaan; ja palvelevat aatelismiehet auttoivat hänet jälleen hänen tyynyillensä ja ojensivat hälle lievityksiä. Hän lausui surumielisenä
"Oi, kuinka olenkin ikävöinnyt tätä armasta hetkeä! ja katso, liian myöhään tulee se, ja minä en saa nauttia tätä ikävöittyä iloa. Mutta joutukaa, joutukaa! Antakaa toisten toimittaa tämä onnellinen tehtävä, koska se on kielletty minulta. Minä annan valtiosinettimen teille valtuudeksi; valitkaa itse se, joka toimittaa vahvistamisen sinetillä, ja käykää toimeen. Mutta joutukaa! Ennekun aurinko nousee ja laskee taas, tuokaa minulle hänen päänsä, että mun silmäni saavat siitä iloita."